Onnea äitienpäivänä isoisomummo Albertiinalle

Isoisoäidilläni Albertiinalla (k. 1929) ei oikein tahtonut olla äitiydessä onni myötä. Äidiksi Albertiina kyllä tuli monta kertaa. Vasta viidennen raskauden, synnytyksen, lapsenhoidon, menetyksen ja hautaanlaskemisen jälkeen Albertiina sai pitää kuudennen lapsensa, ensimmäisen pojan, aikuiseksi saakka.

Niin hilkulla oli Albertiinan jälkeläisten tarina.

Yksikin äidin hoivaama piltti voi olla alkuna sukupolvien saatossa kasvavalle laumalle. Albertiinaa on jo seurannut noin 20 erilaista äitiä. Ja tässä me äidit nyt sitten olemme: Albertiinan miniä ja hänen miniänsä. Miniöiden lapset ja lapsenlapset puolisoineen.

Joku saa kukkia haudalle, toiselle keitetään kahvit. Hämeessä, Uudellamaalla, Lapissa, Varsinais-Suomessa, Arabiassa.

Ehkä yhteinen suurmummomme Albertiinakin hymyilee. Ruusu sinulle ja paljon terveisiä sinne pilven päälle!

Ruusu kaikille äideille!

 

Äidit ja syntymän paikat

Lupasin siirtyä eläinteemasta seuraavaksi tärkeiden paikkojen pariin. Näin kesän korvalla tärkeistä paikoista tulee varmaan monella mieleen pihat ja puutarhat, kesänviettopaikat tai kesäretkien kohteet.

Äitienpäivänä viivähdän hetken syntymän paikoissa.

Äidiksi tulon kaoottisen kirkkaita hetkiä on se kun maailmaan ponnistettu ihmisen alku vetää ensimmäisiä hengenvetojaan uupuneen synnyttäjän sylissä. Yhteistä taivalta on tehty jo pitkään, mutta nyt ollaan kasvokkain, sinä ja minä.

Esikoiseni syntyi hellepäivän iltana Helsingin Kätilöopistolla. Pitkän odotuksen jälkeen liikkeelle lähdettiin yhtäkkiä. Jalkapallon maailmanmestaruusottelu Mexico-Bulgaria jäi mieheltä kesken. Aamuyöstä Toyota starttasi kohti synnytyslaitosta. Kadut olivat hiljaiset ja odottavat.

Synnytyssairaalan korkea rakennus, käytävät, hissit, sairaalahuoneet, sydänäänikoneet, vauvankaukalot, suihkut, sermit, ikkunalaudat ja tuliaiskukat, kesän valoisuus, kaikki tatuoitu muistiin äidiksi tulon kulisseina.

Miten äitini tuli äidiksi tai isoäitini. Siitä en sitten tiedä juurikaan mitään. Ei tullut puheeksi.

Paikat tiedän, siis jotakin voin koettaa konstruoida: puitteita, vuodenaikoja, liikkumista ja kulkupelejä.

Äitini tuli äidiksi Hämeenlinnan Höyhensaarella. Talo on edelleen olemassa. Punatiilinen kerrostalo Rauhankadun varrella ei erotu mitenkään katukuvasta. Vauva asui ensimmäiset päivänsä Höyhensaarellla huoneessa nimeltään Prinsessa Ruusunen. Ristiäisiin asti äiti ja esikoinen majoittuivat anoppilassa. Siellä suvun vanhat naiset vahtivat haukkana vauvan ensi vaiheita. Minäkin synnyin Höyhensaarella sitten myöhemmin ja sain sieltä isältä kyydin kotiin pikku-Fiatilla.

Mummuni synnytti esikoisensa 1920-luvulla anoppilan vaatimattomassa kamarissa tai saunassa kantahämäläisessä maalaiskylässä. Isoäitini matkusti Hämeenlinnasta junalla Helsinkiin Mehiläisen sairaalaan ja menetti siellä ensimmäisen lapsensa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin minä sain nimeni tämän pikkuisen mukaan.

Tänä äitienpäivänä olen toivonut, että ajelemme isoäitini lapsuusmaisemiin ja viivähdämme Leppäkosken asemalla. Asemalla siksi, että erikoista kyllä, isoisoäitinikin lähti 1880-luvulla Hämeestä junalla Helsinkiin synnyttämään. Jos ei olisi, luultavasti meitä jälkeläisiä olisi vähän pienempi joukko.

Hyvää äitienpäivää!

Lisää keittiöpyyhkeitä

Ja keittiöpyyhkeitäkin löytyi lisää!  Kuvassa Airin siniruutuinen astiapyyhe 60-70-luvulta on saanut kaverikseen äidin pyyhkeen 1950-luvulta. Äidin nimikoimia pyyhkeitä Airilla on tallella kolme.

Kahden sukupolven keittiöpyyhkeet: oma ja äidin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liisa-kaima omistaa kaksi kodinhoito-ohjeita ja asennekasvatusta tarjoavaa pyyhettä.

Muistan hämärästi niitä käytetyn, kun olin ihan pieni. Käytän pyyhkeitä leipoessani sämpylöitä (nykyisin todella harvoin). Keittiönlaatikko on mukava avata, kun äidin pyyhkeet kurkistavat sieltä 🙂

Silitysohjeita kodinhoitajalle

Kyllä mieskin osaa!

Äiti ompelee lisää

Airi ja Liisa-kaimani lähettivät lisää kuvia äitien käsitöistä. Airin äiti on – todennäköisesti 1940-luvulla – tehnyt pannumyssyn.

Pienet pitsiliinat ovat myös äidin tekemiä.

Kuten joku kirjoitti kangasta oli vähän saatavana, siksi pitsiä laitettiin liinoihin lisäksi. Pienet pitsiliinat ovat yöpöydällä, kunnes vaihdan joululiinat.

Isommasta pöytäliinasta Airi muistaa äidin kertoneen, että sen kangas on saatu sokeripussista.

Äidin pannumyssy

Äidin pitsiliina

Äidin pitsiliina

Pöytäliinan kangas saatiin sokeripussista.

Äiti kirjoi liinaan kukan.

Yöpaitapussukka

Yöpaitapussukassa on oma vaateripustin, joten se laitettiin pinnasängyn kaiteelle roikkumaan. Olen ollut n. 3-4 – vuotias enkä muista, käytimmekö pussukkaa varsinaisesti yöpaidan tai pyjaman säilyttämiseen vai oliko pussukka vain koriste. Ihmeellistä on, että pussukka on yhä tallessa! Minulle pussukan arvo on siinä, että voin kuvitella äitini sitä kirjailemassa, vaikka en tietoisesti muista tätä nähneeni. Ajan hengen mukainen käsityö on rakkaudella esikoistyttärelle tehty.

Näin kertoo Liisa-kaima, jonka yöpaitapussukka on tallessa samassa laatikossa yhdessä marjapuuronpunaisen yksivuotismekon ja ylioppilasmekon kanssa.

Äitiysvaatteita

Kun Aikamatkalla – perheen ja suvun tarinat – päiväkotiprojektissa keräsimme kolmen sukupolven tilkkuja, niiden joukossa oli monta äitiysmekon palasta. Tilkuista nuoret naiset kertoivat tähän tapaan:

Tämä pala on Aidan äidin yöpuvusta – sellaisesta, jonka Kristiina – äiti osti kun odotti Aidaa.  Aida ”kasvoi näiden kukkien alla”. Aidan äiti käytti tätä vielä silloin kun Aida oli pieni vauva. Olkaimet oli helppo tiputtaa imettämistä varten.

Ruututilkku on peräisin äitiysmekosta, jota käytin, kun kasvattelin Heinoa mahassani. Hauskaa on, että sama mekko on ollut käytössä omalla äidilläni odottaessaan minua.”

Päiväkoti-ikäisen lapsen äidillä raskausaika on vielä lähellä tai perheeseen ehkä odotetaan uutta sisarusta. Siinäkö selitys monille vastaaville tilkuille tässä projektissa?

Kaikki eivät äitiysvaatteita säilytä. Kun oma kroppa pienenee taas tavanomaisiin mittoihinsa, sitä ei halua välttämättä nähdä isompia kauhtanoita enää silmissään. Siis kiertoon vaan ja äkkiä.

Jotenkin näin taisin itse ajatella, ja hieman huonolla omallatunnolla tutkin projektiraporttia kirjoittaessa omia kaappejani. Yksi vaate sentään löytyi: sinipohjainen hihaton ja ohut hellekesän paidanliehuke. Stockmannilta hankittu ja pidetty kahdenkin vauvan kanssa ja vielä jälkeenkin päin, paita kun ei ollut varsinainen äitiysvaate, muuten vaan väljä.

Paita tuo mieleen pinkeän vatsan ja vauvan liikkeet, tilanteita ja tunnelmia viimeisistä viikoista ennen lapsen syntymää. Kuten sen kuinka juuri tuo vaate päälläni jonotin kesäkuun sateentuoksuisena aamuna veljeni perheen turistiviisumia Venäjän suurlähetystön edessä Vuorimiehenkadulla. Olin jo äitiyslomalla ja rehevä olotilani sopi täydellisesti kesän kiihkeimmän kasvun aikaan.

Niin erikoinen oli raskausaika, että sen aikuiset vaatteet palaavat mieleen vähällä vaivalla: kesäiset haalarit, kälyltä lainassa ollut kukkamekko, musta lyhythihainen trikootunika, pitkä vihreä indiska-tyylinen laskeutuva leninki.

Käsityötaitoinen (itse en valitettavasti ole) uusii vanhat vaatteet tämän päivän tarpeisiin. Kummityttö kasvoi rentojen farkkuhaalarien suojassa ja katseli samoja housuja vielä jonkin aikaa synnyttyäänkin (vauva-ajan valokuvat kertovat).  Nyt tyttö on keskellä parhaita teinivuosiaan ja äiti on tuunannut haalareista timmin hameen. Raskaus ohi, äitiys jatkuu.

Terhi kertoo:

Meillä on Annen kanssa ompelukerho, jossa tehdään vanhasta uutta, farkkuhameeseen lisättiin vähän Annen miehen Renen paidan helmaa, ja tilkkuja vanhoista vaatteista. Punainen kirjailu on punainen lanka.

Takana näkyvä hame on tehty 1960-luvun pöytäliinan suikaleesta, Finlaysonin kangasta. Löysin sen kirpparilta vanhalta rouvalta talomme edessä viime toukokuussa. Juuri ja juuri riitti palanen lyhyeen hameeseen, kun kanttasin helman vinokaitaleella.

Äitiyshaalarista uusi hame

Äiti ompelee

Anu ja Paula lähettivät muistoja äitien käsitöistä, lämmin kiitos! Neuvokkaat äidit ompelevat rakkaudella.

Anu kertoo lastenvaatteista:

On totta, että äidin omalle lapselleen tekemät vaatteet koskettavat sydäntä. Minäkin pidän aarteina äitini sota-ajan jälkeen tilkuista tekemiä vaatteita.

Äiti oli tehnyt minulle ensimmäisen myssyn nenäliinasta, kankaasta kun oli puutetta. Pikkuiset flanellipaitani oli kirjottu kukkasilla (ne oli tehty vanhoista pehmeistä yöpaidoista).

Ostin omalle pikkutyttärelleni vaatteita pelastusarmeijan kirpputorilta ja äitini koristeli tahrat kukkasin ja perhosin. Tein paljon vaatteita tyttärelle, joita tyttärentytär on nyt pitänyt jonkun kerran. Mutta nykyiset lastenvaatteet ovat niin helppohoitoisia, että vanhat jäykemmistä kankaista tehdyt vaatteet jäävät käyttämättä ja sopivat parhaiten koristeiksi tai nukenvaatteiksi.

Paula lähetti kolme kuvaa käsitöistä:

Äitini oli tyypillinen vanhan kansan ihminen, joka säästi narunpätkistä alkaen kaiken, mitä voisi joskus ehkä tarvita. Hänellä oli pussillinen koristenauhoja ja pitsejä, joista hän kerran ompeli ”ryijyn”. Se on nyt seinälläni.

Äidin ryijy

Äidin nuorena tyttönä kirjailema mietelause

Oma käsityö: Tähän käsityöhön olen ommellut karjalaisperinteenä saamani elämänohjeen.

Mekko Oranssi ja Mekko Punainen

Vierailin tänä kesänä jälleen kerran kälyn kesämökillä ja taas pengottiin vintillä. Sieltä kun on löytynyt monta oman lapsuuden unohtunutta aarretta.

Viime kesän löytöjä olivat veljen lapsille periytyneet kirjava pallo, pikkutytön käsilaukku ja isoäidin käsin kirjottu servetti.

Nyt tulivat vastaan sininen peitto ja oranssi vauvan mekko. Vauvan mekkoon ja peittoon asti muistini ei yllä, ei edes valokuvien kautta.  Ilahduin kuitenkin, että äitini on ymmärtänyt pukea minut noin ihanan appelsiiniseen ja aurinkoiseen väriin. Oranssi mekko lähti heti matkakassissa kohti omistajansa nykyistä kotia. Olen vähän ajatellut ripustaa sen seinälle.

Mekko Oranssi

Hehkutin mekkolöytöäni kaimalleni Liisalle ja usutin häntäkin tutkimaan komeroitaan. Kellarinsa taaimmasta nurkasta alimmaisesta laatikosta ja mahdollisimman ahtaasta paikasta kaima löysi marjapuuronpunaisen mekon. Mekko on tallentunut Liisan 1-vuotisvalokuvaan, mutta siitä on hänellä ihan oikeitakin muistoja.  Liisa kertoo löydöstään näin:

”Muistelen pukeneeni villamekkoa Marita-nukelleni, mutta liian isohan se oli. Rakastin pienenä marjapuuroa ja mekon väri taisi olla mieleen nukkeleikeissäkin.

Äitini neuloi minulle muitakin vaatteita, mutta mitään ei ole säilynyt – onneksi mustavalkoisiin valokuviin on jotain tallentunut. Siksi tämä hyvin säilynyt mekko on aarre! Se on kaunis muisto käsitöitä harrastaneesta äidistäni ja auttaa minua rakentamaan 10-vuotiaana menettämästäni äidistä kuvaa naisena ja äitinä.”

Mekko Punainen

”Mekon olin huolella taitellut ylioppilasmekkoni kanssa samaan muovikassiin ja laittanut kellarin perimmäiseen nurkkaan hyvään säilöön. Ylioppilasmekkoni on Marimekon mallistosta ja kankaassa on valkoisia ja – kuinka ollakaan – marjapuuronpunaisia raitoja!”

Vauvamekko ja ylioppilasmekko samassa pussissa ovat sellainen yhdistelmä, että minusta pitäisi lailla säätää kaikkia tallettamaan itselleen vastaavat muistot. Josko niitä keski-iässä hypistellessä vaikka vahvistuisi: lapsen luottavaisuudesta ja nuoren vilpittömyydestä.

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Albertiina, Ulriika ja Wilhelmiina Marian päivän vietossa

Tänään vietetään Marian ilmestymisen päivää.  Tänä päivänä enkeli ilmoitti nuorelle Marialle, että tästä on tulossa äiti. Voi vain kuvitella, mitä tuntemuksia se tytössä herätti.

Poikansa ihmeellisen syntymän ja traagisen kuoleman kokenut Maria on kristikunnan palvotuin nainen. Vuosisatojen ajan naiset ympäri maailmaa ovat oman äitiytensä suruissa ja iloissa kääntyneet juuri Marian puoleen. Jos isoisoäitini Albertiina (s. 1847), Ulrika (s. 1844) ja Wilhelmiina (s. 1873) olisivat olleet katolisia, he varmasti olisivat kantaneet surunsa yhteensä 14 lapsensa ja kahden lapsenlapsensa kuolemasta juuri Marialle.

Niin siinä kävi, että:

– Ajurin vaimo Albertiinan kuudesta lapsesta viisi kuoli vauva- tai taaperoikäisinä Helsingissä. Jenny, Fanny ja uudestaan kaksoset Jenny ja Fanny ja vielä Hulda lepattavat perhosina ikuisesti kukkivilla niityillä.
– Torppari-myllärin vaimon Ulriikan kahdeksasta lapsesta kaksi kuoli pikkuisina Hämeessä Janakkalassa. Juho ja Vilhelmiina lentävät pilvenhattaralla kuin hilpeät muumit seikkailuissaan.
– Hauholaisen työmiehen vaimo Wilhelmiina menetti yhdeksästä lapsestaan seitsemän. Lapset Juho, Tyyne ja kaksoset Aune ja Aili kirmaavat pupuina ja oravina keväisessä metsässä. Sodissa kuolleet nuoret Elin, Juho ja Kalle käyskentelevät kuin valppaat kauriit kedolla.

Kaikki kolme luultavasti kääntyisivät haudoissaan, jos kuulisivat jälkeläisensä Maria-ja muista tulkinnoista. Siinä onkin kyse enemmän omista keinoistani etsiä lohtua tässä kohtaa kovin raskaalle sukutarinalle. Varsinkin nuorena äitinä tällaisten menetysten ajatteleminen tuntui aikoinaan aivan järkyttävältä.

Ripustin yöllä lumikuorrutuksen saaneeseen pihakriikunaamme muistolippusen jokaiselle mummujeni ja isomummujeni menettämälle lapselle. Tänään ja pääsiäisen lähestyessä pyöritän levysoittimessa lauluja Mariasta. Vox Silentii – yhtye on levyttänyt Maria-lauluja, joita kuuntelemalla pääsee keskiaikaisen äänimaailman kautta ajattoman lempeisiin tunnelmiin.

Taidamme kuunnella naisporukalla yhdessä: isoisoäidit Albertiina, Ulriika ja Wilhelmiina. Isoäidit Lempi ja Fanni. Iloitsemme lapsistamme.

Taivas kuin Välimeri

Pienenä hiihdin paljon. Järvisen puusuksilla kiersin latua lähimetsässä. Talon takana oli myös oikein mainio mäki, johon koulun pojat tekivät pienen hyppyrin. Mäki laski pellolle ja mitä kovempi vauhti, sitä lähemmäs sukset liukuivat kohti kapoista Alajokea. Joskus hiihdettiin äidin kanssa ehkä viiden kilometrin päähän paikkaan, joka minusta muistutti muumien Taikatalven Yksinäisiä vuoria. Pitkien laskujen jännitys oli ihanaa.

Hiihtoretkillä lumi paakkuuntui villasukkien varsiin ja tumppuihin. Hienosti pinnoitettujen ulkoiluvaatteiden aikana melkein unohdan märän villan hajun.  Oma hajumuistoni liittyy erityisesti kansakoulun eteiseen ja siellä naulakossa roikkuviin koululaisten talvitamineisiin. Nykyään se palaa mieleen, kun poistelen lumikökkäreitä lenkin jälkeen koiran tassuista.

Hiihtäminen kevättalven hankikantosilla oli ihan oma juttunsa. Pitkin hangen kovaa pintaa saattoi suksilla luistella yli peltoaukeiden. Kun olin pieni, menin kovaa edellä ja äiti tuli hitaasti perässä ja nautti auringon valosta. Äidillä oli hitaassa hiihdossa oma tyyli: suksia siirretään kävelyn tapaan eteenpäin ja sauvoilla tehdään samanaikaisesti suuria kaaria ilmassa. Onnistuu hyvin, kun ei ole toisia hiihtäjiä ihan vieressä. Ja mitä leppoisammin edetään, sitä enemmän ehtii saada aurinkoa kasvoille.

Ennen kuin minua vielä olikaan, kymmenvuotias pikkuserkkuni Ulla vietti meillä talvisen viikon.  Ulla muistaa hiihtoretken äitini kanssa. ”Nyt on taivas sininen kuin Välimeri”, oli äiti lausahtanut.  Olen ällistynyt. Mistä kummasta hän Välimeren oli keksinyt, 1950-luvulla, kauan ennen keihäsmatkoja ja muuta Etelä-Euroopan massaturismia?

Lausahdus on kuitenkin ihana. Porkat piirtävät kaaria ilmaan samalla kun nykyistä minua reippaasti nuoremman naisen ajatus lentää hämäläiseltä pellolta Välimeren aaltoihin. Vajaan kymmenen vuoden päästä äiti näki Välimeren sitten ihan oikeasti. Eikä minulle puhunut merestä ja taivaasta hiihtoretkillä enää mitään. Vai enkö vaan kuullut, kun Järviseni veivät minua vauhdilla kohti uusia mäkiä.