Ida, Mari ja Kari isää etsimässä

DocPoint –festivaalilla 2015 sai ensi-iltansa Mari Soppelan dokumentti ”Kuka piru pimeässä näkee”. Puolalainen ”Ida” sai äskettäin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar – palkinnon. Molemmissa elokuvissa etsitään omia juuria ja silitellään sodan arpia.

Mari Soppelan dokumentti alkaa keskustelulla isättömyydestä. Isä ja tytär istuvat sohvalla ja selailevat valokuva-albumia. Isä toteaa rauhallisesti, ettei isän puuttuminen ole ollut hänelle mikään trauma. Olihan ympärillä monta enoa ja lähipiiri muutenkin tiivis. Tytärtä naurattaa. Etteikö isättömyys todellakaan ole sinulle trauma? No ei ole. Trauma tai ei, isää lähdetään etsimään.

Marin isän Kari on saksalaisen sotilaan lapsi. Isoäiti Helvi tutustui Peteriksi kutsuttuun mieheen toisen maailmansodan aikana Lapissa. Helvi lähti saksalaisten mukaan ja nousi 300 muun suomalaisen naisen kanssa Pohjois-Norjassa laivaan. Matka jatkui Oslon kautta Saksaan. Kari syntyi kesällä 1945 Hampurissa. Takaisin Lappiin äiti ja poika palasivat, kun Kari oli kaksivuotias. Paluu ei ollut helppo. Suomalaiset viranomaiset kuulustelivat vihollismaasta tulevaa naista ja perheelle asia oli vaikea.

Pojantytär Mari asuu Hollannissa ja ajallista etäisyyttä tapahtumiin on jo seitsemisenkymmentä vuotta. Saksalaisten sotilaiden lapsia arvioitu olevan Suomessa noin 700, Norjassa 9000 -12000, Tanskassa 5500, Hollannissa yli 12 000 ja Ranskassa peräti 200 000. Dokumentti tekee näkyväksi ilmiötä, jonka kanssa dokumentaristi ja hänen isänsä eivät todellakaan ole yksin.

Dokumentti kuvaa isän ja tyttären yhteistä etsintää lämpimästi ja arkisen konstailematta. Ilman tunnekuohuja, vaikka aihe on mitä suurimmassa määrin tunteita herättävä. Puhutaan, katsotaan kuvia, zoomaillaan paikkoja Googlen karttapalvelussa. Peter Jung ei ole saksalaisen sotilaan oikea nimi, mutta sillä nimellä hän kulkee Karin äidin valokuva-albumissa. Sinnikkäiden tiedustelujen tuloksena Mari löytää Saksasta sukulaiskandidaatin. Kuulumisia vaihdetaan internetissä ja Mari ja Kari lähtevät käymään paikan päällä. Saksalaiset maisemat vilahtelevat lähiöjunan ikkunasta. Kohtaamisessa mahdollisen saksalaisen veljen ja serkkujen kanssa on uteliaisuutta ja hämmennystä, osittain varmasti kuvaustilanteesta johtuen. Istutaan puutarhassa. Katetaan pöytä terassille. Puhutaan ja tutustutaan. Hankitaan DNA-testit ja otetaan sylkinäytteet. Isä ja tytär jäävät odottamaan tuloksia paikan päälle. Se miten siinä sitten kävi on parasta jokaisen nähdä omin silmin. Elokuva löytyy yle areenasta vielä pari päivää.

Dokumentti päättyy paluuseen takaisin Suomeen ja Lappiin. Syödään jouluateriaa ja tietokoneelle kilahtaa tervehdys Saksasta.

Dokumentaristin isä pistää paljon peliin kuvattavaksi asettuessaan ja on siinä tavattoman luonteva. Hatunnoston arvoinen suoritus antaa varmasti lohtua, rohkeutta ja kannustusta muille isää etsiville.

Isää tai oikeastaan molempia vanhempiaan etsii myös puolalaisen Ida-elokuvan päähenkilö. Mustavalkoisessa elokuvassa eletään 1960-lukua ja aikuistuva Ida on sotaorpo. Tarinassa nunnien kasvattama Ida lähetetään ennen nunnavihkimystään tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaistaan. Täti on korkeassa virassa toiminut juristi, joka piilottaa omia haavojaan alkoholiin ja irtosuhteisiin.

Myös nyt katsellaan ensi valokuvia. Sitten omalaatuinen pari lähtee omalle matkalleen kohti puolalaista maaseutua selvittämään Idan vanhempien kohtaloa. Eteerinen ja tyyni Ida suhtautuu projektiin täysin stoalaisesti, mutta tädille muistot ovat raastavia. Selviää, että katolisten nunnien kasvattama Ida on syntyjään juutalainen.

Vanhemmat on sodan aikana surmattu, mutta murhaaja ei olekaan saksalainen rodunpuhdistaja, vaan ahne naapuri. Makaaberissa kohtauksessa surmaaja Idan tädin painostamana kaivaa metsään hautaamiensa uhrien luut esiin. Mies kyhjöttää syvän kuopan pohjalla ahdistuneena kun naiset hellästi käärivät pääkallot huivin sisään viedäkseen ne perhehautaan, siunattuun maahan. Naisten operaatio on lohdullinen ja tuo mieleen kuinka paljon metsiin sisällissodassa kuopattuja sukulaisia Suomestakin löytyisi haudan lepoon siirrettäviksi.

Ida on synkästä aiheestaan huolimatta kaunis ja valoisa elokuva. Elokuvan mustavalkoisuus, sen mustan ja harmaan sävyt ovat rikkaat ja luovat levollisen tunnelman. Tädille sodan tapahtumat ovat liikaa, mutta nuorta Idaa katkeruus ei kosketa.

Rakas paha perhe

Kävimme ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa Perhe – August: Osage County.  Meryl Streepin ja Julia Robertsin tähdittämässä elokuvassa setvitään sisarusten ja vanhempien välejä Oklahoman elokuisessa helteessä.

Elokuva on yhtä aikaa julma ja kaunis, surullinen ja koominen. Lääketokkurassa elävä äiti (Meryl Streep) saa isän katoamisen jälkeen luokseen kolme tytärtään (mm. Julia Roberts), siskonsa ja näiden perheet.  Salaisuudet, katkeruus, kohtaamattomuus ja omien ongelmien välttely kihisevät myrkkynä ilmassa. Elokuvassa puhutaan paljon, ja piikikäs dialogi sinkoilee. Preerian keskellä, eristäytyneessä talossa otetaan lopulta kunnolla yhteen.

Elokuvan jälkeen menimme ystäväni kanssa kahville. Keskustelu pyöri perhekuvioiden ympärillä. Kenellepä ei olisi tuttua aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa mutkikkaat roolit tai sisarusten kilpailu. Ja voi sentään millaisia tunteita nämä herättävät: ahdistusta, riittämättömyyttä, voimattomuutta, rehellistä vihaa.

Elokuvasta löytyi vanhempi-lapsikuvioiden ja sisarkateuden lisäksi totisesti tarttumapintaa moneen lähtöön: alkoholismi, avioero, syrjähyppy, tuhoon tuomittu rakkaus, itsemurha. Ei sinänsä ihme, että googlettaessani elokuvan arvioita löytyi tuo perinteinen ”Perhe on pahin” – toteama.

Jäin sitten miettimään keskustelua ystäväni kanssa ja ”Perhe on pahin” – arviota ja sitä kuinka voimakkaat tunteet peittävät alleen niin paljon muita mahdollisia havaintoja. Olin harmissani ihan myös itselleni. Olen kirjoittanut Sukuseikkailu – kirjan, jossa tutustutaan omaan historiaan itsessään neutraalien teemojen kautta: tärkeät paikat ja maisemat, arkiset asiat kuten keittiömuistot, leikki ja lelut, työ, eläimet jne. Kyse on lasten tietokirjasta, mutta uskon vahvasti kuitenkin lähestymistavan toimivuuteen myös aikuisten kanssa. Ja tässä sitä taas vellotaan tunteiden keskellä näkemättä mitä kaikkea muuta hieno elokuva tarjoaa!

Tunteita on mahdoton ohittaa. Mahdollista on kuitenkin kokea tunteet ja pitää aistit auki myös muille havainnoille. Tästähän on kyse myös nyt paljon esillä olevassa tietoisuustaitomenetelmässä (mindfullness).

En siis halua ajatella, että perhe ja suku ovat ainoastaan yhtä kuin tunteet.

En halua ajatella, että asiat ovat JOKO TAI, vaan että ne ovat SEKÄ ETTÄ.

Perintöriidan ja hylätyksi tulemisen synnyttämä katkeruus on ihan todellista, ja sen lisäksi lapsen lempilelu oli superpallo ja isän ruskea bonzo-koira.
Vaari oli vankileirillä 1918 ja sen lisäksi mummolan pihan jasmiini tuoksui ihanasti heinäkuussa.
Perheenisä kuoli äkillisesti, kun lapset olivat pieniä ja sen lisäksi isättömässä perheessä pidettiin kesäisin lampaita, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat lasten kanssa uimaan.

Olemme usein tosi hyviä valitsemaan näistä erilaisista muistoista jommankumman. On niin ihanan yksinkertaista olla joko vihainen ja katkera tai sitten kaunistella menneisyys siloiseksi ja siedettävämmäksi. Itse kyllä löydän usein itseni tempoilemasta tässä välissä.

Siispä komensin itseni hetkeksi miettimään, mitä ”sekä että” tarkoittaisi Perhe – August: Osage County – elokuvan kohdalla.

Alkoholismin, itsemurhan, lääkeriippuvuuden, vakavan sairauden, avioeron, syrjähypyn ja tuhoon tuomitun rakkauden lisäksi löysin elokuvasta:

–          silmän kantamattomiin ulottuvan preerialakeuden
–          elokuun hehkuvan kuumuuden
–          vilvoittavan järven ja veneen
–          kirjastohuoneen ja runokirjan omistuskirjoituksella
–          vinyylilevyllisen tanssittavaa musiikkia
–          rakkaalle sävelletyn laulun
–          tragikoomisen tarinan kolmesta papukaijasta
–          monta erilaista autoa, valmiina houkuttelemaan ajoon halki preerian
–          kodikkaan lasikuistin
–          makuuhuoneen ikkunan takana kasvavan puun
–          uskollisen ja selväjärkisen kotiapulaisen.

Elokuvassa nämä olivat kulisseja ja tarinan osatekijöitä. Kulissit kannattelevat suuria tunteita, toiveita ja pettymyksiä. Se ei ole ihan pikku juttu se.

 

 

Nuori dokumentaristi matkalla isovanhempien maahan

Miten voi kaivata maahan ja kotiin jossa ei ole koskaan ollutkaan? Etninen kuolema ja kun ei ole mistään kotoisin. Mikä on koti, mitä on perhe? Mitä merkitystä menneisyydellä ja perinteillä edes on tässä kaikessa kun on jo kaikkea ja silti ei mitään? Eikö voisi olla olemassa vaan nyt ja nyt.

Näin esitellään Aalto-yliopiston Mediakeskus Lumen verkkosivuilla Miia Tervon dokumenttielokuvaa Santra ja puhuvat puut sen ensi-illassa 30.10.2013. Elokuva jatkoi sitten matkaansa Amsterdamiin Idfan elokuvatapahtuman opiskelijasarjaan.

Dokumenttielokuva esitettiin tammi-helmikuun vaihteen DocPoint-festivaalilla Helsingissä. Jaan Me Naiset –lehden blogistin, räväkän Vallilan Irman kokemuksen siitä, että elokuva liikutti. Vallilan Irma myöntää vuodattaneensa kyyneliä, minä olin liikutuksen lisäksi riemastunut tuoreesta ja visuaalisesti kekseliäästä toteutuksesta.

Nuori dokumentaristi Miia Tervo pohtii identiteettiään ja matkaa itärajan taakse Karjalaan. Isovanhemmat ovat täältä lähteneet evakkoon ja henkinen juurettomuus ja levottomuus vaivaavat nyt elokuvantekijää. Tervo löytää Karjalasta yhdeksänkymppisen Santran, josta tulee hänelle jonkinlainen mummon korvike. Santra on rehevä ja ronski runonlaulaja, jonka lausuntaa äidinkielen opettajatkin käyvät joukolla kuulemassa.

Dokumentti on ohjaajan kuuden vuoden Santralla käynnin tulosta. Raikas ja kaunis, koskettava, hauska ja vähän maaginenkin. Levoton maailmanmatkaaja kuvaa videonpätkissä niin Indonesiaa kuin Norjaa ja Helsingin katuja, ennen kuin sukeltaa Vienan Karjalan metsiin.

Elokuvaan lomittuvat Ami Lindholmin animaatiot, joissa vilahtelevat puolukat, käspaikkojen punaisella langalla kirjaillut linnut, pitsit ja karjalanpiirakat. Luonto, hyväntuulinen Santra ja animaatioiden taianomaisen etäännyttävästi toteutetut Karjala-symbolit muodostavat vastustamattoman, leikkisän kokonaisuuden.

– Perinne on eräs rakkauden muoto, Miia Tervo sanoo. Se on rohkeasti sanottu nykypäivänä, jolloin peräpeiliin katsomista ei mitenkään itsestään selvästi arvosteta.

Animaatiokuvitusta Tervon dokumenttielokuvaan esitellään Ami Lindholmin nettisivuilla.

Oman mummon patalappu. Ei Karjalasta, vaan Hämeestä.

Sukutapaaminen ranskalaisittain

Ranskalainen viikonloppu on hyvän mielen elokuva lapsuus- ja kesämuistoista, perheestä ja suvusta.  Albertine on 11-vuotias ja matkustaa maalle mummolaan. Siellä isoäidin syntymäpäiville kokoontuu sekalainen seurakunta sisaruksia puolisoineen ja lapsineen. Eletään 1970-luvun loppua.

Maalla Bretagnessa tapahtumat soljuvat pienimuotoisesti ja intensiivisesti. Albertine leikkii barbeilla poikaserkkunsa kanssa, käy tukkanuottasille vihreästä citroenista nousseen nokkavan tyttöserkun kanssa. Hän vierailee isän kanssa nudistirannalla ja ihastuu palavasti vaaleakiharaiseen poikaan.

Syntymäpäivän ateria syödään pitkässä pöydässä ulkona pihalla. Miehet ovat paistaneet porukalla lampaan, ja ottavat ruokailun jälkeen mittaa toisistaan jalkapallossa. Naiset puhuvat seksistä, elokuvista ja lastenkasvatuksesta. Sää ja mielialat muuttuvat nopeatempoisesti, mutta hyväntuulisesti. Yhtäkkiä vettä ryöpsähtää taivaalta (bretagnelainen sää on vaihteleva!) ja meluisa seurue siirtyy sisätiloihin. Sade lakkaa ja siirrytään mutkattomasti takaisin.

Elämä on heitellyt bretagnelaisia sisaruksia eri suuntiin. Osa elää perheineen maalla, kun taas Albertinen isä on pariisilaistunut näyttelijä ja vasemmistointellektuelli. Yksi sedistä on lääkäri, toinen umpimielinen ja viinaan menevä Algerian sotien veteraani. Puolisoiden mukana tulee lisää sävyjä Korsikasta ja Espanjasta.

Politiikka ja naisen asema leimahduttavat juhlaväen tunteet salamannopeasti. Maailmaa nähneellä avarasydämisellä isoäidillä on täysi työ pitää jälkikasvunsa aisoissa. Pyyntö  ”Pas de politique! – ei politiikkaa” saa toistua pöydän päästä useammankin kerran.

Erilaisuudesta ja ristiriitaisuuksista huolimatta sukukokoontumisen henki on suvaitsevainen. Maailmaan mahtuu monenlaista. Kuten omissa maailmoissaan elävä lempeä isoeno, jonka epäonnistunutta hirttäytymisyritystä lapset todistavat ladonraosta, taluttavat takaisin kotiin ja antavat kananpojan isoon kouraan lohdukkeeksi.

Samoista aineksista olisi saanut kasaan todellisen ahdistuselokuvan, mutta Julie Delpyn ohjaus on silottelemattoman lempeä ja humoristinen. Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla liikkuva Albertine päähenkilönä tuo tarinaan uteliaan, luottavaisen ja näkemäänsä vielä arvottamattoman näkökulman.

Ranskalainen viikonloppu, ohjaus Julie Delpy (2011).

Tehotuotantosika kohtaa muistojen kotipossun

Osallistuin kerran mindfullness – kurssille, jossa tehtiin mandariiniharjoitus. Kehitimme tietoisuustaitojamme tutkien ja tunnustellen hedelmää kaikilla aisteilla. Kuvittelimme mielessämme mandariinin matkaa puusta kauppaan: kuka hedelmän on poiminut, kuka sen on pakannut laatikkoonsa, kuka kuljettanut rekalla ja laivalla, kuka purkanut kuorman ja asetellut kaupan hyllylle. Söimme lohkon kerrallaan. Pieni mandariini tuntui ihmeen täyttävältä ja ravitsevalta.

Harjoitus tuli mieleeni, kun katselin Katja Gauriloffin ohjaamaa dokumenttielokuvaa Säilöttyjä unelmia raviolipurkin globaalista matkasta suomalaisen marketin hyllylle. Raviolin ainekset tuotettiin joka ikinen eri maassa ja eineksen valmistus ja purkitus tehtiin ranskalaisessa tehtaassa. Raaka-aineiden kuljettelu ympäri Eurooppaa vaikutti täysin absurdilta, mutta tuotantokustannukset on varmasti tarkkaan laskettu.

Elokuvan esteettinen, eleetön ja tarinallinen kerronta välittää monella tasolla rankkaa sanomaa. Pieni ja halpa peltipurkki pullistelee tuotannossa mukana olleiden vaatimattomien työntekijöiden unelmia ja pettymyksiä. Portugalilainen tomaatinpoimija toivoo tyttärelleen parempaa tulevaisuutta, ukrainalainen viljankorjaaja muistelee lapsuutensa kiusaamiskokemuksia, tanskalainen eläintenhoitaja haaveilee tyttöystävästä.

Valitettavasti purkki täyttyy oliivilehtojen ja viljapeltojen havinan lisäksi myös tuotantoeläinten kirkunasta. Tanskalaisen porsitussikalan pikku possut juoksevat sorkat kopisten kuljetusautoon, joka vie ne Saksaan kasvatettavaksi ja sieltä romanialaiseen teurastamoon. Realistiset kuvat sian elämän päätöksestä ovat kovaa katsottavaa.  Raviolitäytteeseen päätyvät naudat saavat puolestaan veitsestä Puolassa. Valkoisiin kumisaappaisiin pukeutunut teurastaja tekee työtään ruhojen keskellä yltä päältä veressä, kertoo elämästään ja kuvailee kuinka aikoo kostaa vaimonsa rakastajalle.

Sympaattiset muistot ja kertomukset suvun kotieläimistä ovat täysin eri galaksilta kuin dokumentissa kuvattu tehotuotantosikojen elämä.  Mummu seurasi lapsena maalaistalossa, kuinka vastasyntyneitä ja huonohenkisiä porsaita hoidettiin lämpimässä keittiössä: juotettiin maitoa tuttipullolla ja palautettiin vahvistuneena sisarustensa seuraan.

Ukin lapsuudessa myös omavaraisuutta tavoittelevan kaupunkilaiskodin piharakennuksessa kasvoi possuja. Possuilla oli tietenkin nimi, kuten Cärriäinen ja jokainen oli persoona. Pikku porsas juoksenteli välillä sisällä ja liukui vauhtia otettuaan huoneen mitan korkkimatolla. Kesäksi possu matkusti perheen mukana huvilalle ja kasvoi siellä kovaa vauhtia. Järjesteli tyytyväisenä kärsällään puhtaat pahnansa ja painoi ukkosella päänsä hoitajansa syliin.

Saavuttaako edes luomuporsas tällaista idylliä?