Mekko Oranssi ja Mekko Punainen

Vierailin tänä kesänä jälleen kerran kälyn kesämökillä ja taas pengottiin vintillä. Sieltä kun on löytynyt monta oman lapsuuden unohtunutta aarretta.

Viime kesän löytöjä olivat veljen lapsille periytyneet kirjava pallo, pikkutytön käsilaukku ja isoäidin käsin kirjottu servetti.

Nyt tulivat vastaan sininen peitto ja oranssi vauvan mekko. Vauvan mekkoon ja peittoon asti muistini ei yllä, ei edes valokuvien kautta.  Ilahduin kuitenkin, että äitini on ymmärtänyt pukea minut noin ihanan appelsiiniseen ja aurinkoiseen väriin. Oranssi mekko lähti heti matkakassissa kohti omistajansa nykyistä kotia. Olen vähän ajatellut ripustaa sen seinälle.

Mekko Oranssi

Hehkutin mekkolöytöäni kaimalleni Liisalle ja usutin häntäkin tutkimaan komeroitaan. Kellarinsa taaimmasta nurkasta alimmaisesta laatikosta ja mahdollisimman ahtaasta paikasta kaima löysi marjapuuronpunaisen mekon. Mekko on tallentunut Liisan 1-vuotisvalokuvaan, mutta siitä on hänellä ihan oikeitakin muistoja.  Liisa kertoo löydöstään näin:

”Muistelen pukeneeni villamekkoa Marita-nukelleni, mutta liian isohan se oli. Rakastin pienenä marjapuuroa ja mekon väri taisi olla mieleen nukkeleikeissäkin.

Äitini neuloi minulle muitakin vaatteita, mutta mitään ei ole säilynyt – onneksi mustavalkoisiin valokuviin on jotain tallentunut. Siksi tämä hyvin säilynyt mekko on aarre! Se on kaunis muisto käsitöitä harrastaneesta äidistäni ja auttaa minua rakentamaan 10-vuotiaana menettämästäni äidistä kuvaa naisena ja äitinä.”

Mekko Punainen

”Mekon olin huolella taitellut ylioppilasmekkoni kanssa samaan muovikassiin ja laittanut kellarin perimmäiseen nurkkaan hyvään säilöön. Ylioppilasmekkoni on Marimekon mallistosta ja kankaassa on valkoisia ja – kuinka ollakaan – marjapuuronpunaisia raitoja!”

Vauvamekko ja ylioppilasmekko samassa pussissa ovat sellainen yhdistelmä, että minusta pitäisi lailla säätää kaikkia tallettamaan itselleen vastaavat muistot. Josko niitä keski-iässä hypistellessä vaikka vahvistuisi: lapsen luottavaisuudesta ja nuoren vilpittömyydestä.

Koivulla on merkitys

Koivun tuohi on klassinen suomalaisuuden symboli. Se on vaalea kuin neidon hius ja saunapuut syttyvät sen voimalla sihisten. Ei koivukaan ole kuitenkaan aina samanlainen. Oma pihakoivumme on niin iällä, että sen runko on jo paksuuntunut harmaaksi kaarnaksi, jota pitkin muurahaiset vaeltavat. Lapsuudenkodinkin koivu oli tukeva vanha matami, jonka ympärille ulottuivat omat ja kaverin kädet. Myrsky kaatoi puun, kun olin jo muuttanut pois kotoa. Onneksi en ollut näkemässä. Mummolan koivut taas ovat sorjia, suunnilleen oman ikäisiäni ja niiden tuohi on vielä heleä.

Gallen-Kallelan museon kesänäyttelyssä on tehty taidetta tuohesta ja tuohen inspiroimana. Tuohinen sauna pihalla on kestänyt sadekelit, tuohihevoset teutaroivat ateljeessa ja sukkahousuja muistuttava rusehtava tuohi kuivuu kylpyhuoneen naruilla. Tornihuoneessa vallitsee mystinen tunnelma ja seinille levittäytyvät tuohenpalasille kirjoitetut Kalevalan säkeet. Outi Heiskaselta on näyttelyssä muutama aiheeseen sopiva grafiikkatyö.

Eniten vaikutuin Outi Pieskin (s. 1973) teoksesta  4760 solmua menetetylle. Se ei ole tuohityö, mutta liittyy kyllä koivuun. Alakerran korkeassa ja valoisassa kulmahuoneessa on valtavaa mobilea muistuttava muistopuu. Pieskin lapsuuden koivu kaadettiin rakennustöiden alta ja puun sirot oksat saivat uuden elämän Tarvaspäähän rakennettuna installaationa. Keveistä oksista roikkuu lankoja, jotka osoittautuvat saamelaisnaisen huivinhapsuiksi. Sukupolvien ketjusta inspiraatiota ammentava Pieski sitoo oksiin naiseutta ja muistoja tavattoman kauniilla ja ilmavalla tavalla. Arkiset risut hohtavat.

Tuohta! – Koivun nykytaivutuksia. Gallen-Kallelan Museo, Tarvaspää. 9.9.2012 asti.
Outi Pieskin kotisivut

Outi Pieski, 4760 solmua menetetylle. Kuva: LLauerma

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Sukutapaaminen ranskalaisittain

Ranskalainen viikonloppu on hyvän mielen elokuva lapsuus- ja kesämuistoista, perheestä ja suvusta.  Albertine on 11-vuotias ja matkustaa maalle mummolaan. Siellä isoäidin syntymäpäiville kokoontuu sekalainen seurakunta sisaruksia puolisoineen ja lapsineen. Eletään 1970-luvun loppua.

Maalla Bretagnessa tapahtumat soljuvat pienimuotoisesti ja intensiivisesti. Albertine leikkii barbeilla poikaserkkunsa kanssa, käy tukkanuottasille vihreästä citroenista nousseen nokkavan tyttöserkun kanssa. Hän vierailee isän kanssa nudistirannalla ja ihastuu palavasti vaaleakiharaiseen poikaan.

Syntymäpäivän ateria syödään pitkässä pöydässä ulkona pihalla. Miehet ovat paistaneet porukalla lampaan, ja ottavat ruokailun jälkeen mittaa toisistaan jalkapallossa. Naiset puhuvat seksistä, elokuvista ja lastenkasvatuksesta. Sää ja mielialat muuttuvat nopeatempoisesti, mutta hyväntuulisesti. Yhtäkkiä vettä ryöpsähtää taivaalta (bretagnelainen sää on vaihteleva!) ja meluisa seurue siirtyy sisätiloihin. Sade lakkaa ja siirrytään mutkattomasti takaisin.

Elämä on heitellyt bretagnelaisia sisaruksia eri suuntiin. Osa elää perheineen maalla, kun taas Albertinen isä on pariisilaistunut näyttelijä ja vasemmistointellektuelli. Yksi sedistä on lääkäri, toinen umpimielinen ja viinaan menevä Algerian sotien veteraani. Puolisoiden mukana tulee lisää sävyjä Korsikasta ja Espanjasta.

Politiikka ja naisen asema leimahduttavat juhlaväen tunteet salamannopeasti. Maailmaa nähneellä avarasydämisellä isoäidillä on täysi työ pitää jälkikasvunsa aisoissa. Pyyntö  ”Pas de politique! – ei politiikkaa” saa toistua pöydän päästä useammankin kerran.

Erilaisuudesta ja ristiriitaisuuksista huolimatta sukukokoontumisen henki on suvaitsevainen. Maailmaan mahtuu monenlaista. Kuten omissa maailmoissaan elävä lempeä isoeno, jonka epäonnistunutta hirttäytymisyritystä lapset todistavat ladonraosta, taluttavat takaisin kotiin ja antavat kananpojan isoon kouraan lohdukkeeksi.

Samoista aineksista olisi saanut kasaan todellisen ahdistuselokuvan, mutta Julie Delpyn ohjaus on silottelemattoman lempeä ja humoristinen. Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla liikkuva Albertine päähenkilönä tuo tarinaan uteliaan, luottavaisen ja näkemäänsä vielä arvottamattoman näkökulman.

Ranskalainen viikonloppu, ohjaus Julie Delpy (2011).

Kesäkukkia

Lintumuistojen jälkeen voikin laskeutua maan kamaralle ja nauttia muhevasta mullasta nousevista kesän moninaisista kasveista. Kukat jos mitkä ovat ilon tuojia sukupolvesta toiseen. Mutta mistä kukin pitää aivan erityisesti, sitä voisi kysyä suvun naisilta. Mitä muistuu mieleen?

Maatalon emäntä, isomummu Annikki ihaili pihakukkiakin enemmän luonnonkukkia. Kesäaikaan lauantaisiivouksen jälkeen vaaseihin poimittiin silmäniloa pellonpientareilta ja tienvarsilta. Väinö-isopappa toi vaimolleen aina kalareissultaan myös kukkakimpun. Väinön viimeiset kukkatuliaiset olivat metsätähtiä.

Heli-mummukin pitää luonnonkukista ja lempikukkakimppu syntyy näin: päivänkakkaroita, ruiskukkia, kissan- ja harakankelloja, puna-apiloita.

Kyllikki-mummu vei lapsensa poimimaan vuokkoja ja kieloja. Metsäpolun varrella oli paikka, jossa kasvoi harvinainen huumaavasti tuoksuva lehdokki. Sitä mentiin varta vasten katsomaan. Vielä vanhoilla päivillään Kyllikki raportoi lapsenlapsilleen puhelimitse kevään valkovuokkotilanteesta Tuuloksenmäellä.

Ja sitten voi leikkiä mielessään: jos suvun naiset olisivat kukkia, mikä kukka kukin on?

Fanni-isoäiti olisi tietysti ukonhattu. Lempi-mummu syysleimu eli floksi. Kyllikki olisi jasmiini, Annikki omenankukka. Maija joriini ja Heli sireeni.

Entäpä oma lempikukka vielä. Se on pioni. Pioneilla ja minulla on ollut muutama tärkeä kohtaaminen tässä elämän varrella.

Kukkamuistojen kera, hyvää juhannusta!

Lintukysymyksiä

Lintubloggaus päättyy nyt tältä erää tähän. Lopuksi vinkki kesäloman sukulointi-reissuja varten. Jos tulisi puheenaiheista pulaa, niin aina voi heittää keskusteluun muutaman eläimiin, lintuihin tai kasveihin liittyvän kysymyksen. Positiivinen vire löytyy näillä aiheilla varmasti.

Siis tähän tapaan:

Kerro jokin lapsuusmuisto linnuista!  Esimerkiksi:

Linnunlaulu: mitä lintuja muistan lapsuudesta, mitä kuulen nykyään?
Lempilintuni
Lintujen ruokinta
Muuttolinnut
Linnut eri ympäristöissä (pihapiiri, vesilinnut kesämökillä, linnut puistoissa, metsässä, kirkon tornissa jne)
Eksoottiset linnut (eläintarhassa, matkoilla)
Linnut lemmikkinä
Linnut harrastuksena
Lintuaiheiset lelut, pelit
Metsästys
Linnut ruokana
Häiriköivät linnut (puutarhan marjapensaissa, torilla jne)
Linnut käsitöissä, piirustuksissa, maalauksissa, koriste-esineiden aiheena
Linnut saduissa ja kertomuksissa, näytelmissä, runoissa
Lauluja linnuista
Jokin erikoinen tapaus tai sattumus
Lintuihin liittyviä uskomuksia
Jotain muuta!

PS: Lintutietoa löydät Luontoportin sivustolta!

Lintumuisto – lintutaidetta

Maaliskuisista talitintin titityy-tervehdyksistä on tultu pitkä matka alkavan juhannusviikon kypsään kesään. Tintinpoikaset ovat jo lentäneet pesästään, kun me ihmisparat vasta aloittelemme lomakauttamme. Tältä erää viimeiset lintumuistot tulevat tässä. Edelliset löydät sivun oikean reunan kategoriasta Suvun vuosi_lintumuisto.

Linnut ovat suosittu aihe niin käsitöissä, piirustuksissa, maalauksissa kuin koriste-esineissä. Marjutkin teki lapsena lintutaidetta:

Äitini oli hyvin taikauskoinen ja hänelle oli täyttä totta vanha uskomus siitä, että linnun tuleminen ikkunanlaudalle tai parvekkeelle tietää jotakin ikävää, useimmiten läheisen kuolemaa. Hänestä tuli vuosien myötä aina vain ehdottomampi tässä suhteessa. Hän antoi kyllä minun kiinnittää lintumaalauksiani (varis syksyisellä aidalla ja eksoottinen tukaani) seinälle. Tukaani jopa kehystettiin ja laitettiin keittiön seinälle. Kun vanhempani erosivat ollessani 15-vuotias, äiti syytti tukaanimaalaustani siitä, että se oli saanut kaiken pahan aikaan. En voinut käsittää moista, mutta vastaan ei auttanut sanoa. Maalaus vietiin kellariin.

Ollessani 10-vuotias pääsin isäni kanssa laivamatkalle Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Muistaakseni Portugalista laivaan sattin jostakin paljon erivärisiksi maalattuja maissinjyviä. Sain niitä ison pussillisen ja aloin tehdä merellä mosaiikkityötä. Rakastin mosaiikkeja ja tein jyvistä suuren ja värikkään kuvan riikinkukosta. Siitä tuli hieno ja laivan miehistö kävi ihastelemassa sitä isäni hytissä.

Kun saavuimme kotimaahan, olisin halunnut työn esille. Se piti panna yläkaappiin, koska jo silloin lintuaiheet herättivät äidissäni epäilyksiä. Kun pari vuotta myöhemmin etsin jotakin kaapista, huomasin työn olevan täynnä toukkia. Jouduin tietysti siivoamaan kaiken ja äidilleni tuli entistä voimakkaampi vakaumus, ettei linnuista seuraa mitään hyvää. Silti tukaanimaalaukseni sai vielä olla muutaman vuoden keittiön seinällä. Itselleni linnut eivät ennusta pahaa, onneksi!

Linnut puhuttelevat meitä myös saduissa, kertomuksissa ja runoissa. Nämä tekstit tekivät Marjutiin vaikutuksen:

 Rakastin lapsena Andersenin satuja. Sain 6-vuotiaana Andersenin satukirjan lahjaksi, sillä olin oppinut lukemaan Aku Ankkaa (lintu sekin!) yksin kotona katsellessani. Andersenin sadut ovat hyvin koskettavia ja saivat lapsen mielen hämmentyneeksi. /Rumasta ankanpoikasesta /en pitänyt yhtään, sillä minusta oli väärin, että erilaista syrjittiin – olkoonkin että poikasesta tuli joutsen. Mutta sen ankea lapsuus oli minulle liikaa.

Sen sijaan /Villijoutsenet/, jossa tyttö uhrautuu julmien ihmisten edessä pelastaakseen veljensä – vaikka häntä syytetään noituudestakin – teki minuun syvän vaikutuksen ja taisin jopa samaistua rakastavan uhrauksen tehneeseen Elisaan. Minusta hän toimi oikein ja häntä ympäröivät ilkeät ihmiset väärin. Onneksi paha sai palkkansa.

Ensimmäinen runoni, jonka kirjoitin äidinäidiltäni kansakouluikäisenä saamani runokirjaan, oli V. A. Koskenniemen /Jousenet./ Se oli minulle äärimmäisen tärkeä runo, joka alkaa näin (muistan hyvin vieläkin): ”Vasta koska jäätyy meri, riite kasvaa railon rakoon, joutsenien kuuma veri, suostuu lähtöön, suostuu pakoon”.

Lintumuistoja – elättilinnut

Tässä Heidin ja Martin muistot linnuista elätteinä.

Isäni ollessa nuorukainen hänellä oli tapana joka kesä ottaa itselleen ”kesävaris”. Kun siis keväällä isän perhe saapui kesämökilleen, isäni kiipesi varisten pesään ja nappasi sieltä itselleen pienen variksen poikasen lemmikikseen. Isän äiti, mamini, tiesi aina missä puuhissa poika oli ollut siitä että isäni kirmasi pellon poikki kesämökin pihalle kovaääninen varislauma kintereillään.

Isäni on aina välittänyt eläimistä ja auttanut haavoittuneita eläimiä, ja pitikin variksistaan hyvän huolen. Erityisen tärkeäksi lemmikiksi isälleni on jäänyt mieleen Kalle-niminen varis. Tuo varis kesyyntyi, kuten muutkin varikset, ja viihtyi isäni perheen luona. Erityisen mieluinen paikka varikselle oli isäni äidin olkapää, jossa Kalle viihtyi mamin touhutessa ulkona tai sisällä.

Syksyn tullen varisten muuttovietti alkoi heräillä ja Kallekin alkoi viipyä yhä pidempiä aikoja omilla teillään. Se palasi aina takaisin pihalle, mutta ei enää tullut yhtä lähelle. Se alkoi vieraantumaan ihmisestä ja lopulta se ei enää palannut vaan lähti linnun teilleen. (Heidi)

Meillä oli 50-luvun alussa elättilintuina useina vuosina variksia, jotka kesyyntyivät niin hyvin, että olivat pihapiirissä pitkälle syksyä ja tulivat huudettaessa luokse. Vaikuttavimmat elätit meillä oli kesällä 53, jolloin Seppo-veli toi häkkiin kaksi lehtopöllön poikasta, Kikon ja Nikon. Niiden ruokkimisessa kuluikin jokunen tusina räkätinpoikasia. Laitonta puuhaa ehkä jo silloin, nykyään joutuisi kai linnaan! (Martti)

Kuopion kaupungin nettisivuilta löytyi kertomus lintumaalari Matti Karppasen (1873 – 1953) eläteistä.

Matti Karppanen on kuuluisa myös siitä, että hänellä on ollut useita lintuja elättinä. Maakotkiakin on ollut kolme. Ensimmäiset olivat Ruma ja Atte. Viimeinen nimeltään Kiiu, vietiin lopulta Korkeasaareen. Sodan jälkeen kun ruoka oli kortilla ja Kiiulle ei enää olisi ruokaa riittänyt.

Kiiulle tuotiin usein keuhkoja kaupungista. Kun Kiiu sitten näki, että kassin kanssa tultiin pihaan, se repi kaikki kassit ja pussit rikki keuhkoja etsiessään.

Kiiulle Matti teki joskus risuista pesänkin eteiseen. Hilja-vaimo ei sitä kuitenkaan sulattanut, koska pesä tukki pahasti ulosmenotien. Pesä hävisikin oven pielestä salaperäisesti.

Elättilinnut olivat tietysti Karppasen tyttöjen mieleen. Allin mieleisin lemmikki oli huuhkaja Kuuko. Kuuko julmisteli Matille, mutta Allille se ei ollut koskaan vihainen. Se istui Allin selässä, olkapäillä ja joskus päänkin päällä. Välillä se suki nokallaan Allin tukkaa. Koskaan Kuuko ei yrittänyt nokkia silmiä tai muuten vahingoittaa kasvoja. Kuuko tuli aina vastaan, kun Alli tuli koulusta. Kuukon kohtaloksi koitui tukkilainen, joka heitti sitä kivellä.

PS: Ethän nyt kuitenkaan ota näistä muistoista mallia, jätetään ne linnunpesät rauhaan (bloginpitäjän huomautus varmuuden varalta!).

Mummista mökkiin ja tätien tarinaan – kuvakirjakertomuksia

Kevään kuvakirjakurssin – Suvun muistot kuvakirjaksi – viimeinen tapaaminen riemastutti jälleen. Kurssilaisten alkuideoista oli kehkeytynyt toteutuksia, joiden sisältö ja Marjaanan opastuksella skannatut ja kirjaan sommitellut vanhat kuvat ihastuttivat.

Vaikka sisällöt kirjoissa ovat henkilökohtaisia, niihin on helppo samastua ja ne nostavat mieleen omia muistoja. Siihen kaiketi perustuu yhteisen jakamisen ilo. Kuka nyt voisi vastustaa kuvakertomusta mummin ja hänen 1960-luvulla syntyneen lapsenlapsensa yhteisistä hetkistä mummolassa, kissanpojista ja punaisista saappaista kuralätäkössä.

Tai 1950-luvulla rakennetun kesämökin tarinaa. Miten monilla tavoilla kesäelämä näyttäytyykään: leikkimökki, lintutarinat, kauppa-auto, naapurusto, herbaarion ja Armi Kuusela – leikekirjojen kerääminen.

Entä sitten kuvakirja 1800-luvun lopulla syntyneistä persoonallisista sukulaistädeistä, joista yksi eli aina 100-vuotiaaksi: lapsuuden perheestä, opiskelusta, juhlasta ja työstä. Kirjan myötä myös sisaruskolmikon perintönä säilyneet kauniit huonekalut ja astiat saavat taustansa ja tarinansa.

Kiitos kuvakirjojen tekijöille yhteisistä hetkistä ja monia uusia kuvaseikkailuita oman historian poluilla!

Viime syksyn kuvakirjamietteitä täällä.

Tädit lapsena

Kesämökillä: leikkiastiat

Kesämökillä: leikkimökki

Matkalla mummolaan

Lintumuistoja – Salaperäiset linnut

Nyt kotoisista kanoista salaperäisiin siivekkäisiin. Lisää lintumuistoja.

Sepelkyyhkyn huhuileva ääni kuului metsästä,mutta en koskaan nähnyt lintua. Lapsena huu huu ääni oli minusta pelottava.
Nyt muutamana kesänä sepelkyyhkyjä on oleillut kerrostalon pihalla ja ympäristössä. Syyskesällä niitä on ollut paljon Haltialan pelloilla ruokailemassa.(Airi)

Naakka oli minusta lapsena hyvin kiinnostava lintu, koska liitin sen keskiaikaiseen Turkuun. Sitä ei vain näkynyt koskaan missään, joten se alkoi saada jo vähän myyttisiä piirteitä. Sen sijaan keittiömme ikkunasta näkyi viereisessä männyssä käpyjä syöviä käpylintuja. Katsoin niitä ihastuneena, sillä ne olivat harvinaisia. Niiden ristinokka on erityisen kiinnostava. Jos katsoi oikein hiljaa, näki, miten ne rikkovat kävyn nokallaan. Männyssä näkyi joskus myös komea närhi.

Jännittävimpiä lapsuuteni lintukokemuksia olivat täytetyt linnut. Vierailin joka kesä äidinäitini kanssa sodassa läheistensä menettäneiden rouvien, mummini ystävien, kotona leivos- ja pullakahveilla. Yksi kiinnostavimmista kodeista oli omakotitalo, jossa oli paljon täytettyjä lintuja. Mummini ystävän sodassa kuollut mies oli harrastanut lintujen täyttämistä. Muistan olohuoneen ja sen lukuisat linnut, jotka tuijottivat hyllyjen ja lipastojen päältä johonkin kaukaisuuteen. Ainoa teräväkatseinen lintu oli huuhkaja, joka tuntui katsovan suoraan sieluun ja näkevän kaikki luvattu otetut pikkuleivät ja herkut, jotka piinasivat omaatuntoani. Linnut olivat kiehtovia ja muistan miettineeni, miten ihmeessä linnut voi käsitellä niin, että ne pysyvät elävän näköisinä.
(Marjut)

Täytetyistä linnuista tulee mieleen myös Marja-Liisa Vartion romaani Hänen olivat linnut. Pappilan linnut kehystävät siinä leskirouvan ja hänen palvelijansa muistojen keskellä kehivää elämää.