Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Kallorumpu kumistelee muistajalle

Toivoin ja sain joululahjaksi Eeva-Kaarina Arosen Kallorummun (Teos 2011). Lukiessa ensin hämmennyin, sitten vallan tyrmäännyin. En muista lukeneeni romaania, joka näin suvereenisti säilyttää salaisuutensa loppulauseeseen asti ja tarjoaa lakonisesti sitten uuden näkökulman ja ymmärryksen kaikelle siihen asti kerrotulle.

Kallorumpu kertoo yhdestä päivästä marsalkka Mannerheimin kotona Helsingissä Kalliolinnantiellä vuonna 1935. Sen kertoja lymyää paasimaisen kulttihahmon ja hänen aristokraattisen arkensa varjoissa epähenkilönä, jonka vain palvelusväki tuntee. Valppaasti kuin arka eläin hän liikkuu ja tarkkailee talon elämää ja ihmisiä.

Palavan ihailun kohde Mannerheim ei päästä lähelleen, mutta kertoja tuntee hänen tapansa ja tottumuksensa. Talo on salaperäinen pienoismaailma, jossa kohtaavat marsalkka ja hänen tyttärensä, keski-ikäinen Sophie, päivällisille saapuva politiikan ja taiteen eliitti, ulkona kadulla kukkakimpun kanssa joka päivä odottava hupsu Ester. Kertojalle Kalliolinnantie on paikka, johon hän haluaisi liittyä, haaveiden ja unelmien kohde, joka lopulta sulkee häneltä tylysti ovensa.

Kuilu alakerran keittiön ja palvelijoiden ja yläkerran asukkaiden välillä on syvä ja ylittämätön. Jonkinlaista molemminpuolisen kunnioituksen siltaa rakentaa isännän vaativa kulinarismi. Se tekee talon keittiöstä komentokeskuksen, jonka päällikkö keittäjä tuntee arvovaltansa.

Kirjassa on nautittavaa aistillisuutta. Aronen kuvaa hykerryttävästi keittäjä rouva Lehtisen työskentelyä  ruuanlaiton taiteen haasteita voittamassa. Huikea sukellus laulamisen syvyyksiin koetaan kun Aulikki Rautavaara esiintyy päivällisvieraiden viihdykkeeksi.

Kertoja on suurin ponnistuksin koonnut muistoistaan elokuvan, jonka ensi-ilta ja ainoa esitys on Kallorummun kehyskertomus. Elokuvallaan hän kerrankin saa äänensä esiin, nousee varjoistaan ja tulee katsojalleen näkyväksi. Maaginen kallorumpu – Mannerheimin Aasian ratsastukseltaan tuoma kulttiesine – tuo rummutuksellaan sopua ja harmoniaa. Sitä kertoja todennäköisesti etsiikin, työstäessään kannoillaan laahaavia toteutumattomien toiveiden raskauttamia muistoja näin taiteen keinoin.

Romaanissa historiallinen henkilö ja hänen museona toimiva kotinsa toimivat sisäänheittäjinä varsinaiseen tarinaan. Se kertoo toiseudesta, yksinäisyydestä, yhteyden kaipuusta, hylätyksi tulemisesta ja muistamisesta.