Isänpäivänä

Tänään on meillä isälle laulettu ja runo lausuttu, pitkä aamiainen perheen kanssa nautittu. Koira on ollut sankarin lahjapaketista tohkeissaan, ja halunnut sen omilla tassuillaan avata. Vaan kaikkea ei voi saada koira-kultakaan.

Tutut kuviot, vaan yksi asia on toisin. Tänään en voi onnitella omaa isää. On ensimmäinen sellainen isänpäivä.

Tosiasia on, että isästä isänpäivä oli ihan humpuukia. Kauppiaitten keksintö. Kyllä kumminkin aina halusin häntä muistaa.

Nyt on sitten jäljellä omat valikoivat, häilyvät, muuntuvat muistikuvat. Ne ilmaantuvat muistojen näyttämölle lavan takaa oikealta ja vasemmalta, laskeutuvat yläilmoista ja pomppaavat katsomosta.

Rekvisiitta on muistojen näyttämöllä tärkeä. Ei tarvita kovinkaan paljoa. Tänään minulle katsomossa riittää yksi viulu, tsaikkalasi, nahkainen ruskea salkku, vakosamettinen pikkutakki, vihreä rättisitikka.

Näytelmä alkaa.

Kohtaus 1: Opettaja on palannut illansuussa luokkahuoneeseensa. Ottaa viulun kotelosta, hartsaa jousen ja aloittaa musisoinnin. Yhtä pitkää improvisointia.  Ei ole väliä ajalla eikä paikalla. On isän oma hetki. Keltaiset lakatut pulpetit kuuntelevat ääneti.

Kohtaus 2: Isä keittää kattilassa vettä. Kiehuva vesi tsaikkalasiin vihreällä keittiöpöydällä ja teepussi perään. Nurkkakaapissa on toiseksi ylimmällä hyllyllä Rex-keksipaketti. Sieltä pari suolaista makupalaa ja loraus maitoa teehen. Matkaradio päälle, nyt alkavat seitsemän uutiset. Isän oma teehetki.

Kohtaus 3: Isä odottaa tytärtä musiikkiopiston pihalla vihreässä sitikassa. Musta baskeri päässä. Pianotunti on päättynyt ja kahdeksanvuotias istuu etupenkille. Sitikka hyrähtää käyntiin. Isä ja tytär ajavat isoäidin kautta pistäytyen kotiin. Kuusitoista kilometriä, ensin pikatietä Sattulan risteykseen ja sitten mutkaista soratietä. Matkalla ei paljoa puhuta. Vähän ennen kotia on mutka pellon kohdalla ja siinä peurojen tienylityspaikka. Isä hiljentää, mutta eläimiä ei nyt näy. Kun sitikka kaartaa portista kotipihalle on jo hämärää.

Näytelmä päättyy. Kulisseissa kolisevat miesten vanha polkupyörä, soutuveneen airot, mandoliini, sotareppu, retkikeitin, soputeltan kepit, vesuri ja maitotölkillinen rautanauloja. Odottavat omaa vuoroaan.

Isän takki

Isän takki

 

 

Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Itsenäisyyspäivänä

Olen elänyt lapsuuttani 1960-luvulla, enkä muista niiltä ajoilta mitään puhetta sodasta. Itsenäisyyspäivänä sammutettiin kotona kuudelta valot ja poltettiin tunnin ajan kynttilöitä. Peltinen joulutähti valaisi ikkunassa. Klaffipiirongin ylälaatikossa olivat äidin korut ja isän sodassa saama mitali. Isä ei koskaan lapsena ollessani halunnut minulle kertoa, mistä hyvästä sen oli saanut.

Isä meni rintamalle 18-vuotiaana ja ehti olla siellä yhden vuoden. Vasta ihan viime vuosina olen saanut häneltä kuulla sotakokemuksista. Ehkä isä arvioi ihan oikein, että vasta tässä iässä jaksan niitä vastaanottaa, mene ja tiedä.

Viime isänpäivänä hän kertoi Rolfista.

Hämeenlinnalainen isä ja helsinkiläinen Rolf olivat yhtä aikaa aliupseerikoulussa Forssassa. Rolf seisoi rivissä isän rinnalla ja nukkui tuvassa viereisessä petissä. Aliupseerikoulun jälkeen tiet erkanivat. Isä näki Rolfin seuraavan kerran noin vuoden päästä Tuulosjoella keskellä maihinnousutaistelua. Oli juhannus. Taistelua käytiin mäenrinteellä.  Tulitukselta suojautuva Rolf makasi poterossaan, kasvot maata vasten. Tuli kranaatti ja vei Rolfilta takaraivon. Isä kertoo, että kaoottisessa tilanteessa Rolfin tunnisti kaatuneiden joukosta, kun kasvot olivat jäljellä. Samassa poterossa olleelta toiselta nuorelta mieheltä meni koko pää.

Löysimme Rolfin tietokannasta http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php.  Sieltä selvisi, että hänet oli siunattu rintamalle jääneenä Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalle. Oikeasti Rolfin luut makaavat joukkohaudassa rajan takana.

Joskus vielä etsin Rolfin muistokiven Hietaniemestä ja vien sinne tervehdykseni.  Tänä itsenäisyyspäivänä kynttilä palaa kotona hänenkin muistokseen. Samalla leivomme pipareita isäni lastenlasten ja kohta yksivuotiaan lapsenlapsenlapsen Oton kanssa. Jotkut selvisivät sodasta kotiinkin.

Isänpäiväretki

Isoisä Väinö kärrää kiviä kesähuvilalla.

Isänpäivänä poimin sukupyrstöni sulista kaikki miehet.

Asetan sulat vieri viereen ja avaan keskustelun. Mitä sinusta tiedän, mistä sinua kiitän? Mitä sinä tiedät minusta, oletko jälkikasvustasi ylpeä? Onko meillä mitään yhteistä?

Juhlapäivän kunniaksi suljen silmät ja annan kuvien kulkea.

Ja kappas, näyttää siltä, että seison omalla bussipysäkillä ja odotan, kun vuoronperään saavutte sivuvaunullisella moottoripyörällä ja nappaatte minut kyytiin.

Isän kanssa mennään työpaikalle kansakoulun luokkahuoneeseen, missä iltaisin opettajan viulu soi. Olen minäkin soittanut pianoa, mutta isän muusikkous on omaa luokkaansa. Viulu vaihtuu mandoliiniin ja kitaraan, kohta kuulen urkuharmoonin pehmeät äänet. Omasta päästä improvisoiden. Minä olen aina ollut nuottien orja.

Jukka-vaarin kanssa hurautamme vaarin tupaan. Itse rakennetun talon tuvassa kuuluu vihellys ja kilkatus. Vaari raudoittaa rekiä. Välillä käy pihan perällä pajassaan ja kohentelee tulta, pyyhkii hikeä ja kilkuttaa kuumaa rautaa. Kätevyytesi ei valitettavasti ole lainkaan periytynyt. Olit aika harvasanainen, mutta pieni punavalkoinen lasten keinutuoli kodissamme puhuu puolestasi. Perheen mielestä se on tosin aina tiellä, mutta keinutuolista en luovu!

Isoisä Väinö kuoli kesken kaiken parhaassa iässään, nuorempana kuin minä nyt. Väinön sivuvaunupyörä kaartaa näyttävästi noutamaan ja huivi heiluen matkaan kyydissä Ateneumiin. Siellä Väinö on kuin kotonaan, kertoo hauskoja juttuja opiskeluajoistaan täällä taiteiden talossa. Jaamme yhdessä kuvien katselun nautinnon.

Isoisovaarit ovat luku sinänsä. Kustaa, Kustaa, Heikki ja Gustaf Adolf.  Yrittäjyyttä, maaltamuuttoa, hevosia, uskonnollisuutta, sotaa.

Jos sivuvaunumoottoripyörällä mentäisiin isien historian yöretkelle, niin kypärä päähän vaan ja huivi piiloon. Joka sukupolvessa on käyty sotaa, ja jutut niistä kuristavat kurkkua. Sekin retki on tehtävä.

Mutta nyt ei sotia ja sairauksia murehdita. Moottoripyörät parkkiin ja lepo. Ja sitten rivitanssiin järjesty, käsikynkkään näin. Kyllä, kyllä opetan teille, tulen tähän keskelle. Musiikkia kiitos, ja sitten antaa mennä!

Hääpäivä

Suvun vuosi, elokuu 1. pvä. Ihan kohta on vanhempieni hääpäivä. Kyllikki ja Jarmo menivät vihille piskuisessa hämäläisessä kivikirkossa Pyhän Birgitan lempeän katseen alla. Kyllikillä oli Amerikan ystävältä saatu huntu ja anopin vanhasta vihkihameesta pienennetty puku. Hääkuvassa pari katselee kameraan muhkean hajuhernekimpun takaa.

Tänä kuninkaallisten häiden vuonna  (Kate ja William ovat minustakin hyvin charmikkaita) kysyn: käsi sydämellä, mitä tiedät vanhempiesi tai isovanhempiesi häistä?

Ainakin muutama perusasia on hyvä tallentaa niin kauan kuin on joku kertomassa. Esimerkiksi näin:

  • Hääpäivä ja sen sää?
  • Vihkipaikka? (vinkki: tee hääpäiväretki)
  • Morsiamen ja sulhasen asu?
  • Hääkimpun kukat? (vinkki: juhlista hääpäivää kukilla)
  • Mistä sormukset hankittiin?
  • Kuka vihki?
  • Soitettiinko vihkitilaisuudessa häämarssia? Mikä se oli?
  • Pidettiinkö juhlia? Mitä tarjottiin, oliko ohjelmaa?
  • Keitä juhliin osallistui? Yleiset tunnelmat juhlaväen keskuudessa?
  • Mitä pari sai häälahjaksi? Onko lahjoja vielä tallella?
  • Onko parista hääkuvaa?

Hääpäivänä ollaan sukutarinoiden ytimessä. Millainen on kahden suvun kohtaaminen ja miten siitä on jatkossa selvitty? Sopuisasti, neutraalisti, tulikivenkatkuisesti? Loiko pariskunta omat perhetraditionsa vai tanssittiinko toisen suvun pillin mukaan?

Näitä miettiessä voi jo osallisilta pulssi kiihtyä, joten unohdetaan hetkeksi tunteet ja tunnelmat ja mitä kaikkea vuosien varrella myöhemmin tapahtui. Keskitytään itse ainutkertaiseen juhlapäivään: mitä ääniä vihkipaikalla kuului, miltä morsiamen kimppu tuoksui, miltä hääjuhlien leivonnaiset maistuivat?