Nuo sitkeät mummot meillä ja muualla

Toimittaja ja tietokirjailija Anna-Lena Laurén raportoi Venäjältä ja entisistä neuvostomaista: politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, arkielämästä. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Hufvudstadsbladetille ja Svenska Dagbladetille työskentelevästä toimittajakollegastaan Helsingin Sanomien sunnuntai-sivuilla (Vaklaaja idässä, HS 15.9.2013). Jutussa pohditaan miksi demokratia ei idässä etene? Kerrotaan, kuinka Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen vertaa Laurénia Olavi Paavolaiseen: Laurén kirjoittaa tyylikkäästi ajan suurista kysymyksistä ja liikkuu hienosti yksityisestä yleiseen.

Jutun lopussa keskitytään yksityiseen.

”Anna-Lena Laurén kuvaa hienosti naisia. Poliitikon sinistä luomiväriä. Rikasta naista, joka jakaa mielenosoittajille ruokaa, ja keitto valuu timanttisormuksen päältä. Mummoa, joka on kuin jäänmurtaja: ei pelkää mitään, hyväksyy sen, että elämä kohtelee kaltoin.
Onhan hän etuoikeutettu moniin tapaamiinsa naisiin verrattuna. Silti löytyy yhteistä. Venäjän mummot tuovat mieleen oman mummon, jolla oli kova elämä. Nuorempien kanssa nauretaan samoille asioille. Tsetsenialaisen lesken kanssa heitetään ronskia huulta miehistä – niin kuin naiset Suomessa.”

Mummo-yksityiskohta puhuttelee minua Hesarin äärellä. Kovan elämän elänyt suomalaismummo vertautuu nykymummoihin Venäjällä. Sama jäänmurtajan voima ja sitkeys, pelottomuus ja kohtaloa silmiin katsominen.

Minunkin 1902 syntynyt mummuni eli kovan elämän. Sitä en lapsena 1960-luvulla mitenkään rekisteröinyt. Mummu oli osaava ja toimelias. Kutoi ja leipoi ja hoiti puutarhaansa. Talo oli oikein sievä ja siinä oli useampi huonekin. Lapsuusmuistot kuitenkin liittyvät melkein kaikki kesään. Mummulla ei ollut viemäriä eikä vesijohtoa, huussi oli pihan perällä. Talvipakkasilla mummulassa käytiin harvoin.

Nykyinen elämäntarina- ja muistelubuumi ei tavoittanut 1970-luvulla kuollutta mummuani. Koskaan hän ei kertonut omasta lapsuudestaan. Köyhyydestä ja puutteesta tai miltä tuntui menettää isä, sisko ja veli sisällissodassa. Millaista oli lähteä 16-vuotiaana piikomaan ja nukkua keittiössä puulaatikon päällä. Mummu oli lujaluontoinen ja selviytyi kohti parempaa. Köyhien ja rikkaiden välinen juopa oli kuitenkin vielä 1960-luvulla lapsenkin havaittavissa. Maalaiskylän hierarkia oli selkeä ja ylittämätön.

Yksityinen ja yleinen kulkevat käsi kädessä. Oman historian tuntemus voi kasvattaa empatiaa tai herättää kiinnostusta nykypäivän tapahtumiin. Syyrialaisten pakolaisleirikuvaukset samaisessa sunnuntain Hesarissa (Sodan näkee kasvoista, HS 15.9.2013) tuovat minulle mieleen oman suvun kohtalot erityisesti sisällissodassa.

Kysymys erilaisuudesta saa jo parinkin sukupolven takaiseen elämään tutustuessa uusia sävyjä. Minun mummoni elämänkohtalo on tämän päivän ja huomisen todellisuutta jossain muualla. Erilaisuus ja muukalaisuus ei ole vain meidän ulkopuolellamme, kuten Venäjällä tai Syyriassa. Erilaisuus on historiallisen jatkumon kautta myös meissä itsessämme.

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Kamera kädessä uudessa kotimaassa

”Isoäitini, tätini ja siskoni ovat ammatiltaan ompelijoita. Tämä ompelukone on ostettu Suomesta, mutta meillä oli samanlainen kotona Syyriassa. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin asuimme kaikki siellä vielä.”

Syyrialaisen Avinin valokuva vanhasta Singeristä on osa yhteisöllisen valokuvauksen menetelmällä tuotettua näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Kymmenen maahanmuuttajataustaista naista kokoontui Espoossa ammattivalokuvaajan vetämään työskentelyyn ja tallensi elämäänsä Suomessa. Irakista, Somaliasta, Syyriasta, Etiopiasta, Ranskasta ja Sri Lankasta kotoisin olevilla naisilla ei ollut yhteistä kieltä, mutta kuvien avulla syntyi yhteys.  Työpajassa kuvatulla videolla puhe sorisee vilkkaasti.

CD-levyhyllyn kuvannut Kasthury kertoo: ”Perheeni on musikaalinen. Minä kuuntelen paljon musiikkia ja tanssin. Lainaan kirjastosta usein CD-levyjä. Eräässä tanssiesityksessä sekoitin suomalaista ja srilankalaista musiikkia. Olen myös opetellut tanssimaan humppaa. Se on tosi helppoa!”

Zairab nauttii retkistä luontoon. ”Kuvassa on tyttäreni Lilian. Olemme Luukissa retkellä. Käymme siellä aina lämpiminä päivinä ja otamme mukaan syyrialaista ruokaa evääksi.” Geraldine on kuvannut ympäristötaideteoksen Töölönlahden rannalla.

Naiset luovivat keskellä luterilaista yhtenäiskulttuuria. ”Suomessa ei ole hindutemppeliä. Siksi käyn usein Helsingin Tuomiokirkossa rukoilemassa, ” kertoo Kasthury. Sinthayhy jatkaa: ”Pidän Tuomiokirkosta paljon ja tulen onnelliseksi, kun näen sen. Se on kaunis, ja aurinko paistaa siihen kauniisti kesällä ja talvella.” Irakilaiset ystävättäret Eptehal, Hawa ja Gulala istuvat kuvassa ruotsinlaivan hyttiin kattamansa toivomusaterian ääressä. Jelset Al-Kider  –aterian antimet ovat kaikki vihreitä, sillä se on profeetta Muhammedin perheen lempiväri.

Näyttelyssä ei kerrota naisten Suomeen muuton syistä. Tämänhetkiseen arkeen keskittyminen on vapauttava näkökulma ja tuo mieleen ajatuksia muuttamisesta, uuteen sopeutumisesta ja kulttuurien kohtaamisesta noin yleensä.  Raakel Kuukan näyttelyssä viime syksynä valokuvataiteen museossa olivat esillä Kuukan omat karjalaiset juuret ja evakkouden jäljet sekä Rebekka-tyttären afrikkalaiset juuret.

Entä oman perheen ja suvun siirtymät: etelän kaupungista pohjoisen tuntureille ja Turusta Tukholmaan. Aika sopeutuminen on ollut hämäläisestä kylästä 1860-luvun nälkävuosina Helsingin Hietalahteen muuttaneella kaksikymppisellä Albertiinallakin: ruotsin- ja venäjänkielen porinaa, vossikkahevosten kavionkopsetta, sataman vilskettä, maalattuja naisia, Sinebrychoffin tehtaan höyryjä, hyytävää merituulta. Jos Albertiinalle ja lähikortteleiden muille maalta muuttaneille naisille olisi annettu kamera käteen, mitä he olisivat kuvanneet?

Merkitykselliset paikat. Suomen valokuvataiteen museo  4.5. – 27.5.2012

PhotoVoice-menetelmästä kerrotaan lisää täällä.

Jelset Al Kider -ateria on katettu Tallinnan risteilyllä laivan hyttiin. Kuva: Nina-Maria Oförsagd

Muistot ja monikulttuurisuus kohtaavat Raakel Kuukan valokuvissa

Rakel Kuukka: Rebekka ja kansallispuku

Raakel Kuukan (s. 1955) valokuvissa Karjala kohtaa Afrikan, peitot ja pitsiliinat viestivät mykkinä, mutta äänekkäinä ja nainen valkoisella sohvalla kasvattaa vatsassaan uutta elämää. Retrospektiivisen näyttelyn sisältö kumpuaa perheen historiasta, omaelämäkerrallisista tapahtumista, erityisesti naisten sukupolviketjusta.  Kuva-aiheiden vastakohdat tuovat näyttelyyn kysymyksiä herättävää jännitettä.  Äidin kuolema ja oma äitiys. Vanhempien evakkous ja juuret Karjalassa, Rebekka-tyttären isän kotimaa Ghana. Muistot avautuvat nykypäivään ja koti-Suomi monikulttuurisuuteen. Kansallispukuinen Rebekka haastaa katsojan: mistä ja miten identiteetti muodostuu?

Olin 1990-luvun lopussa Karjala-talolla järjestetyssä tilaisuudessa, missä Rakel Kuukka esitteli kuvia vanhempiensa kotialbumista. Nuoruuden kuvat kodista ja perheestä Karjalassa herättivät kuulijoissa varmasti omia muistoja ja silmäkulmia pyyhittiin diaesityksen hämärissä.

Näyttelyn kuvat viestivät poissaolosta, hämmennyksestä menetetyn äärellä, etäisyydestä. Niissä ei ole mitään pikkusievää eikä nostalgisoivaa. Äidin kuoleman jälkeen valo tanssii peiton pinnalla, mutta äitiä ei enää ole. Kuvausretkille Karjalaan lähteneet sisarukset seisovat muistojen kotikonnuilla, mutta itselleen vieraassa maisemassa. Lämpöä ja läsnäoloa on kuvissa, joissa parivuotias Rebekka ottaa tuntumaa isänsä kotimaahan.

Videoteokset tuovat liikettä vastapainoksi monille asetelmallisille kuville. Irja-täti kertoo sota-ajasta eloisasti, Karjalan maisemat pompahtelevat sateen keskellä auton ikkunan takaa. Rebekka pyörähtelee päiväkodin juhlissa ja valkovuokkometsässä.

Näyttelyn hurjin työ on videosta ja valokuvista koostuva Yön puutarha, jossa Kuukka kuvaa lapsuutensa kotitaloa ja puutarhaa. Aavemainen valaistu talo odottaa pimeässä ikkunat avoimena. Mustassa yössä omenapuut notkuvat hedelmistä ja kultapallot loistavat rehevinä. Kukat ja puutarhan sato ovat kypsyneet täyteen kukoistukseensa,  ja samalla talo on tyhjä.  Näinkö pelottavaa on irtaantua lapsuutensa maisemasta?

Rakel Kuukka: retrospektiivi 15.1.2012 asti, Suomen valokuvataiteen museo.

Mainio kännykkä-Guide löytyy täältä. Soita ja kuule taiteilijan omin sanoin kertovan teoksistaan.