Näkymättömät vanhuksemme

Eliniän pidentyminen on tuonut sukupolvemme uuteen historialliseen tilanteeseen, jossa vanhusten määrä on voimakkaasti lisääntynyt ja vanhustenhoito puhututtaa ja keskusteluttaa. Omaiset ovat huolissaan ja hoitajat sinnittelevät ja venyvät.

A-studio kartoitti nykytilannetta haastatteluin viime syksynä (juttu ylen verkkosivuilla).

”Viesteistä kävi ilmi, että vanhuksia kyllä perushoidetaan, mutta siihen se pääpiirteittäin jääkin.

Eivät omaisetkaan olisi vaatineet kuuta taivaalta, vaan viesteissä toistuivat aivan yksinkertaiset toiveet vessaan pääsemisestä, rauhallisesta ruokailusta, virikkeistä ja ulkoilusta. Karuimmillaan perushoitoon kuuluu kuitenkin vain ruokailu ja vaipat.”

Jos ihmisyys rajautuu hoitotoimien kohteena olemiseksi, ei ole ihme, että hoitolaitokseen joutumista, vanhuuden tuomaa avuttomuutta ja toisten tuen varassa elämistä pelätään nyt enemmän kuin kuolemaa.

Yksilön elämänkaaren, jokaisen oman ainutkertaisen historian sivuuttaminen näyttäytyy A-studion jutussa irvokkaimmillaan. Jos ennen mummo ja vaari nukahtivat sänkyynsä nuoremman sukupolven huushollissa, kuka tunnistaa nyt vanhuksen, jolle hoitaja laitoksessa kantaa ruokatarjotinta ja vaihtaa vaippoja? Millainen lapsi, nuori ja vielä voimissaan oleva keski-ikäinen kätkeytyy hauraan kuoren alle?

Ja kaikkein tärkein: mitä tilanteelle olisi tehtävissä?

Isoäidin taulu ja rakkauden muisto

Isoäitini Fanni asui omassa kodissaan yli 90-vuotiaaksi. Isoäiti näyttäytyi lapsuudessa minulle ikivanhana, rujona, omassa maailmassaan elävänä vanhuksena, joka jollakin ihmeellisellä sisukkaalla voimalla vielä sängyn pohjalta ohjaili jälkeläistensä elämää. Lähes puoli vuosisataa leskenä elänyt isoäiti makasi puisessa parivuoteessaan. Sen yläpuolelle isäni oli nikkaroinut koulun voimistelurenkaasta ja narusta telineen, jonka avulla lonkkavaivainen isoäiti pääsi sängystä ylös. Isoäidillä oli avanne, ja koska omatoiminen hygienian hoito oli sitä mitä oli [isoäiti ei sietänyt ulkopuolista apua, ja kodinhoitajat toisensa jälkeen häipyivät tehtävästään], huoneessa vallitsi oma ominaishajunsa.

Muistan miten kaikkein vaikeinta minun oli ymmärtää yhteyttä sängyssä makaavan vanhan naisen ja vastapäisellä seinällä olevan taulun välillä. Taulussa viulisti suutelee kullanväriseen juhla-asuun pukeutunutta pianistiaan. Maalaus oli kuvataiteita opiskelleen isoisäni tekemä kopio ranskalaisen René-Xavier Prinetin Kreutzer-sonaatti –teoksesta (1901) ja se puolestaan perustui Leo Tolstoin samannimiseen intohimodraamaa kuvaavaan novelliin. Isoäidin mukaan isoisä maalasi taulun heidän seurusteluaikanaan.

Isoäidillä ei ollut hääkuvaa, hänellä oli tämä taulu. Muistona äkillisesti katkenneesta liitosta kymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ristiriita vanhuksen ja maalauksen välillä ei olisi voinut minun näkökulmasta olla suurempi. Kun ikää on karttunut, on vähitellen ollut helpompi ymmärtää oman historian kerroksellisuutta. Vanhakin on ollut lapsi ja nuori ja rakastunut.

Vastaisku näkymättömyyteen: oman elämän kuvat

Hoidon tasosta keskusteltaessa vedotaan yleensä resurssien puutteeseen.  Mutta vaativatko kaikki vanhuksen hyvinvointia edistävät teot suuria lisämäärärahoja?

Valokuvat ovat helppo tapa niin omaiselle kuin hoitajalle tutustua vanhuksen elämäntarinaan. Olen tehnyt Ifolor-valokuvakirjoja oman 88-vuotiaan isäni elämästä.  Ne ovat olleet itselleni ja lähipiirilleni arvokkaita ja avanneet tietä isän vaiheisiin. Ajattelen myös, että tilanteessa, jossa isäni on hoidon tarpeessa, haluan antaa valokuvat myös hoitohenkilökunnan tutustuttavaksi.

Esitin tämän idean kurssilaisilleni, joiden kanssa teimme työväenopistossa oman elämän ja suvun muistoja kokoavia valokuvakirjoja.  Monen kurssilaisen oma valokuvakirja keskittyi juuri vanhemman elämänvaiheisiin. Idea sai osakseen sekä hyväksyntää että epäilyjä. Epäilyjä tuli kurssilaisilta, joilla oli kokemusta omaisen laitoshoidosta. Kokemus oli, että hoitajilla ei ole aikaa.

Silti haluan toistaa tämän ajatuksen. Hoidon piiriin siirtyvälle vanhukselle tehdään palvelusuunnitelman lisäksi ”oman elämän kuvaportfolio”, johon hoitohenkilöstö sitoutuu tutustumaan. Kevyesti tekstitetty valokuvakirja on tässä varsin kätevä, sitä voi helposti monistaa jaettavaksi myös omaisten kesken. Valokuvakirja vaatii paperikuvien digitoimisen vaivan skannaamalla tai digikuvaamalla, mutta lopputulos palkitsee.

Vaihtoehtona ovat esimerkiksi perinteinen paperikuvien albumi, kollaasi, tai yksinkertaisesti sarja kehystettyjä valokuvia.

Kuvien kokoaminen on omaisten tehtävä ja vanhus on hyvä ottaa siihen mukaan. Mitä rakkaita elämäni kuvamuistoja haluan omaan kuvakirjaani koota perheestä, harrastuksista, työstä, ystävistä, luonnosta, eläimistä, matkoista? Mistä koostuvat omaisen ja vanhuksen tärkeät yhteiset hetket?

Fanni-isoäidille tämä kuva  muistutti hänen elämänsä suuresta rakkaudesta.

Fanni-isoäitiä tämä kuva muistutti hänen elämänsä suuresta rakkaudesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s