Kallorumpu kumistelee muistajalle

Toivoin ja sain joululahjaksi Eeva-Kaarina Arosen Kallorummun (Teos 2011). Lukiessa ensin hämmennyin, sitten vallan tyrmäännyin. En muista lukeneeni romaania, joka näin suvereenisti säilyttää salaisuutensa loppulauseeseen asti ja tarjoaa lakonisesti sitten uuden näkökulman ja ymmärryksen kaikelle siihen asti kerrotulle.

Kallorumpu kertoo yhdestä päivästä marsalkka Mannerheimin kotona Helsingissä Kalliolinnantiellä vuonna 1935. Sen kertoja lymyää paasimaisen kulttihahmon ja hänen aristokraattisen arkensa varjoissa epähenkilönä, jonka vain palvelusväki tuntee. Valppaasti kuin arka eläin hän liikkuu ja tarkkailee talon elämää ja ihmisiä.

Palavan ihailun kohde Mannerheim ei päästä lähelleen, mutta kertoja tuntee hänen tapansa ja tottumuksensa. Talo on salaperäinen pienoismaailma, jossa kohtaavat marsalkka ja hänen tyttärensä, keski-ikäinen Sophie, päivällisille saapuva politiikan ja taiteen eliitti, ulkona kadulla kukkakimpun kanssa joka päivä odottava hupsu Ester. Kertojalle Kalliolinnantie on paikka, johon hän haluaisi liittyä, haaveiden ja unelmien kohde, joka lopulta sulkee häneltä tylysti ovensa.

Kuilu alakerran keittiön ja palvelijoiden ja yläkerran asukkaiden välillä on syvä ja ylittämätön. Jonkinlaista molemminpuolisen kunnioituksen siltaa rakentaa isännän vaativa kulinarismi. Se tekee talon keittiöstä komentokeskuksen, jonka päällikkö keittäjä tuntee arvovaltansa.

Kirjassa on nautittavaa aistillisuutta. Aronen kuvaa hykerryttävästi keittäjä rouva Lehtisen työskentelyä  ruuanlaiton taiteen haasteita voittamassa. Huikea sukellus laulamisen syvyyksiin koetaan kun Aulikki Rautavaara esiintyy päivällisvieraiden viihdykkeeksi.

Kertoja on suurin ponnistuksin koonnut muistoistaan elokuvan, jonka ensi-ilta ja ainoa esitys on Kallorummun kehyskertomus. Elokuvallaan hän kerrankin saa äänensä esiin, nousee varjoistaan ja tulee katsojalleen näkyväksi. Maaginen kallorumpu – Mannerheimin Aasian ratsastukseltaan tuoma kulttiesine – tuo rummutuksellaan sopua ja harmoniaa. Sitä kertoja todennäköisesti etsiikin, työstäessään kannoillaan laahaavia toteutumattomien toiveiden raskauttamia muistoja näin taiteen keinoin.

Romaanissa historiallinen henkilö ja hänen museona toimiva kotinsa toimivat sisäänheittäjinä varsinaiseen tarinaan. Se kertoo toiseudesta, yksinäisyydestä, yhteyden kaipuusta, hylätyksi tulemisesta ja muistamisesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s