Muistellaan sota pois

DocPoint-festivaalilla 2016 sai ensiesityksensä Ari Matikaisen dokumenttielokuva Sota ja mielenrauha. Se kiinnosti minua erityisesti siksi, kun juuri vuoden vaihtuessa olin viettänyt aikaa koti- ja sotarintamilla isän kenttäpostikirjeiden parissa. En ollut kiinnostukseni kanssa ollenkaan yksin. Kinopalatsin suurin katsomo oli ensimmäistä ja viimeistä riviä myöten täynnä ja erityisesti nuoria aikuisia, mistä vähän olin yllättynytkin. Isovanhempien tai isoisovanhempien nuoruuden kriisiajatko kiinnostivat? Houkutteliko historian peräpeiliin vilkaisu nykypäivän pakolaistilanteen virittämänä?

Elokuva käsittelee toisen maailmansodan psykohistoriaa kiinnostavasti, koskettavasti ja suorastaan levollisesti. Sodan kaari asettuu kahden aikalaisfilmin väliin. Ensimmäisessä valmistaudutaan. Nuoret vahvat naiset, sitten nuoret miehet voimistelevat joukkona ulkona kentällä. Fyysinen voimakkuus yhdistyy reippaaseen mieleen, kun kuorma-auton lavalle lastatut sotilaat rennosti hymysuin ja vilkuttaen kurvaavat kohti rintamaa.
Dokumentin lopussa palataan taas voimistelukentälle. Pilli soi, ohjaaja vetää harjoitusta miesjoukolle. Voimistelu sujuu ryhdikkäästi edelleen, vaikka kaikilla joko housunpuntti tai paidan hiha lepattaakin tyhjänä. Tyynet katseet eivät paljasta mielenliikkeistä mitään.

Sota ja mielenrauha – elokuvassa materiaalina ovat dokumenttifilmit, valokuvat ja asiantuntijahaastattelut. Yksilön näkökulma sotaan nostetaan esiin luetuilla kirje- ja päiväkirjasitaateilla. Sota-ajan kirjeitä Matikainen kertookin dokumenttia tehdessään lukeneensa tuhansia.

Sotavuosina 1939 – 44 suomalaiset lähettivät noin miljardi postilähetystä. Kirjeet olivat merkityksellisiä, yhteydenpidon ja kuulumisten vaihdon lisäksi niistä saattoi tulla sotilaalle kuin suojaavia onnen amuletteja. Jälkipolville mahdollisesti säilyneet kirjeet ovat lukijalleen ikkuna oma perheen historian poikkeusoloihin. Postimuseon ja Tampereen historiallisen seuran julkaisu Kirjeitä sodasta – Kirjoittamisen tavat ja merkitykset kriisiaikoina (2015) on kirja, johon jokaisen oman lähipiirinsä kenttäpostia omistavan kannattaa tutustua. Tampereen yliopiston kansanperinteen arkiston kirjekokoelmat ovat olleet julkaisun materiaalina. Kaiken kaikkiaan arkistossa on koottuna 40 000 kirjettä ja lahjoituksia otetaan edelleen vastaan. Sota-aikana kynään tarttuivat myös kirjoittamiseen tottumattomat sotamiehet. Latteinkin viestittely on ollut tärkeä elonmerkki. Tutkijat vertaavatkin kirjeitä arkiseen ruokapöytäjutusteluun, joka ylläpitää perheen yhteyttä.

Tutkimusjulkaisu sai myös tarttumaan Kyllikki Villan kirjekokoelmaan Tyttö sodassa – kenttälotan kirjeitä 1941-1944. Villa eli kirjeiden ”Tipu” oli lotaksi lähtiessään vain 17-vuotias. Tiivis kirjeenvaihto kertoo eloisasti äidin ja tyttären suhteesta, nuorten tyttöjen yhteiselosta kasarmioloissa, ruokapakettien ja kirjeiden odotuksesta, koti-ikävästä, työstä, huvittelusta ja pitkästymisestä. Silloin tällöin, ihan harvakseltaan väliin ilmestyvät suru luokkatoverin kaatumisesta, kuvaus samassa ryhmässä työskennelleen lotan raa’asta kuolemasta tai öisestä pommituksesta. Sitten arkinen jutustelu taas jatkuu. Vastakohtaisuudet ovat hämmentäviä ja epätodellisia.

Luen Villan ja häntä vuotta vanhempana sotaan lähteneen isäni kirjeitä vuoron perään. Arkinen kuvaus on hellyttävää, ruoka nousee kirjeissä isoon rooliin. Aterioita ja ruokailujen päivärytmiä kuvaillaan grammojen ja tuntien tarkkuudella. Kotirintama lisävarustelee nuoriaan minkä kerkiää. Paketeissa kulkee possunlihaa ja silakoita, kakkua, leipää, mehua, vitamiinitabletteja, naistenlehtiä, Jännäri-lukemistoja, saksan ja ranskankielisiä kirjoja ja sanakirjoja. Paketteihin kääritään kotona myös sukkia, sadetakkeja, luteita torjuvia silkkisiä alusvaatteita, kampoja, hammasharjoja, hiilitabletteja, vitamiineja. Lähetyksistä kiitellään ja ollaan ilahtuneita, uusia tilauksia tehdään. Nuoret toruvat ja marmattavat, jos kotirintama ei kirjoita tarpeeksi usein. Kotirintama vuoroin huolestuu ja vuoroin kannustaa.

Isän eläessä tuntui liian intiimiltä lukea hänen nuoruutensa kenttäpostia. Nyt, isän kuoleman jälkeen kirjeitä lukiessa nousee sieltä näyttämölle 18-vuotias Jarmo, jonka kyllä tunnistaa, mutta joka samalla yllättää. Miten kovin nuori hän olikaan! Sitä ei millään tahdo muistaa, kun sotaveteraaneihin on niin vahvasti iskostunut vanhuuden leima. Kirjeiden perusteella innostunut, tarkasti ja kriittisesti havainnoiva ja käytännöllinen. Varsin tiiviin perhe- ja sukuyhteisön jäsen. Isä kertoi kyllä sodasta viimeisinä vuosinaan. Kertomuksia, niin kuin itse ne kuulin, sävyttivät traumaattisten taistelukokemusten toisto, pettymys, hyväksikäytetyksi tulemisen tunne. Jossain määrin myös tietty ylpeys siitä, että kuitenkin selviytyi. Kirjeet tuovat tähän muisteluun täysin oman sävynsä: nuoren miehen vilpittömyyden ja huolettomuuden, arjen perspektiivin, hetkessä olemisen, kun vielä ei yhtään tiedetä, mitä tulee tapahtumaan.

Invaliditeetti on silminnähtävä sodan arpi, mielenrauhan järkkymisistä tai sodan vaikutusten siirtymisestä seuraaville sukupolville on alettu ääneen puhua vasta viime vuosina. Sotalapset ovat järjestäytyneet, kirjoja aiheesta on julkaistu (mm. Irja Wendischin kirjat sotilaiden lapsista, Tietofinlandian 2013 saanut Ville Kivimäen Murtuneet mielet). Ohjaaja Ari Matikainen neuvoo muistelemaan sodan pois. Se on hyvä vinkki jälkipolville.

Runoilevat virkamiehet ja pionin tuoksu – Tukholman Bergrummet kutsuu Silkkitielle

Lumen peittämän luolaston suulla helottaa punaisia siroja paperipalloja. Tukholman Bergrummet, maailman eri kulttuureja vaihtuvin näyttelyin esittelevä armeijan entinen varasto viestii, että jotain kiinalaista taitaa olla edessä sille, joka luolaan käy.

Kuuluisa Silkkitie oli kauppareittien verkosto, jota pitkin idän ylelliset tavarat saapuivat Eurooppaan antiikin roomalaisten ajoista myöhäiseen keskiaikaan asti. Bergrummetin näyttelyssä Silkkitie yhdistää Ruotsin tuhannen asukkaan keskiaikaisen Birkan ja kiinalaisen miljoonakaupungin Luoyangin. Todisteena tästä on näyttelykäynnin introksi vitriiniin aseteltu silkinpalanen, joka on löydetty Birkasta.

Kartta kertoo kuinka karavaanien reitit kulkivat Aasian halki Eurooppaan, osa Lähi-Idän ja osa pohjoisempaa Venäjän kautta, mikä ehkä oli Birkan silkkipalankin tuloreitti. Seinänkokoiselle kankaalle heijastetussa videossa kamelit astelevat aavikon hiekassa ja kuumana helottavaa aurinkoa vasten vakaaseen tahtiin. Kauniit, voimakkaat eläimet.
Silkkipalasen, kartan ja uljaiden juhtien jälkeen näyttelykävijä onkin lämmitelty itse asiaan. Eivätkä luolastossa seuraavat kohtaamiset petä.

Monikulttuurinen kaupunki

Luoyang on yksi Kiinan neljästä historiallisesta pääkaupungista. Näyttely kertoo kaupungin elämästä Kiinan kulta-aikana pidetyn Tang-dynastian aikaan (618-907). Esiin on nostettu nykypäivään helposti peilattavia teemoja kuten monikulttuurisuus, naisen asema ja taiteen merkitys. Tang-dynastian perustajat olivat itse monikulttuurisia, sillä Li-suvussa oli sukupolvien ajan solmittu avioliittoja kiinalaisten ja nomadien kesken.
Luoyangin kaupungin kukoistuksen perustana nähdäänkin eri kulttuurien sekoittuminen. Kaupungin portit avautuivat paitsi kauppiaille myös käsityöläisille ja talonpojille. Muualta tulleiden vahvuuksia hyödynnettiin. Esimerkiksi paimentolaistaustaiset olivat taitavia hevosten, aasien ja kamelien käsittelyssä ja heitä työskenteli paljon eläinten hoitajina.
Suvaitsevaisuus näkyi myös eri uskontokuntien kirjossa. Kaupungissa asui buddhalaisia, konfutselaisia, islamilaisia ja kristittyjä.
Täysin ongelmatonta ei yhteiselo luonnollisestikaan ollut. Ristiriitoja ja ennakkoluuloja esiintyi myös ja toiset etniset ryhmät pitivät itseään toisia parempina.

Sanojen ja kukkien kauneus

Luoyangissa ei kulttuuria vähätelty. Runouden tuntemus oli osa urallaan menestystä havittelevan kiinalaisen virkamiehen ammattitaitoa. Runon säkeet toimivat tuon ajan small talkina. Runojen kirjoittaminen oli erityinen ansio, toki sisällön piti olla keisarille suopea. Bo Juyi, yksi Tang-dynastian kuuluisimpia runoilijoita joutuikin välillä keisarin epäsuosioon yhteiskuntakritiikkinsä takia. Hän eli viimeiset vuotensa Luoyangin lähistöllä buddhalaisessa luostarissa. Runoilijalta on säilynyt yli 2800 runoa. Tang-dynastian ajalta tunnetaan noin 50 000 runoa 2200 kirjoittajalta.

Kiinassa pionia pidettiin kukkien kuninkaana ja se symboloi vaurautta ja kunniaa. Luoyang tunnettiin myös pionien viljelyksen keskuksena. Pionin keväisen kukinnan kunniaksi järjestettiin juhla. Yleisen käsityksen mukaan oli suorastaan häpeällistä, jos kaupunkilainen ei tuolloin ymmärtänyt pitää työstä taukoa ja keskittyä kukkien ohimenevään kauneuteen.

Kiinan ainoa naiskeisari Wu Zetian

Näyttely esittelee myös Kiinan ainoan naiskeisarin Wu Zetianin. Naisten asema olikin tuolloin vapaampi ja heillä oli yhteiskunnassa enemmän vaikutusvaltaa kuin koskaan ennen viime vuosisataa. Videolta voi katsella kiinalaisen varjoteatteriesityksen, jossa aasinnahasta valmistetut koristeelliset nuket esittävät keisarinnan dramaattista elämäntarinaa lyömäsoitinten ja puhallinten kovaäänisellä säestyksellä. Tarinan mukaan keisarinnan valtaan pääsy ja siinä pysyminen vaati runsaasti poikkisivallettuja päitä, mitä Wu Zetian sitten sovitteli ja kiipesi vuorelle uhraamaan jumalille kultaa.

Toimiva näyttelydramaturgia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä

Näyttelyn pienet haudoista löydetyt patsaat esittelevät varsin elävästi ja ilmeikkäästi kaupungin asukkaita ja heidän elämäänsä. Taitava valojen käyttö pehmentää luolaston karuutta ja kiinalainen musiikki luo miellyttävän äänimaiseman. Lapsivieraat on otettu näyttelyssä hyvin huomioon ja heille on omia toimintapisteitä.
Näyttely ottaa kantaa monikulttuurisuuteen ja sen merkitykseen. Kierroksen lopussa nostetaan esiin kysymys siitä, minkä haasteen äärellä Eurooppa on juuri nyt, kun se kohtaa sinne pyrkivät pakolaisvirrat.  Tätä voi jokainen pohtia, kun astuu luolan uumenista Skeppsholmenin merelliseen valoon.

Pieni vihje – rikas matka

Jos nyt sitten ihan omia henkilökohtaisia assosiaatioita pohtii, niin näyttelyn alussa esitelty silkinpalanen oli kovasti mieleenpainuva. Ruotsin Birkasta löytynyt hiiltynyt pala silkkiä on vitriinissään epämääräisen näköinen ruskea jätös, jonka useimmat meistä heittäisivät roskana jäteastiaan. Arkeologi on kuitenkin nähnyt tekstiilinpalan potentiaalin, ottanut sen hellästi tutkittavakseen ja tehnyt hämmästyttävän määrän päätelmiä materiaalista, kankaan väristä ja kuosista, iästä ja valmistuspaikasta. Kovin vaatimaton löydös  yhdistää Ruotsin ja lähtömaansa Kiinan ja johdattaa Silkkitielle. Aikaan kauan ennen halpavaateketjuja ja keskustelua herättänyttä aasialaisten tekstiilitehtaiden työntekijöiden arkea.

Omia juuriaan tutkivalla on jokaisella omat silkinpalasensa, haalistuneet tekstiilinsä, korvattomat kahvikuppinsa, repeytyneet valokuvansa, hapertuneet kirjeensä. Niiden tehtävänä on olla alku ja matkalippu omalle Silkkitielle, ikiomaan historiaan.

Cafesuku_Bergrummet4

Cafesuku_Bergrummet3

Cafesuku_Bergrummet1

Cafesuku_Bergrummet5

Cafesuku_Bergrummet6

Isänpäivänä

Tänään on meillä isälle laulettu ja runo lausuttu, pitkä aamiainen perheen kanssa nautittu. Koira on ollut sankarin lahjapaketista tohkeissaan, ja halunnut sen omilla tassuillaan avata. Vaan kaikkea ei voi saada koira-kultakaan.

Tutut kuviot, vaan yksi asia on toisin. Tänään en voi onnitella omaa isää. On ensimmäinen sellainen isänpäivä.

Tosiasia on, että isästä isänpäivä oli ihan humpuukia. Kauppiaitten keksintö. Kyllä kumminkin aina halusin häntä muistaa.

Nyt on sitten jäljellä omat valikoivat, häilyvät, muuntuvat muistikuvat. Ne ilmaantuvat muistojen näyttämölle lavan takaa oikealta ja vasemmalta, laskeutuvat yläilmoista ja pomppaavat katsomosta.

Rekvisiitta on muistojen näyttämöllä tärkeä. Ei tarvita kovinkaan paljoa. Tänään minulle katsomossa riittää yksi viulu, tsaikkalasi, nahkainen ruskea salkku, vakosamettinen pikkutakki, vihreä rättisitikka.

Näytelmä alkaa.

Kohtaus 1: Opettaja on palannut illansuussa luokkahuoneeseensa. Ottaa viulun kotelosta, hartsaa jousen ja aloittaa musisoinnin. Yhtä pitkää improvisointia.  Ei ole väliä ajalla eikä paikalla. On isän oma hetki. Keltaiset lakatut pulpetit kuuntelevat ääneti.

Kohtaus 2: Isä keittää kattilassa vettä. Kiehuva vesi tsaikkalasiin vihreällä keittiöpöydällä ja teepussi perään. Nurkkakaapissa on toiseksi ylimmällä hyllyllä Rex-keksipaketti. Sieltä pari suolaista makupalaa ja loraus maitoa teehen. Matkaradio päälle, nyt alkavat seitsemän uutiset. Isän oma teehetki.

Kohtaus 3: Isä odottaa tytärtä musiikkiopiston pihalla vihreässä sitikassa. Musta baskeri päässä. Pianotunti on päättynyt ja kahdeksanvuotias istuu etupenkille. Sitikka hyrähtää käyntiin. Isä ja tytär ajavat isoäidin kautta pistäytyen kotiin. Kuusitoista kilometriä, ensin pikatietä Sattulan risteykseen ja sitten mutkaista soratietä. Matkalla ei paljoa puhuta. Vähän ennen kotia on mutka pellon kohdalla ja siinä peurojen tienylityspaikka. Isä hiljentää, mutta eläimiä ei nyt näy. Kun sitikka kaartaa portista kotipihalle on jo hämärää.

Näytelmä päättyy. Kulisseissa kolisevat miesten vanha polkupyörä, soutuveneen airot, mandoliini, sotareppu, retkikeitin, soputeltan kepit, vesuri ja maitotölkillinen rautanauloja. Odottavat omaa vuoroaan.

Isän takki

Isän takki

 

 

Kesämökillä

Kävimme mökillä. Isän kuoltua on nyt päätettävä, mitä jo kauan tyhjillään olleen kesäpaikan kanssa tehdään. Kävimme joukolla katsomassa paikkoja: veli ja veljenpoika, mies ja poika. Kahdella autolla körötimme puskittunutta mökkitietä.

Omat kesämuistot ovat 1960-1970-luvulta. Mökille mentiin rättärillä. Punainen vesilekkeri pakattiin auton takakonttiin, muista tykötarpeista muistan jaffa-limonadipullot.  Asuimme maalla muutenkin, nyt vain maisema vaihtui järvenrannaksi.

Tämän kesämökin kivikkoisessa rannassa opin uimaan. Laituria ei ollut, vaan iso kivi, jonka edessä äkkisyvä. Opin luottamaan siihen, että vesi kannattelee.

Mökissä oli pieni tupa, siellä pöytä ja penkit, laveri ja kerrossänky, puuhella ja kaasukeitin. Hirsiseinät, jotka iltaisin imivät valon.

Juuri valon muistan erityisesti. Sen kuinka aamulla heräsin kerrossängyn yläpetiltä ja kuinka ikkunasta ja avoimesta ovesta väreili ja välkehti. Valo kantoi sisään järven aaltoja ja aurinkoa.

Yläpetille kuuluivat myös järven äänet, hiljainen liplatus, tuuli, vesilintujen kirahdukset. Oven ja verannan narinaa, äidin ja isän askelia. Mökki oli hyvin lähellä rantaa, enää ei voisi näin rakentaa.

Muistan, että monesti lapsena mökillä pitkästyin. Ei ollut seuraa, taisin olla vähän yksinäinen. Isän rakentamassa leikkimökissäkin oli orpo olo. Nyt mieleen nousevat pitkästymisen sijaan luontoon liittyvät vahvat aistimuistot. Niiden väkevyys yllättää.

Keho muistaa miltä tuntui uida järvessä ja tietää, että alla on monta metriä vettä, kellua selällään ja katsella taivasta, uida vastapäiseen saareen ja takaisin.

Entä miltä kuulosti kuikan huuto tyynellä järvellä iltaisin, lepänoksien kahina rannassa, tai kun männystä putosi käpy? Miltä tervattu vene tuoksui, entä maakellari?

Olenhan minä nämä muistanut, mutta käynti paikan päällä kirkastaa kuvat. Hyörimme mökissä ja ympärillä. Lintu on tehnyt pesän saunan tuuletusluukkuun. Matalassa vinttihuoneessa on paljon pieniä ampiaispesän raatoja. Monia järvenselkiä nähnyt matkavene maatuu hiljalleen osaksi luontoa mäntyjen alla.

Uimakivi on rannassa ihan niin kuin ennenkin, mihinkä se nyt olisi kadonnutkaan. Kaksi kuikkaa uiskentelee lähistöllä. Veljenpoika ottaa rannan haltuunsa, pulahtaa uimakiveltä veteen ja toistaa lapsuuden sankaritekoni: ui saareen ja takaisin.

Kesämökin verannalla 1960-luvun puolivälissä.

Kesämökin verannalla 1960-luvun puolivälissä.

Et ole yksin, Elin

Tänään on kulunut 20 vuotta Srebrenican kansanmurhasta. 100 000 kuolonuhria ja yli miljoona pakolaista vaatinut Bosnian sota oli alkanut 1992. 11. heinäkuuta 1995 serbit valtasivat Srebrenican kaupungin ja tappoivat seuraavina päivinä yli 8000 islaminuskoista bosniakkimiestä. 25 000 naista, lasta ja vanhusta ajettiin pois kaupungista.

Kansanmurhan uhreja haudataan edelleen Srebrenica-Potocarin hautausmaalle. Tänään lasketaan hautaan 136 vainajan jäännökset, jotka on tunnistettu kuluneen vuoden aikana: eloonjääneiden isiä, veljiä, setiä, serkkuja, isoisiä.

Pian tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan kauhuista. Tapahtumat ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Sata vuotta on vain muutama sukupolvi ja meistä moni on tuntenut sukulaisen, joka on itse elänyt läpi tämän ajan. 15-vuotias Lempi-mummuni menetti sodassa isänsä, veljensä ja siskonsa. Samalla minä menetin isotätini ja isosetäni. Itsekin isotädin asemaan päässeenä olen vasta ymmärtänyt, miten lähellä olevasta historiasta on loppujen lopuksi kysymys.

18-vuotiaan Elinin kohtalo kirpaisee itseäni eniten. Elinin kanssa ollaan Hämeessä Hauholla, toukokuisessa metsässä. On valkovuokot, vahvasti tuoksuvat tuomenkukat ja kirpeät ketunleivät. Rentukan keltainen pilke ja puiden viherrys. Kesä vasta edessä, se jota ei Elinille suoda.

Lempi-mummu ei juuri sota-asioista puhunut. Elinistä ei ole edes valokuvaa. Mutta hänestä on merkintä sotasurma-arkistossa. Arkisto kertoo sen, mistä perheen on vaikea puhua. Arkisto löytyy netistä ja isotäti kätevästi hakusanalla, klik. Elin Wilhelmina, palvelijatar. Teloitettu toukokuussa 1918. Klik.

Perheen tarina kertoo – sellaisena kuin sen muistan – että Elin menee tapaamaan isäänsä, vangittua punakaartin päällikköä kirkonkylään. Äiti Wihelmina, sisarukset Lempi 15 vuotta, Kalle 10 vuotta ja seitsemänvuotias Elma odottavat Elinin lapsuudenkodissa. Epätietoisina ja varmasti peloissaan. Tilanne on sekava.

Arkisto kertoo, että isä ja Elin vangitaan samana päivänä toukokuun alussa. Että tytärkin on punakaartilainen. Onko se totta vai kirjautuiko papereihin vangitsijan itse keksimä syy? Totta kuitenkin on, että punapäällikkö-isä ammutaan viiden päivän kuluttua. Elin teloitetaan 20 päivän vankeuden jälkeen. Perheen tarina – siinä vaiheessa kun olen jo aikuinen – kertoo, että Elin ammuttiin keväiseen metsään siksi, että hän ei suostunut makaamaan teloittajansa kanssa. Tästä ei arkisto kerro mitään, vaikka kuinka klikkaisi. Klik-klik.

Ja tarina elää ja täydentyy edelleen. Paria vuotta ennen kuolemaansa isäni kertoo, että Elin itse asiassa raiskattiin kuolemansa jälkeen. Tämä asia on isälle vaikea kertoa ja hän puhuu lyhyesti, ponnistellen. Mutta perimätiedon välittäminen tuntuu hänelle olevan tärkeää. Isä kertoo hiljan poismenneen vaimonsa suvun tarinaa. En osaa järkytykseltäni esittää mitään lisäkysymyksiä.

Mitä minun mummuni ajatteli isosiskonsa kohtalosta? Mitä hän ajatteli, kun oma tytär oli kahdeksantoistavuotias ja koitti kevät? Kun valkovuokot levittäytyivät talon taakse mäelle ja kullerot vilkuttivat ojanpenkalta? En tiedä, enkä osaa yhdistää kuolemaa mummuun mitenkään. Hänhän on tekevä, toimelias, lämmin maalaisnainen. Jalat maassa ja elämää täynnä. Sisko siellä jossain muistin sopukoissa?

Elin on ruma kuolema heleän kevään keskellä.  Menetetty isotäti. Ehkä Elinin kuva voisi vielä asiaa tutkimalla täydentyä? Surullista ja kammottavaa on se, kuinka samat kohtalot toistuvat. Bosnian sodan raiskatut naiset 20 vuotta sitten, vallatun Berliinin naiset 1945, Boko Haram -terroristien sieppaamat nigerialaiset koulutytöt vuosi sitten. Ja monet muut sotien jalkoihin jääneet.

Et ole yksin, Elin. Valitettavasti. Ja siksi on tärkeää muistaa.

Helsingin Sanomat 10.5.2015: Väkivallan ja kärsimyksen symboli

Cafesuku_Elin

Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Ida, Mari ja Kari isää etsimässä

DocPoint –festivaalilla 2015 sai ensi-iltansa Mari Soppelan dokumentti ”Kuka piru pimeässä näkee”. Puolalainen ”Ida” sai äskettäin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar – palkinnon. Molemmissa elokuvissa etsitään omia juuria ja silitellään sodan arpia.

Mari Soppelan dokumentti alkaa keskustelulla isättömyydestä. Isä ja tytär istuvat sohvalla ja selailevat valokuva-albumia. Isä toteaa rauhallisesti, ettei isän puuttuminen ole ollut hänelle mikään trauma. Olihan ympärillä monta enoa ja lähipiiri muutenkin tiivis. Tytärtä naurattaa. Etteikö isättömyys todellakaan ole sinulle trauma? No ei ole. Trauma tai ei, isää lähdetään etsimään.

Marin isän Kari on saksalaisen sotilaan lapsi. Isoäiti Helvi tutustui Peteriksi kutsuttuun mieheen toisen maailmansodan aikana Lapissa. Helvi lähti saksalaisten mukaan ja nousi 300 muun suomalaisen naisen kanssa Pohjois-Norjassa laivaan. Matka jatkui Oslon kautta Saksaan. Kari syntyi kesällä 1945 Hampurissa. Takaisin Lappiin äiti ja poika palasivat, kun Kari oli kaksivuotias. Paluu ei ollut helppo. Suomalaiset viranomaiset kuulustelivat vihollismaasta tulevaa naista ja perheelle asia oli vaikea.

Pojantytär Mari asuu Hollannissa ja ajallista etäisyyttä tapahtumiin on jo seitsemisenkymmentä vuotta. Saksalaisten sotilaiden lapsia arvioitu olevan Suomessa noin 700, Norjassa 9000 -12000, Tanskassa 5500, Hollannissa yli 12 000 ja Ranskassa peräti 200 000. Dokumentti tekee näkyväksi ilmiötä, jonka kanssa dokumentaristi ja hänen isänsä eivät todellakaan ole yksin.

Dokumentti kuvaa isän ja tyttären yhteistä etsintää lämpimästi ja arkisen konstailematta. Ilman tunnekuohuja, vaikka aihe on mitä suurimmassa määrin tunteita herättävä. Puhutaan, katsotaan kuvia, zoomaillaan paikkoja Googlen karttapalvelussa. Peter Jung ei ole saksalaisen sotilaan oikea nimi, mutta sillä nimellä hän kulkee Karin äidin valokuva-albumissa. Sinnikkäiden tiedustelujen tuloksena Mari löytää Saksasta sukulaiskandidaatin. Kuulumisia vaihdetaan internetissä ja Mari ja Kari lähtevät käymään paikan päällä. Saksalaiset maisemat vilahtelevat lähiöjunan ikkunasta. Kohtaamisessa mahdollisen saksalaisen veljen ja serkkujen kanssa on uteliaisuutta ja hämmennystä, osittain varmasti kuvaustilanteesta johtuen. Istutaan puutarhassa. Katetaan pöytä terassille. Puhutaan ja tutustutaan. Hankitaan DNA-testit ja otetaan sylkinäytteet. Isä ja tytär jäävät odottamaan tuloksia paikan päälle. Se miten siinä sitten kävi on parasta jokaisen nähdä omin silmin. Elokuva löytyy yle areenasta vielä pari päivää.

Dokumentti päättyy paluuseen takaisin Suomeen ja Lappiin. Syödään jouluateriaa ja tietokoneelle kilahtaa tervehdys Saksasta.

Dokumentaristin isä pistää paljon peliin kuvattavaksi asettuessaan ja on siinä tavattoman luonteva. Hatunnoston arvoinen suoritus antaa varmasti lohtua, rohkeutta ja kannustusta muille isää etsiville.

Isää tai oikeastaan molempia vanhempiaan etsii myös puolalaisen Ida-elokuvan päähenkilö. Mustavalkoisessa elokuvassa eletään 1960-lukua ja aikuistuva Ida on sotaorpo. Tarinassa nunnien kasvattama Ida lähetetään ennen nunnavihkimystään tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaistaan. Täti on korkeassa virassa toiminut juristi, joka piilottaa omia haavojaan alkoholiin ja irtosuhteisiin.

Myös nyt katsellaan ensi valokuvia. Sitten omalaatuinen pari lähtee omalle matkalleen kohti puolalaista maaseutua selvittämään Idan vanhempien kohtaloa. Eteerinen ja tyyni Ida suhtautuu projektiin täysin stoalaisesti, mutta tädille muistot ovat raastavia. Selviää, että katolisten nunnien kasvattama Ida on syntyjään juutalainen.

Vanhemmat on sodan aikana surmattu, mutta murhaaja ei olekaan saksalainen rodunpuhdistaja, vaan ahne naapuri. Makaaberissa kohtauksessa surmaaja Idan tädin painostamana kaivaa metsään hautaamiensa uhrien luut esiin. Mies kyhjöttää syvän kuopan pohjalla ahdistuneena kun naiset hellästi käärivät pääkallot huivin sisään viedäkseen ne perhehautaan, siunattuun maahan. Naisten operaatio on lohdullinen ja tuo mieleen kuinka paljon metsiin sisällissodassa kuopattuja sukulaisia Suomestakin löytyisi haudan lepoon siirrettäviksi.

Ida on synkästä aiheestaan huolimatta kaunis ja valoisa elokuva. Elokuvan mustavalkoisuus, sen mustan ja harmaan sävyt ovat rikkaat ja luovat levollisen tunnelman. Tädille sodan tapahtumat ovat liikaa, mutta nuorta Idaa katkeruus ei kosketa.