Oton jäljillä Saimaan kanavalla

Matkustimme Saimaan kanavan halki Viipuriin.

Reitti oli sama mitä pitkin isoäidin lankomiehen Oton puutavaraa kuljetettiin monen vuosikymmenen ajan ennen sotia. Otto omisti Ebba-nimisen laivan ja vielä toisenkin, jonka nimeä en tiedä. Ehkä juuri Ebba seilasi sulusta toiseen kohti vireää ja kosmopoliittista Viipuria.

Otto otti osansa siitä hyvästä, mitä Snellman aikanaan voimakkaasti lobbasi. Vuonna 1856 valmistuneen kanavan tarkoituksena oli lisätä Itä-Suomen kaupankäyntiä ja taloudellista hyvinvointia. Meriyhteys oli huomattavan tärkeä.  [Omassa sukuhistoriassani rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan vuodesta 1862 on ollut vastaavasti hyvin tärkeä elämänväylä]

Matkasimme 42 km eli maratonjuoksun verran ja laskeuduimme Saimaalta lähes 80 metriä Suomenlahdelle. Yhtä monta metriä korkea on Viipurin linnan torni. Heti alkumatkasta sukelsimme Mälkiän sulkuun. Tätä ei Otto nähnyt, sillä kanavaa uudistettiin presidentti Kekkosen käymien neuvottelujen ansiosta sodan jälkeen, kun Suomi sai kanavan vuokrattua käyttöönsä.

Mälkiässä oli synkkää ja kosteaa. Valtavia vesimassoja pitelevät ja kirskuen avautuvat suuret rautaportit tuovat mieleen Taru sormusten herran taistelukohtauksen.  Näin sulkua kuvaillaan nuorten suomenruotsalaisten Anders Mårdin ja Magnus Låndenin raikkaassa matkaoppaassa Takaisin Viipuriin (Tammi 2005), jota ilman matkasta olisi tullut paljon tylsempi. Sulusta selvittyä olikin helpottunut olo.

M/S Carelian yläkannella samaan pöytään istuneet matkakumppanit olivat Itä-Suomesta ja huvireissulla. Kummallakin rouvalla oli sukujuuret Karjalassa ja menneiden sukupolvien kotitalojen kivijalat oli käyty katsomassa.

Meillä oli vain Otto, laiva, puutavara ja Viipurin satama.

Oton Ebba-laiva jäi talvisodan myötä Viipuriin ja kuusikymppinen Otto kuoli jatkosodan aikana. Oton eläessään näkemä Viipuri oli juuri se kaupungistaan evakkoon lähteneiden ikävöimä Pohjolan Pariisi.

Mitä Otto sitten Viipurissa näki? Linnan tietysti, mutta linnoihin Otto oli tottunut, hän kun katseli kotinsa ikkunasta Savonlinnassa Olavinlinnan siluettia.
Sataman, jossa keltaiset nostokurjet nyt jonossa kurottelevat kaulojaan?
Keskiaikaisen tuomiokirkon, joka sitten pommitettiin sodassa?  Me ihailimme retkellämme kirkon vanhaa kellotornia, jonka kello näytti ihan oikeata aikaa. Mutta muuten kirkko oli raunioina, kasvillisuus rehotti villinä ja lasinsiruista ei ollut puutetta.

Kauppamies Otto ehkä kävi ostamassa tuliaisia kauppahallista (1906), jonka arkkitehti Segerstad piirsi myöhemmin myös Helsingin Hakaniemen hallin. Tai ehkä Ottoa inspiroikin uusi ja moderni arkkitehtuuri: Alvar Aallon kirjasto (1935) tai kaupungin uusi taidemuseo (1930)?  Me pyrimme tähän Eremitaasin sivupisteenä toimivaan museoon, mutta juuri sinä päivänä se olikin kiinni. Oliko Otolla parempi onni?

Tyydyimme katselemaan näyttävällä paikalla rannan bastionilla kohoavaa museorakennusta ulkoapäin ja tähyilimme samalla ulkona seisovan patsasrivistön taakse kohti SOK:n myllyä ja leipomoa (1932). Myllyn suunnittelija Erkki Huttusen kädenjälkeä olemme saaneet katsella Helsingin keskustassa, minne Huttunen piirsi Sokoksen tavaratalon. Enää en pääse sen ohi ilman, että mieleen tuleekin Viipuri.

Kaikenlaisia Helsinki-yhteyksiä löytyy Viipurista  muutenkin, kuten se, että tuttu viehättävä Jussi Mäntysen hirviveistos Eläinmuseon edustalta onkin kopio Viipurin Torkkelinpuiston vastaavasta patsaasta läheltä Alvar Aallon kirjastoa ja että Punaisenlähteen torin kerrostalo tuo niin kovasti mieleen Töölön.

Mutta takaisin Ottoon. Mahtoiko Otto käydä virkistäytymässä legendaarisessa Monrepos’n puistossa? Matkaoppaassa haastatellaan puiston tulisieluista puolesta puhujaa Elgaa, jonka mielestä Monrepos´ssa säteilee kosminen energia, joka ei katoa. Kiinnostavaa.

Otimme taksin puistoon ja kun kävelimme aikamme vanhojen puiden katveessa, Elgan näkemys tuntui ihan oikeutetulta. Ehkä me Oton kanssa jaoimme saman luontokokemuksen, vaikka meille näyttäytyikin puistossa myös myöhempien vuosikymmenten historian lasti.

Monrepos´n kartano on neuvostoaikana rappeutunut, ja ikkunat oli suljettu laudoin. Kulkukoirat makasivat välinpitämättöminä rantahiekan montussa, yksi vahti häntänsä menettänyttä Suomen Leijonan patsasta.  Kuitenkin vanhat puut elävät, kivet ja rantakalliot ovat paikoillaan. Puiston ystävät ovat rakennuttaneet vanhat kaarisillat uudelleen. Rakkauden lukkoja on ilmestynyt jo niihinkin. Romanttinen puisto houkuttelee siis edelleen.

Otolle Viipuri oli afäärien takia tärkeä kaupunki. Mutta Oton kuoleman jälkeen tapahtui niin paljon. Meille Viipuri oli absurdi kokemus: sekoitus tuttua suomalaisuutta, neuvostoaikaa ja nykyistä Venäjän aikaa. Jos jossain kaupungissa historian eri kerrostumat ovat niin apposen auki näkyvillä niin Viipurissa, keskiajasta nykypäivään.

Ja kaupungin historiahan on suomalaisille ihan erilainen kuin kaupunkiin sotien jälkeen asutetuille uudisasukkaille. ” Takaisin Viipuriin” kertoo siitäkin nasevia havaintoja.

Tähän kaupunkiin ei missään tapauksessa kannata lähteä heppoisin eväin. Jos lähtee, on vaarana nähdä pelkät lasinsirut, autiotalot ja kapiset kulkukoirat. Kannattaa valmistautua ja vaikka lukea Mårdin ja Londenin Viipuri-opas. Siinä kaupungin nykypäivä ja historia lomittuvat kiinnostavalla tavalla.

Paluumatkalla kanavaristeilyllä oli kansainvälinen meininki. Risteilyemäntä, jonka molemmat isovanhemmat olivat viipurilaisia selosti kosmopoliittisen vanhan Viipurin tyyliin sopivasti viidellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi ja saksaksi.

Taas nousimme Viipurin linnan tornin verran takaisin Lappeenrantaan. Kaukaan tehtaiden edustalla kellui sinne uitettua tukkipuuta. Risteilyemäntä kertoi parhaillaan rakennettavasta biojalostamosta. Sen raaka-aineena tullaan käyttämään selluloosateollisuuden jätteenä syntyvää mäntyöljyä.

Mäntyöljyn mahdollisuudet bisnesmielessä olisivat varmasti kiinnostaneet Ottoakin.

Oton Ebba-laivan kyydissä, tällä kertaa matkalla Kuopioon

Oton Ebba-laivan kyydissä, tällä kertaa matkalla Kuopioon

Rahtilaiva Saimaan kanavassa matkalla Viipuriin kesällä 2013

Rahtilaiva Saimaan kanavassa matkalla Viipuriin kesällä 2013

Nostokurkia Viipurin satamassa

Nostokurkia Viipurin satamassa

Taidemuseon ulkoveistokset

Taidemuseon ulkoveistokset

Jussi Mäntysen hirviveistos Torkkelinpuistossa

Jussi Mäntysen hirviveistos Torkkelinpuistossa

Lapsi ja eläinystävä, taustalla hotelli Druzhba

Lapsi ja eläinystävä, taustalla hotelli Druzhba

Monrepos

Monrepos

Kulkukoira vahtii nenänsä menettänyttä Suomen Leijonaa  Monrepos´n puistossa.

Kulkukoira vahtii nenänsä menettänyttä Suomen Leijonaa Monrepos´n puistossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s