Oton jäljillä Saimaan kanavalla

Matkustimme Saimaan kanavan halki Viipuriin.

Reitti oli sama mitä pitkin isoäidin lankomiehen Oton puutavaraa kuljetettiin monen vuosikymmenen ajan ennen sotia. Otto omisti Ebba-nimisen laivan ja vielä toisenkin, jonka nimeä en tiedä. Ehkä juuri Ebba seilasi sulusta toiseen kohti vireää ja kosmopoliittista Viipuria.

Otto otti osansa siitä hyvästä, mitä Snellman aikanaan voimakkaasti lobbasi. Vuonna 1856 valmistuneen kanavan tarkoituksena oli lisätä Itä-Suomen kaupankäyntiä ja taloudellista hyvinvointia. Meriyhteys oli huomattavan tärkeä.  [Omassa sukuhistoriassani rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan vuodesta 1862 on ollut vastaavasti hyvin tärkeä elämänväylä]

Matkasimme 42 km eli maratonjuoksun verran ja laskeuduimme Saimaalta lähes 80 metriä Suomenlahdelle. Yhtä monta metriä korkea on Viipurin linnan torni. Heti alkumatkasta sukelsimme Mälkiän sulkuun. Tätä ei Otto nähnyt, sillä kanavaa uudistettiin presidentti Kekkosen käymien neuvottelujen ansiosta sodan jälkeen, kun Suomi sai kanavan vuokrattua käyttöönsä.

Mälkiässä oli synkkää ja kosteaa. Valtavia vesimassoja pitelevät ja kirskuen avautuvat suuret rautaportit tuovat mieleen Taru sormusten herran taistelukohtauksen.  Näin sulkua kuvaillaan nuorten suomenruotsalaisten Anders Mårdin ja Magnus Låndenin raikkaassa matkaoppaassa Takaisin Viipuriin (Tammi 2005), jota ilman matkasta olisi tullut paljon tylsempi. Sulusta selvittyä olikin helpottunut olo.

M/S Carelian yläkannella samaan pöytään istuneet matkakumppanit olivat Itä-Suomesta ja huvireissulla. Kummallakin rouvalla oli sukujuuret Karjalassa ja menneiden sukupolvien kotitalojen kivijalat oli käyty katsomassa.

Meillä oli vain Otto, laiva, puutavara ja Viipurin satama.

Oton Ebba-laiva jäi talvisodan myötä Viipuriin ja kuusikymppinen Otto kuoli jatkosodan aikana. Oton eläessään näkemä Viipuri oli juuri se kaupungistaan evakkoon lähteneiden ikävöimä Pohjolan Pariisi.

Mitä Otto sitten Viipurissa näki? Linnan tietysti, mutta linnoihin Otto oli tottunut, hän kun katseli kotinsa ikkunasta Savonlinnassa Olavinlinnan siluettia.
Sataman, jossa keltaiset nostokurjet nyt jonossa kurottelevat kaulojaan?
Keskiaikaisen tuomiokirkon, joka sitten pommitettiin sodassa?  Me ihailimme retkellämme kirkon vanhaa kellotornia, jonka kello näytti ihan oikeata aikaa. Mutta muuten kirkko oli raunioina, kasvillisuus rehotti villinä ja lasinsiruista ei ollut puutetta.

Kauppamies Otto ehkä kävi ostamassa tuliaisia kauppahallista (1906), jonka arkkitehti Segerstad piirsi myöhemmin myös Helsingin Hakaniemen hallin. Tai ehkä Ottoa inspiroikin uusi ja moderni arkkitehtuuri: Alvar Aallon kirjasto (1935) tai kaupungin uusi taidemuseo (1930)?  Me pyrimme tähän Eremitaasin sivupisteenä toimivaan museoon, mutta juuri sinä päivänä se olikin kiinni. Oliko Otolla parempi onni?

Tyydyimme katselemaan näyttävällä paikalla rannan bastionilla kohoavaa museorakennusta ulkoapäin ja tähyilimme samalla ulkona seisovan patsasrivistön taakse kohti SOK:n myllyä ja leipomoa (1932). Myllyn suunnittelija Erkki Huttusen kädenjälkeä olemme saaneet katsella Helsingin keskustassa, minne Huttunen piirsi Sokoksen tavaratalon. Enää en pääse sen ohi ilman, että mieleen tuleekin Viipuri.

Kaikenlaisia Helsinki-yhteyksiä löytyy Viipurista  muutenkin, kuten se, että tuttu viehättävä Jussi Mäntysen hirviveistos Eläinmuseon edustalta onkin kopio Viipurin Torkkelinpuiston vastaavasta patsaasta läheltä Alvar Aallon kirjastoa ja että Punaisenlähteen torin kerrostalo tuo niin kovasti mieleen Töölön.

Mutta takaisin Ottoon. Mahtoiko Otto käydä virkistäytymässä legendaarisessa Monrepos’n puistossa? Matkaoppaassa haastatellaan puiston tulisieluista puolesta puhujaa Elgaa, jonka mielestä Monrepos´ssa säteilee kosminen energia, joka ei katoa. Kiinnostavaa.

Otimme taksin puistoon ja kun kävelimme aikamme vanhojen puiden katveessa, Elgan näkemys tuntui ihan oikeutetulta. Ehkä me Oton kanssa jaoimme saman luontokokemuksen, vaikka meille näyttäytyikin puistossa myös myöhempien vuosikymmenten historian lasti.

Monrepos´n kartano on neuvostoaikana rappeutunut, ja ikkunat oli suljettu laudoin. Kulkukoirat makasivat välinpitämättöminä rantahiekan montussa, yksi vahti häntänsä menettänyttä Suomen Leijonan patsasta.  Kuitenkin vanhat puut elävät, kivet ja rantakalliot ovat paikoillaan. Puiston ystävät ovat rakennuttaneet vanhat kaarisillat uudelleen. Rakkauden lukkoja on ilmestynyt jo niihinkin. Romanttinen puisto houkuttelee siis edelleen.

Otolle Viipuri oli afäärien takia tärkeä kaupunki. Mutta Oton kuoleman jälkeen tapahtui niin paljon. Meille Viipuri oli absurdi kokemus: sekoitus tuttua suomalaisuutta, neuvostoaikaa ja nykyistä Venäjän aikaa. Jos jossain kaupungissa historian eri kerrostumat ovat niin apposen auki näkyvillä niin Viipurissa, keskiajasta nykypäivään.

Ja kaupungin historiahan on suomalaisille ihan erilainen kuin kaupunkiin sotien jälkeen asutetuille uudisasukkaille. ” Takaisin Viipuriin” kertoo siitäkin nasevia havaintoja.

Tähän kaupunkiin ei missään tapauksessa kannata lähteä heppoisin eväin. Jos lähtee, on vaarana nähdä pelkät lasinsirut, autiotalot ja kapiset kulkukoirat. Kannattaa valmistautua ja vaikka lukea Mårdin ja Londenin Viipuri-opas. Siinä kaupungin nykypäivä ja historia lomittuvat kiinnostavalla tavalla.

Paluumatkalla kanavaristeilyllä oli kansainvälinen meininki. Risteilyemäntä, jonka molemmat isovanhemmat olivat viipurilaisia selosti kosmopoliittisen vanhan Viipurin tyyliin sopivasti viidellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi ja saksaksi.

Taas nousimme Viipurin linnan tornin verran takaisin Lappeenrantaan. Kaukaan tehtaiden edustalla kellui sinne uitettua tukkipuuta. Risteilyemäntä kertoi parhaillaan rakennettavasta biojalostamosta. Sen raaka-aineena tullaan käyttämään selluloosateollisuuden jätteenä syntyvää mäntyöljyä.

Mäntyöljyn mahdollisuudet bisnesmielessä olisivat varmasti kiinnostaneet Ottoakin.

Oton Ebba-laivan kyydissä, tällä kertaa matkalla Kuopioon

Rahtilaiva Saimaan kanavassa matkalla Viipuriin kesällä 2013

Nostokurkia Viipurin satamassa

Taidemuseon ulkoveistokset

Jussi Mäntysen hirviveistos Torkkelinpuistossa

Lapsi ja eläinystävä, taustalla hotelli Druzhba

Monrepos

Kulkukoira vahtii nenänsä menettänyttä Suomen Leijonaa Monrepos´n puistossa.

Vaikuttava Varsova

Sain viikonloppuna vierailla Puolan pääkaupungissa Varsovassa.  Suomen nuorisokirjailijoiden matkalla tapasimme paikallisia lastenkulttuurin toimijoita ja tutustuimme kaupunkiin, jossa ovat eläneet niin Kopernikus kuin Frédérick Chopin.

Kaupungin tekee kiinnostavaksi sen monet historialliset kerrostumat. Viimeisen sadan vuoden eurooppalaisen historian käänteet ovat läsnä Varsovassa monessa kohdin varsin rujolla tavallaan.

Kulttuurin keskuksia eri vuosikymmeniltä

Modernin Varsovan yksi hieno esimerkki on vuonna 1999 valmistunut yliopiston kirjasto. Kasveilla naamioitu betonirakennus on avoin, nuorekas ja mutkaton, monenlaista symboliikkaa täynnä oleva tiedon temppeli. Valoisassa keskiaulassa portaitten päässä ovat sulassa sovussa opiskelijoiden loikoilutyynyt ja kirjastossa vierailleelle paavi Johannes Paavali II:lle rakennettu oma puinen istuin, johon ei tietenkään kenelläkään muulla ole mitään asiaa. Kirjaston suurenmoisessa kattopuutarhassa tuli vastaan parikin hääparia valokuvaajineen ja näkymät Wisla-joelle olivat viehättävät.

Neuvostoajan vallankatkuinen maamerkki on Stalinin rakennuttama massiivinen kulttuuripalatsi. Sen 30. kerroksen panoraamatasanteella ei silmä valitettavasti oikein lepää. Ympärillä avautuvat näkymät sodan jälkeen rakennettuun kaupunkiin, uusiin kauppakeskuksiin ja pilvenpiirtäjätorneihin ovat melko lohduttomat.

Sota tuhosi kaupungin

Varsovan vanhaan kaupunkiin, joka on myös Unescon maailmanperintökohde, johtavat kuninkaalliseksi reitiksi nimetty Nowy Swiat ja sen jatke Krakowskie Przedmiescie. Vanhuus tällä reitillä on suurelta osin silmänlumetta, sillä kaupunki on sodan jälkeen käytännössä rakennettu uudelleen.

Vanhankaupungin aukio on pieni, eläväinen ja kodikas. Sen laidalla Varsovan historiallisessa museossa esitetään päivittäin klo 12 kahdenkymmenen minuutin filmi. Se kannattaa ehdottomasti nähdä, jos haluaa saada pilkahduksen kaupungin näkymättömissä olevaan historian kerrostumaan.

Filmi alkaa kepeillä kuvilla Varsovasta ennen toista maailmansotaa. Tyylikkäät naiset astumassa ostoksille muotiliikkeeseen. Wisla-joella lipuva sunnuntairisteilijöitä pursuava laiva. Lapsia huvipuistossa. Hevosia ja ratsastajia pelaamassa palloa. Katuvilinää ja kauniita rakennuksia.

Ja sitten sota-aika. Natsit marssivat kaupunkiin. Juutalaisten getto rakennetaan. Kansannousu ja sen kukistaminen. Kädet pystyssä sotilaiden editse askeltavia naisia ja lapsia. Lopuksi kaupungin täydellinen tuhoaminen polttaen ja pommittaen kivimurskaiseksi autiomaaksi.

Roman Polanskin elokuvassa Pianisti nämä sota-ajan vaiheet esitetään paljon dramaattisemmin ja aavekaupungin kuvat ovat siinä puistattavat. Dokumenttifilmi todentaa, että kaikki tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä Polanski erityisemmin liioitellut.

Kaupunginmuseon mustavalkoinen raina näyttää vielä mitä sitten tapahtui ja se vasta vaikuttavaa onkin. Ihmiset palaavat tuhkakasojen keskelle kangasnyytit selässään. Kohta jo lapioidaan kivikasoja ja rakennustiilet kulkevat naisten rivissä kädestä toiseen.

Kun vuosi on kulunut kaupungissa on jo väkeä vaikka kuinka ja talojakin on noussut. Sitten lopuksi ihan absurdi kohtaus, missä suuri joukko nuoria miehiä juoksee kilpaa pitkin rauniokaupungin katua. Hengennostatusta viilenneiden tuhkakasojen keskellä.

Varsova nousi tuhkista uusien isäntien vallassa. Vanhakaupunki rakennettiin entisen kaltaiseksi suuressa uudelleenrakennusohjelmassa. Puolan paremmin säilyneet kaupungit saivat silloin lahjoittaa Varsovaan miljoonakaupalla omien vanhojen rakennustensa tiiliä, mikä tuskin herätti lahjoittajissa pelkkiä iloisia tuntemuksia.

Chopin kiinnostaa turisteja

Taiteella on parantava ja lohtua tuova vaikutuksensa ja ehkä sotakokemustenkin vastapainona puolalaisten oma kansallissankari Chopin on kaupungissa varsin näkyvästi esillä lentokentän nimestä alkaen. Varsovan Chopin – museo on niin suosittu, että sisäänpääsyn varmistamiseksi suositellaan lippujen varaamista internetistä.

Suosion saimme karvaasti kokea museon lippukassalla, mutta onneksi keskustan suuresta nelikerroksisesta Traffic Club – kirja- ja levykaupasta löytyi levyllinen Dinu Lipatin Chopin-tulkintoja. Ja että oli mukava katsoa viihtyisän kaupan sinne tänne aseteltujen nojatuolien syvyyksiin kirja kädessä uppoutuneita lukijoita. Aivan omissa kirjamaailmoissaan.

Lilja ja muut Amerikan matkaajat

Vietimme viikon perheen kanssa New Yorkissa. Ensimmäisenä iltana pilvenpiirtäjät pilkehtivät täysikuun ympärillä. Viimeisenä yönä taksien tööttäykset katosivat ukkosen kaduilta kimpoilevaan jylyyn. Siinä välissä haistelimme ilmaa kaupungissa, joka on nähnyt lukemattomien uutta elämää etsivien muuttajien ilot ja surut. Monikulttuurisuuden saattoi aistia jo jalkapohjissaan ja sekaan oli niin helppo solahtaa.

Asuimme kaupungin vanhalla siirtolaisalueella Lower East Sidella. Matkaoppaan kuvaus latinojen, kiinalaisten, juutalaisten ja hipstereiden kulttuurisesta sekamelskasta piti paikkaansa. Kiinalaisten kaupassa kalat uiskentelivat altaissaan ja siansorkat odottivat ostajaansa. Keltainen koulubussi kolisteli jätesäkkien reunustamaa katua pitkin kohti koulua, jonka suuressa logossa komeili lohikäärme. Kynsistudioissa latinoladyt tekivät manikyyrejä neonvalojen loisteessa. Aamiaiskahvilassa soi klassinen musiikki ja nuorekkaat asiakkaat työskentelivät intensiivisesti läppäreidensä äärellä.

Kiertelimme päivän vapaudenpatsaalla ja Ellis Islandilla eläytymässä niiden siirtolaisten tunnelmiin, jotka laivankannelta näkivät Manhattanin hämmästyttävän siluetin ensi kertaa. Valitettavasti meillä ei ole yhtään aitoa amerikansukulaista jäljitettävänä Ellis Islandin maahanmuuttorekistereistä. Yksi kytkentä sentään löytyy uudelle mantereelle: Lilja, Anni-tädin suojatti lastenkodista. Amerikkaan asettunut Lilja ilahdutti sotien jälkeen suomalaisia ystäviään paketeilla, joista ilmestyi kahvia, purukumia ja äidilleni morsiushuntu.

Siirtolaisuus on New Yorkin ydintä. Yksistään Ellis Islandin maahanmuuttokeskuksen kautta kulki vuosina 1892 – 1954 12 miljoonaa toiveikasta tulijaa. Ensimmäinen heistä oli 15-vuotias Annie, Amerikassa odottavien vanhempiensa perässä pikkuveljiensä kanssa matkustanut irlantilaistyttö.

Lower East Siden Tenement Museum nostaa esiin maahanmuuttajien elämäntarinoita. Tässä Orchard Street 97:n kerrostalossa on asunut 7000 siirtolaista. Me emme tälle aikamatkalle ennättäneet, mutta onneksi on netti ja museolla mainiot sivut. Miten olisi maahanmuuttopeli nuoren Victorian opastuksella?