Muistellaan sota pois

DocPoint-festivaalilla 2016 sai ensiesityksensä Ari Matikaisen dokumenttielokuva Sota ja mielenrauha. Se kiinnosti minua erityisesti siksi, kun juuri vuoden vaihtuessa olin viettänyt aikaa koti- ja sotarintamilla isän kenttäpostikirjeiden parissa. En ollut kiinnostukseni kanssa ollenkaan yksin. Kinopalatsin suurin katsomo oli ensimmäistä ja viimeistä riviä myöten täynnä ja erityisesti nuoria aikuisia, mistä vähän olin yllättynytkin. Isovanhempien tai isoisovanhempien nuoruuden kriisiajatko kiinnostivat? Houkutteliko historian peräpeiliin vilkaisu nykypäivän pakolaistilanteen virittämänä?

Elokuva käsittelee toisen maailmansodan psykohistoriaa kiinnostavasti, koskettavasti ja suorastaan levollisesti. Sodan kaari asettuu kahden aikalaisfilmin väliin. Ensimmäisessä valmistaudutaan. Nuoret vahvat naiset, sitten nuoret miehet voimistelevat joukkona ulkona kentällä. Fyysinen voimakkuus yhdistyy reippaaseen mieleen, kun kuorma-auton lavalle lastatut sotilaat rennosti hymysuin ja vilkuttaen kurvaavat kohti rintamaa.
Dokumentin lopussa palataan taas voimistelukentälle. Pilli soi, ohjaaja vetää harjoitusta miesjoukolle. Voimistelu sujuu ryhdikkäästi edelleen, vaikka kaikilla joko housunpuntti tai paidan hiha lepattaakin tyhjänä. Tyynet katseet eivät paljasta mielenliikkeistä mitään.

Sota ja mielenrauha – elokuvassa materiaalina ovat dokumenttifilmit, valokuvat ja asiantuntijahaastattelut. Yksilön näkökulma sotaan nostetaan esiin luetuilla kirje- ja päiväkirjasitaateilla. Sota-ajan kirjeitä Matikainen kertookin dokumenttia tehdessään lukeneensa tuhansia.

Sotavuosina 1939 – 44 suomalaiset lähettivät noin miljardi postilähetystä. Kirjeet olivat merkityksellisiä, yhteydenpidon ja kuulumisten vaihdon lisäksi niistä saattoi tulla sotilaalle kuin suojaavia onnen amuletteja. Jälkipolville mahdollisesti säilyneet kirjeet ovat lukijalleen ikkuna oma perheen historian poikkeusoloihin. Postimuseon ja Tampereen historiallisen seuran julkaisu Kirjeitä sodasta – Kirjoittamisen tavat ja merkitykset kriisiaikoina (2015) on kirja, johon jokaisen oman lähipiirinsä kenttäpostia omistavan kannattaa tutustua. Tampereen yliopiston kansanperinteen arkiston kirjekokoelmat ovat olleet julkaisun materiaalina. Kaiken kaikkiaan arkistossa on koottuna 40 000 kirjettä ja lahjoituksia otetaan edelleen vastaan. Sota-aikana kynään tarttuivat myös kirjoittamiseen tottumattomat sotamiehet. Latteinkin viestittely on ollut tärkeä elonmerkki. Tutkijat vertaavatkin kirjeitä arkiseen ruokapöytäjutusteluun, joka ylläpitää perheen yhteyttä.

Tutkimusjulkaisu sai myös tarttumaan Kyllikki Villan kirjekokoelmaan Tyttö sodassa – kenttälotan kirjeitä 1941-1944. Villa eli kirjeiden ”Tipu” oli lotaksi lähtiessään vain 17-vuotias. Tiivis kirjeenvaihto kertoo eloisasti äidin ja tyttären suhteesta, nuorten tyttöjen yhteiselosta kasarmioloissa, ruokapakettien ja kirjeiden odotuksesta, koti-ikävästä, työstä, huvittelusta ja pitkästymisestä. Silloin tällöin, ihan harvakseltaan väliin ilmestyvät suru luokkatoverin kaatumisesta, kuvaus samassa ryhmässä työskennelleen lotan raa’asta kuolemasta tai öisestä pommituksesta. Sitten arkinen jutustelu taas jatkuu. Vastakohtaisuudet ovat hämmentäviä ja epätodellisia.

Luen Villan ja häntä vuotta vanhempana sotaan lähteneen isäni kirjeitä vuoron perään. Arkinen kuvaus on hellyttävää, ruoka nousee kirjeissä isoon rooliin. Aterioita ja ruokailujen päivärytmiä kuvaillaan grammojen ja tuntien tarkkuudella. Kotirintama lisävarustelee nuoriaan minkä kerkiää. Paketeissa kulkee possunlihaa ja silakoita, kakkua, leipää, mehua, vitamiinitabletteja, naistenlehtiä, Jännäri-lukemistoja, saksan ja ranskankielisiä kirjoja ja sanakirjoja. Paketteihin kääritään kotona myös sukkia, sadetakkeja, luteita torjuvia silkkisiä alusvaatteita, kampoja, hammasharjoja, hiilitabletteja, vitamiineja. Lähetyksistä kiitellään ja ollaan ilahtuneita, uusia tilauksia tehdään. Nuoret toruvat ja marmattavat, jos kotirintama ei kirjoita tarpeeksi usein. Kotirintama vuoroin huolestuu ja vuoroin kannustaa.

Isän eläessä tuntui liian intiimiltä lukea hänen nuoruutensa kenttäpostia. Nyt, isän kuoleman jälkeen kirjeitä lukiessa nousee sieltä näyttämölle 18-vuotias Jarmo, jonka kyllä tunnistaa, mutta joka samalla yllättää. Miten kovin nuori hän olikaan! Sitä ei millään tahdo muistaa, kun sotaveteraaneihin on niin vahvasti iskostunut vanhuuden leima. Kirjeiden perusteella innostunut, tarkasti ja kriittisesti havainnoiva ja käytännöllinen. Varsin tiiviin perhe- ja sukuyhteisön jäsen. Isä kertoi kyllä sodasta viimeisinä vuosinaan. Kertomuksia, niin kuin itse ne kuulin, sävyttivät traumaattisten taistelukokemusten toisto, pettymys, hyväksikäytetyksi tulemisen tunne. Jossain määrin myös tietty ylpeys siitä, että kuitenkin selviytyi. Kirjeet tuovat tähän muisteluun täysin oman sävynsä: nuoren miehen vilpittömyyden ja huolettomuuden, arjen perspektiivin, hetkessä olemisen, kun vielä ei yhtään tiedetä, mitä tulee tapahtumaan.

Invaliditeetti on silminnähtävä sodan arpi, mielenrauhan järkkymisistä tai sodan vaikutusten siirtymisestä seuraaville sukupolville on alettu ääneen puhua vasta viime vuosina. Sotalapset ovat järjestäytyneet, kirjoja aiheesta on julkaistu (mm. Irja Wendischin kirjat sotilaiden lapsista, Tietofinlandian 2013 saanut Ville Kivimäen Murtuneet mielet). Ohjaaja Ari Matikainen neuvoo muistelemaan sodan pois. Se on hyvä vinkki jälkipolville.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s