Ida, Mari ja Kari isää etsimässä

DocPoint –festivaalilla 2015 sai ensi-iltansa Mari Soppelan dokumentti ”Kuka piru pimeässä näkee”. Puolalainen ”Ida” sai äskettäin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar – palkinnon. Molemmissa elokuvissa etsitään omia juuria ja silitellään sodan arpia.

Mari Soppelan dokumentti alkaa keskustelulla isättömyydestä. Isä ja tytär istuvat sohvalla ja selailevat valokuva-albumia. Isä toteaa rauhallisesti, ettei isän puuttuminen ole ollut hänelle mikään trauma. Olihan ympärillä monta enoa ja lähipiiri muutenkin tiivis. Tytärtä naurattaa. Etteikö isättömyys todellakaan ole sinulle trauma? No ei ole. Trauma tai ei, isää lähdetään etsimään.

Marin isän Kari on saksalaisen sotilaan lapsi. Isoäiti Helvi tutustui Peteriksi kutsuttuun mieheen toisen maailmansodan aikana Lapissa. Helvi lähti saksalaisten mukaan ja nousi 300 muun suomalaisen naisen kanssa Pohjois-Norjassa laivaan. Matka jatkui Oslon kautta Saksaan. Kari syntyi kesällä 1945 Hampurissa. Takaisin Lappiin äiti ja poika palasivat, kun Kari oli kaksivuotias. Paluu ei ollut helppo. Suomalaiset viranomaiset kuulustelivat vihollismaasta tulevaa naista ja perheelle asia oli vaikea.

Pojantytär Mari asuu Hollannissa ja ajallista etäisyyttä tapahtumiin on jo seitsemisenkymmentä vuotta. Saksalaisten sotilaiden lapsia arvioitu olevan Suomessa noin 700, Norjassa 9000 -12000, Tanskassa 5500, Hollannissa yli 12 000 ja Ranskassa peräti 200 000. Dokumentti tekee näkyväksi ilmiötä, jonka kanssa dokumentaristi ja hänen isänsä eivät todellakaan ole yksin.

Dokumentti kuvaa isän ja tyttären yhteistä etsintää lämpimästi ja arkisen konstailematta. Ilman tunnekuohuja, vaikka aihe on mitä suurimmassa määrin tunteita herättävä. Puhutaan, katsotaan kuvia, zoomaillaan paikkoja Googlen karttapalvelussa. Peter Jung ei ole saksalaisen sotilaan oikea nimi, mutta sillä nimellä hän kulkee Karin äidin valokuva-albumissa. Sinnikkäiden tiedustelujen tuloksena Mari löytää Saksasta sukulaiskandidaatin. Kuulumisia vaihdetaan internetissä ja Mari ja Kari lähtevät käymään paikan päällä. Saksalaiset maisemat vilahtelevat lähiöjunan ikkunasta. Kohtaamisessa mahdollisen saksalaisen veljen ja serkkujen kanssa on uteliaisuutta ja hämmennystä, osittain varmasti kuvaustilanteesta johtuen. Istutaan puutarhassa. Katetaan pöytä terassille. Puhutaan ja tutustutaan. Hankitaan DNA-testit ja otetaan sylkinäytteet. Isä ja tytär jäävät odottamaan tuloksia paikan päälle. Se miten siinä sitten kävi on parasta jokaisen nähdä omin silmin. Elokuva löytyy yle areenasta vielä pari päivää.

Dokumentti päättyy paluuseen takaisin Suomeen ja Lappiin. Syödään jouluateriaa ja tietokoneelle kilahtaa tervehdys Saksasta.

Dokumentaristin isä pistää paljon peliin kuvattavaksi asettuessaan ja on siinä tavattoman luonteva. Hatunnoston arvoinen suoritus antaa varmasti lohtua, rohkeutta ja kannustusta muille isää etsiville.

Isää tai oikeastaan molempia vanhempiaan etsii myös puolalaisen Ida-elokuvan päähenkilö. Mustavalkoisessa elokuvassa eletään 1960-lukua ja aikuistuva Ida on sotaorpo. Tarinassa nunnien kasvattama Ida lähetetään ennen nunnavihkimystään tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaistaan. Täti on korkeassa virassa toiminut juristi, joka piilottaa omia haavojaan alkoholiin ja irtosuhteisiin.

Myös nyt katsellaan ensi valokuvia. Sitten omalaatuinen pari lähtee omalle matkalleen kohti puolalaista maaseutua selvittämään Idan vanhempien kohtaloa. Eteerinen ja tyyni Ida suhtautuu projektiin täysin stoalaisesti, mutta tädille muistot ovat raastavia. Selviää, että katolisten nunnien kasvattama Ida on syntyjään juutalainen.

Vanhemmat on sodan aikana surmattu, mutta murhaaja ei olekaan saksalainen rodunpuhdistaja, vaan ahne naapuri. Makaaberissa kohtauksessa surmaaja Idan tädin painostamana kaivaa metsään hautaamiensa uhrien luut esiin. Mies kyhjöttää syvän kuopan pohjalla ahdistuneena kun naiset hellästi käärivät pääkallot huivin sisään viedäkseen ne perhehautaan, siunattuun maahan. Naisten operaatio on lohdullinen ja tuo mieleen kuinka paljon metsiin sisällissodassa kuopattuja sukulaisia Suomestakin löytyisi haudan lepoon siirrettäviksi.

Ida on synkästä aiheestaan huolimatta kaunis ja valoisa elokuva. Elokuvan mustavalkoisuus, sen mustan ja harmaan sävyt ovat rikkaat ja luovat levollisen tunnelman. Tädille sodan tapahtumat ovat liikaa, mutta nuorta Idaa katkeruus ei kosketa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s