Puutarhaunelmia Carl Larssonin kanssa

Pistäydyin viikonloppuna Ateneumissa kahvilla ja kirjakaupassa. Juuri päättyneen Carl Larsson – näyttelyn julkaisu oli jo alennusmyynnissä ja upea katalogi oli ihan pakko ostaa.

Asiat johtavat toiseen ja tässä kävi nyt näin.

Tutustuin näyttelyyn kevättalvella ja jotenkin juuri sinä väsyneenä keskiviikko-iltana Larsson-idylli ei oikein kolahtanut. Monta tuttua kuvaa, oheisnäyttelyt nykyperheistä ja lapsillekin hieno leikkitila. Näyttelytekstit kysyivät oivaltavasti kävijältä, mitä meillä on yhteistä Carl Larssonin taiteen kanssa. Ja vastasivat: paljonkin, on perhe, sisustaminen, kauneuden kaipuu, kokonainen lifestyle. Kaikille tuttu näyttelyn sponsori IKEAkin kantaa ja hyödyntää taiteilijan kotikeskeistä perintöä.

Mutta tällä näyttelykäynnillä Larssonin hyväntuulinen perhe-elämä, valoisat huoneet ja somat sisustukset katosivat Ateneumin suuriin saleihin enkä saanut niistä mitään otetta.

Päällimmäiseksi jäi harmitus. Mikä tässä nyt oikein mättää, miksi juuri minä en osaa nauttia näistä supersuorituista Larssonin teoksista.

Kunnes.

Tässä kuvaus siitä kuinka joskus sattumanvaraisetkin asiat johtavat elämää rikastuttaviin oivalluksiin, esimerkiksi puutarhoista.

Vaihe 1: Näyttelyn oheisohjelmassa oli hyötykasviyhdistyksen puheenjohtajan ja museopedagogi Satu Itkosen keskustelu kukista ja kasveista Larssonin taiteessa. En päässyt tänne, mutta näkökulma oli kiinnostava ja jäi mieleen.

Vaihe 2: Ateneumiin kahvittelemaan tulin opettajien täydennyskoulutuskurssilta, jossa olin juuri saanut kuulla kurssitoverini Sarin esityksen puutarhasuunnittelun pedagogiasta. Ihanat puutarhakuvat tuoreessa muistissa selailin sitten Ateneumissa Larsson – julkaisua ja yhtäkkiä teokset alkoivat puhua ihan uutta kieltä. Pikkuisen ahdistavakin somuus ja tavoittamattomalta tuntuva kodin onni ei ollutkaan enää se pääasia. Hyvänen aika, miten en koskaan ennen ollut huomannut sitä kukkien ja kasvien määrää Larssonin kuvissa!

Vaihe 3: Nyt se aukeni – uusi näkökulma. Ollaan sisällä tai ulkona, kukat ovat Larssonin kuvissa mukana. Esbjörn istuu lukunurkkauksessaan ja punainen hyasintti tuoksuu pöydällä. Sisko rustaa kirjettä, pelargoniat rönsyilevät kukkaikkunalla. Lisbeth lukee kirjaa, jonka ylle joulukaktuksen kukat kaartuvat. Taiteilijan isä keinuttelee kiikkutuolissa, vierellään sanomalehti, silmälasit ja ruusunoksa maljakossa. Sisäkuvissa kukat ovat kuin oleellinen osa sisustusta, ulkokuvissa ne rehevinä nousevat muun kasvillisuuden keskeltä. Tiikerililjat lammen rannalla, keltaiset kurjenmiekat kaartumassa sinisen piha-aidan ylle, auringonkukat punaista seinää vasten, pionit Lisbethiä ympäröimässä. [En ole haka kasvilajien tunnistamisessa, tulkintavirheet ovat todennäköisiä. Opastuskierros kukkateemalla olisi tehnyt kyllä hyvää.]

Kukat yhdistävät Larssonin perheen, mummuni puutarhan ja minun arkeni. Ehdottomasti. Meillä on tämä asia, jonka voimme jakaa. Vaikka oma sisustamisen taitoni ei riitä Larsson-idylliin, kukkakimppu keittiön pöydällä on jo mahdollista. Ja kun seuraan kevään etenemistä pienessä kotipihassamme, voin samalla selailla näyttelykatalogia, saada inspiraatiota kuvien runsaudesta, rehevyydestä ja runollisista yksityiskohdista. Kohta kukkivat minunkin kurjenmiekkani ja ukonhattuni.

Kukkivatko keisarinkruunut Larssonien puutarhassa?

Kirjavinkki:
Carl Larsson – näyttelyjulkaisu. Ateneumin taidemuseo, Turun taidemuseo, 2011.
Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso – koe – jaa. Kansanvalistusseura 2011.

Lintumuistoja – elättilinnut

Tässä Heidin ja Martin muistot linnuista elätteinä.

Isäni ollessa nuorukainen hänellä oli tapana joka kesä ottaa itselleen “kesävaris”. Kun siis keväällä isän perhe saapui kesämökilleen, isäni kiipesi varisten pesään ja nappasi sieltä itselleen pienen variksen poikasen lemmikikseen. Isän äiti, mamini, tiesi aina missä puuhissa poika oli ollut siitä että isäni kirmasi pellon poikki kesämökin pihalle kovaääninen varislauma kintereillään.

Isäni on aina välittänyt eläimistä ja auttanut haavoittuneita eläimiä, ja pitikin variksistaan hyvän huolen. Erityisen tärkeäksi lemmikiksi isälleni on jäänyt mieleen Kalle-niminen varis. Tuo varis kesyyntyi, kuten muutkin varikset, ja viihtyi isäni perheen luona. Erityisen mieluinen paikka varikselle oli isäni äidin olkapää, jossa Kalle viihtyi mamin touhutessa ulkona tai sisällä.

Syksyn tullen varisten muuttovietti alkoi heräillä ja Kallekin alkoi viipyä yhä pidempiä aikoja omilla teillään. Se palasi aina takaisin pihalle, mutta ei enää tullut yhtä lähelle. Se alkoi vieraantumaan ihmisestä ja lopulta se ei enää palannut vaan lähti linnun teilleen. (Heidi)

Meillä oli 50-luvun alussa elättilintuina useina vuosina variksia, jotka kesyyntyivät niin hyvin, että olivat pihapiirissä pitkälle syksyä ja tulivat huudettaessa luokse. Vaikuttavimmat elätit meillä oli kesällä 53, jolloin Seppo-veli toi häkkiin kaksi lehtopöllön poikasta, Kikon ja Nikon. Niiden ruokkimisessa kuluikin jokunen tusina räkätinpoikasia. Laitonta puuhaa ehkä jo silloin, nykyään joutuisi kai linnaan! (Martti)

Kuopion kaupungin nettisivuilta löytyi kertomus lintumaalari Matti Karppasen (1873 – 1953) eläteistä.

Matti Karppanen on kuuluisa myös siitä, että hänellä on ollut useita lintuja elättinä. Maakotkiakin on ollut kolme. Ensimmäiset olivat Ruma ja Atte. Viimeinen nimeltään Kiiu, vietiin lopulta Korkeasaareen. Sodan jälkeen kun ruoka oli kortilla ja Kiiulle ei enää olisi ruokaa riittänyt.

Kiiulle tuotiin usein keuhkoja kaupungista. Kun Kiiu sitten näki, että kassin kanssa tultiin pihaan, se repi kaikki kassit ja pussit rikki keuhkoja etsiessään.

Kiiulle Matti teki joskus risuista pesänkin eteiseen. Hilja-vaimo ei sitä kuitenkaan sulattanut, koska pesä tukki pahasti ulosmenotien. Pesä hävisikin oven pielestä salaperäisesti.

Elättilinnut olivat tietysti Karppasen tyttöjen mieleen. Allin mieleisin lemmikki oli huuhkaja Kuuko. Kuuko julmisteli Matille, mutta Allille se ei ollut koskaan vihainen. Se istui Allin selässä, olkapäillä ja joskus päänkin päällä. Välillä se suki nokallaan Allin tukkaa. Koskaan Kuuko ei yrittänyt nokkia silmiä tai muuten vahingoittaa kasvoja. Kuuko tuli aina vastaan, kun Alli tuli koulusta. Kuukon kohtaloksi koitui tukkilainen, joka heitti sitä kivellä.

PS: Ethän nyt kuitenkaan ota näistä muistoista mallia, jätetään ne linnunpesät rauhaan (bloginpitäjän huomautus varmuuden varalta!).

Lintumuistoja – erikoinen tapaus

Lapsena kesämökillä löysin puunjuurelta pesästään pudonneen poikasen. Hoitelin kananpojan kokoista lintua yhden kesäpäivän, ja seuraavana se jo olikin kadonnut.

Tässä Tarjan urbaani linnunpoikamuisto ja vähän toisenlaisesta ympäristöstä.

Pulu parkkihallissa

Pari vuotta sitten olin Espoossa lähdössä töistä kotiin kiireellä. Autoni
oli rakennuksen alimmassa kerroksessa parkkihallissa, joka oli katutasolla.
Parkkihallissa lenteli ja myös asusteli puluja. Lähestyin autoani, kun
huomasin, että sen lähellä maassa istui pulu höyhenet kovasti pörhöllään.

Kun lähestyin sitä, se rupesi hyppelemään minua kohti ja äänteli hennolla (siis pulu!) äänellä “piip, piip”. Tajusin, että se oli poikanen, joka oli ilmeisesti lähtenyt/tipahtanut jostain yläpuolella olevasta pesästä, emolintua ei ollut missään näkyvissä.

Minulla oli jalassa mustat kiiltävät jokasään nilkkurit ja tämä poikanen hyppeli tarmokkaasti jalkaani kohti äännellen “piip, piip”. Se tuli aivan viereen ja painautui turvaa etsien saapastani vasten, “piip, piip”. Työnsin sitä varovasti jalallani kauemmaksi, mutta se hyppeli heti hädissään takaisin ja painautui entistä lujemmin saapastani vasten. Kaipa se kuvitteli, että kiiltävä musta saapas oli sen emo.

Lopulta avasin auton oven valmiiksi, työnsin pulun parin metrin päähän, syöksyin kahdella harppauksella autoon ja vedin oven kiinni. Äkkilähtö, yritin kuitenkin olla ajamatta poikasen päälle, niin hyvin kuin se ahtaissa parkkitiloissa oli mahdollista.

Olo oli vähän hämmentynyt, toisaalta nauratti, toisaalta tilanne oli hellyttäväkin, vaikka en mikään suuri pulujen ystävä olekaan. Toivottavasti oikea emo kävi sen pelastamassa, seuraavana aamuna sitä ei kuitenkaan parkkihallissa näkynyt. (Tarja)

Mummista mökkiin ja tätien tarinaan – kuvakirjakertomuksia

Kevään kuvakirjakurssin – Suvun muistot kuvakirjaksi – viimeinen tapaaminen riemastutti jälleen. Kurssilaisten alkuideoista oli kehkeytynyt toteutuksia, joiden sisältö ja Marjaanan opastuksella skannatut ja kirjaan sommitellut vanhat kuvat ihastuttivat.

Vaikka sisällöt kirjoissa ovat henkilökohtaisia, niihin on helppo samastua ja ne nostavat mieleen omia muistoja. Siihen kaiketi perustuu yhteisen jakamisen ilo. Kuka nyt voisi vastustaa kuvakertomusta mummin ja hänen 1960-luvulla syntyneen lapsenlapsensa yhteisistä hetkistä mummolassa, kissanpojista ja punaisista saappaista kuralätäkössä.

Tai 1950-luvulla rakennetun kesämökin tarinaa. Miten monilla tavoilla kesäelämä näyttäytyykään: leikkimökki, lintutarinat, kauppa-auto, naapurusto, herbaarion ja Armi Kuusela – leikekirjojen kerääminen.

Entä sitten kuvakirja 1800-luvun lopulla syntyneistä persoonallisista sukulaistädeistä, joista yksi eli aina 100-vuotiaaksi: lapsuuden perheestä, opiskelusta, juhlasta ja työstä. Kirjan myötä myös sisaruskolmikon perintönä säilyneet kauniit huonekalut ja astiat saavat taustansa ja tarinansa.

Kiitos kuvakirjojen tekijöille yhteisistä hetkistä ja monia uusia kuvaseikkailuita oman historian poluilla!

Viime syksyn kuvakirjamietteitä täällä.

Tädit lapsena

Kesämökillä: leikkiastiat

Kesämökillä: leikkimökki

Matkalla mummolaan

Lintumuistoja – Salaperäiset linnut

Nyt kotoisista kanoista salaperäisiin siivekkäisiin. Lisää lintumuistoja.

Sepelkyyhkyn huhuileva ääni kuului metsästä,mutta en koskaan nähnyt lintua. Lapsena huu huu ääni oli minusta pelottava.
Nyt muutamana kesänä sepelkyyhkyjä on oleillut kerrostalon pihalla ja ympäristössä. Syyskesällä niitä on ollut paljon Haltialan pelloilla ruokailemassa.(Airi)

Naakka oli minusta lapsena hyvin kiinnostava lintu, koska liitin sen keskiaikaiseen Turkuun. Sitä ei vain näkynyt koskaan missään, joten se alkoi saada jo vähän myyttisiä piirteitä. Sen sijaan keittiömme ikkunasta näkyi viereisessä männyssä käpyjä syöviä käpylintuja. Katsoin niitä ihastuneena, sillä ne olivat harvinaisia. Niiden ristinokka on erityisen kiinnostava. Jos katsoi oikein hiljaa, näki, miten ne rikkovat kävyn nokallaan. Männyssä näkyi joskus myös komea närhi.

Jännittävimpiä lapsuuteni lintukokemuksia olivat täytetyt linnut. Vierailin joka kesä äidinäitini kanssa sodassa läheistensä menettäneiden rouvien, mummini ystävien, kotona leivos- ja pullakahveilla. Yksi kiinnostavimmista kodeista oli omakotitalo, jossa oli paljon täytettyjä lintuja. Mummini ystävän sodassa kuollut mies oli harrastanut lintujen täyttämistä. Muistan olohuoneen ja sen lukuisat linnut, jotka tuijottivat hyllyjen ja lipastojen päältä johonkin kaukaisuuteen. Ainoa teräväkatseinen lintu oli huuhkaja, joka tuntui katsovan suoraan sieluun ja näkevän kaikki luvattu otetut pikkuleivät ja herkut, jotka piinasivat omaatuntoani. Linnut olivat kiehtovia ja muistan miettineeni, miten ihmeessä linnut voi käsitellä niin, että ne pysyvät elävän näköisinä.
(Marjut)

Täytetyistä linnuista tulee mieleen myös Marja-Liisa Vartion romaani Hänen olivat linnut. Pappilan linnut kehystävät siinä leskirouvan ja hänen palvelijansa muistojen keskellä kehivää elämää.

Lintumuistoja – lisää kanoja

Ja tässä vielä lisää kanamuistoja ja yksi kalkkunoistakin. Oton Annikki-mummu kertoo.

Kana-auto
Kana-auto tuli keväisin ja toi kananpoikia ihmisille myytäväksi. Lehdessä oli ilmoitus, milloin auto on liikkeellä. Kana-autosta sai ostaa myös hanhia, ankkoja ja kalkkunoita.

Näkinkenkiä kanoille
Annikki ja äiti-Kaisa keräsivät rannalta näkinkuoria eli näkinkenkiä (simpukoita). Näkinkengät kolkuteltiin rouheeksi, jota syötettiin kanoille. Kanat saivat niistä kalkkia.

Kanahaukka iskee
Vanhanpellon kanat asuivat kesällä  ulkona tarhassa. Kerran kanat – noin kaksikymmentä kaikkiaan – pääsivät karkuun pellolle. Lähistöllä kaarrellut kanahaukka tuli ja iski niiden kimppuun. Seitsemänvuotias Annikki käveli pellolla kanahaukan hyökkäyksen jälkeen ja näki kuinka kanoja makasi pellon ojissa henkitoreissaan.

Kalkkunat konepellillä
Kaisalla ja Eemelillä oli Vanhallapellolla kalkkunoita, noin viisi kerrallaan. Annikin isä-Eemeli ja Paavo-eno olivat ne ilmeisesti yhdessä hankkineet. Kalkkunat asuivat entisessä navetassa. Annikki oli jo tuolloin muuttanut kotoa pois opiskelemaan. Kun Annikki toi vävyehdokkaan eli vaarin käymään hurjat kalkkunat tervehtivät tulijoita hyppäämällä Skodan konepellille. Tunkeilijat pois pihasta!

Pääsiäisen kunniaksi vielä Mustan kanan terveiset. Nukketeatteri Pikku Kulkurin esityksessä musta kana on paitsi eri värinen kuin muut, myös munii aivan erikoisen muotoisia munia. Onkos sitten ihme, että muut sitä hyljeksivät. Mustalle kanalle käy kuitenkin hyvin ja sen ainutkertaisuus saa hyväksynnän. Näin tämän jo vuosi sitten, mutta esitykset jatkuvat. Lämmintä, hauskaa ja hyvää tekevää nukketeatteria!

Musta kana, nukketeatteri Pikku Kulkuri

Lintumuistoja – kanat

Näin pääsiäisen lähestyessä onkin hauska muistella hyötylintujamme kanoja. Eläköön kaikki vapaina kuopsuttelevat maalaiskanat!

Kanojen hoitoa

Heli-mummun kotiin Simolaan ostettiin kanoja Korpikaivon kanalasta. Heli-mummu ruokki kanoja ja keräsi munia. Likaiset munat piti putsata etikkaan kastetulla rätillä. Munat vietiin sitten Urjalankylän kyläkauppaan ja munarahoilla ostettiin kaupasta tavaraa. Heli-mummun työnä oli myös ruohostella eli kerätä ruohoa kanoille. Kanat pitivät erityisesti voikukanlehdistä. Niistä tuli munankeltuaisiin kaunis väri. (Heli-mummu)

 Protka

Mistä tietää, että kana hautoo tai että kanasta on tullut nuori äiti eli munat ovat kuoriutuneet? Äänestä sen tietää. Kanasta tulee protka. Se protkottaa! (Heli-mummu)

Äksy Orvokki

Heli-mummun naapurissa veistokoulussa asui mummun ystävä Eira. Tytöt leikkivät pihamaalla, kun veistokoulun musta ja äksy Orvokki-kana ilmestyi paikalle. Heli ja Eira juoksivat kamalasti kaakattavaa Orvokkia pakoon koulun poikien ulkohuussiin. Huussin ovi meni pahaksi onneksi säppiin eivätkä tytöt saaneet sitä auki. Helin ja Eiran ei auttanut kuin pelastautua ulos huussin reiästä. Kotiin paluun jälkeen Eiran äiti kylvetti tyttöjä monta tuntia. (Heli-mummu)

Kanakauppias

Kanoja ostettiin kiertävältä kauppiaalta. Kauppias myi Korpikaivon kanalan kanoja. (Pentti-pappa)