Nuo sitkeät mummot meillä ja muualla

Toimittaja ja tietokirjailija Anna-Lena Laurén raportoi Venäjältä ja entisistä neuvostomaista: politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, arkielämästä. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Hufvudstadsbladetille ja Svenska Dagbladetille työskentelevästä toimittajakollegastaan Helsingin Sanomien sunnuntai-sivuilla (Vaklaaja idässä, HS 15.9.2013). Jutussa pohditaan miksi demokratia ei idässä etene? Kerrotaan, kuinka Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen vertaa Laurénia Olavi Paavolaiseen: Laurén kirjoittaa tyylikkäästi ajan suurista kysymyksistä ja liikkuu hienosti yksityisestä yleiseen.

Jutun lopussa keskitytään yksityiseen.

Anna-Lena Laurén kuvaa hienosti naisia. Poliitikon sinistä luomiväriä. Rikasta naista, joka jakaa mielenosoittajille ruokaa, ja keitto valuu timanttisormuksen päältä. Mummoa, joka on kuin jäänmurtaja: ei pelkää mitään, hyväksyy sen, että elämä kohtelee kaltoin.
Onhan hän etuoikeutettu moniin tapaamiinsa naisiin verrattuna. Silti löytyy yhteistä. Venäjän mummot tuovat mieleen oman mummon, jolla oli kova elämä. Nuorempien kanssa nauretaan samoille asioille. Tsetsenialaisen lesken kanssa heitetään ronskia huulta miehistä – niin kuin naiset Suomessa.”

Mummo-yksityiskohta puhuttelee minua Hesarin äärellä. Kovan elämän elänyt suomalaismummo vertautuu nykymummoihin Venäjällä. Sama jäänmurtajan voima ja sitkeys, pelottomuus ja kohtaloa silmiin katsominen.

Minunkin 1902 syntynyt mummuni eli kovan elämän. Sitä en lapsena 1960-luvulla mitenkään rekisteröinyt. Mummu oli osaava ja toimelias. Kutoi ja leipoi ja hoiti puutarhaansa. Talo oli oikein sievä ja siinä oli useampi huonekin. Lapsuusmuistot kuitenkin liittyvät melkein kaikki kesään. Mummulla ei ollut viemäriä eikä vesijohtoa, huussi oli pihan perällä. Talvipakkasilla mummulassa käytiin harvoin.

Nykyinen elämäntarina- ja muistelubuumi ei tavoittanut 1970-luvulla kuollutta mummuani. Koskaan hän ei kertonut omasta lapsuudestaan. Köyhyydestä ja puutteesta tai miltä tuntui menettää isä, sisko ja veli sisällissodassa. Millaista oli lähteä 16-vuotiaana piikomaan ja nukkua keittiössä puulaatikon päällä. Mummu oli lujaluontoinen ja selviytyi kohti parempaa. Köyhien ja rikkaiden välinen juopa oli kuitenkin vielä 1960-luvulla lapsenkin havaittavissa. Maalaiskylän hierarkia oli selkeä ja ylittämätön.

Yksityinen ja yleinen kulkevat käsi kädessä. Oman historian tuntemus voi kasvattaa empatiaa tai herättää kiinnostusta nykypäivän tapahtumiin. Syyrialaisten pakolaisleirikuvaukset samaisessa sunnuntain Hesarissa (Sodan näkee kasvoista, HS 15.9.2013) tuovat minulle mieleen oman suvun kohtalot erityisesti sisällissodassa.

Kysymys erilaisuudesta saa jo parinkin sukupolven takaiseen elämään tutustuessa uusia sävyjä. Minun mummoni elämänkohtalo on tämän päivän ja huomisen todellisuutta jossain muualla. Erilaisuus ja muukalaisuus ei ole vain meidän ulkopuolellamme, kuten Venäjällä tai Syyriassa. Erilaisuus on historiallisen jatkumon kautta myös meissä itsessämme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s