Leivos vai limppu?

Veli soitti tiistaina kymmenen jälkeen ja käski kääntää television äkkiä Jimille. Hetkisen päästä olin keskellä kisailua Suomen parhaasta leipomosta, Hämeen osakilpailussa. Forssan Antti, Hämeenlinnan Laurell ja Tuulosrievä kamppailivat leipomoiden paremmuudesta.

Forssan Antin leipomo esiteltiin nuoren leipurin lapsuuden mummolana. Mummon reseptejä Antti käyttää kertomansa mukaan edelleen, toki vähän nykyaikaan tuunattuina.  Minua kiinnostivat kisassa kuitenkin Anttia enemmän Laurell ja Tuulosrievä. Ja miksi? Koska toinen mummoistani  oli kaupunkilaisrouva Hämeenlinnasta ja toinen mökin muori Tuuloksesta.

Kymmenen pistettä Laurellille

Kaupunkikonditoriaan liittää perheemme jo nimi.  Hämeenlinnan isoäiti nai Laurell-nimisen miehen jo kolmisenkymmentä vuotta ennen tämän leipomon perustamista vuonna 1947. Vaikka samaa sukua ei oltukaan, niin kaupungin suositun leipomon lakkakakkua ostettiin meidänkin perheeseen aina tärkeisiin tapahtumiin: kun miniä esiteltiin isoäidille tai kun pojantytär pääsi ylioppilaaksi. Ja edelleen, isoäidin kuoltua jo kauan sitten, kun pojantyttärenpoika kastettiin ja kun poika täytti 85 -vuotta.  Puhumattakaan lukuisista muista syntymäpäivistä.

Nykyisin torin reunan kahvila-konditoriassa tulee vierailtua harva se kerta Hämeenlinnassa käydessä. Hienostuneen ja tasapainoisen lakkakakun lisäksi tiskiltä löytyy monenlaista muutakin hyvää, kuten raikas Sibelius-leivos.

Ja kymmenen pistettä Tuulosrievälle

Tuulosrievän piimälimpun taas löysin ensin Hakaniemen hallista Helsingistä ja sitten vielä Stockmannin Herkusta. Lapsuuden nostalgia ja muistot kesistä mummolassa heräsivät heti. Vaikka oma tuuloslainen mummuni ei rievää leiponutkaan – enempi pullaa ja pikkuleipiä , niin mummu se väkisin tuli konstailemattomasta rapsakkakuorisesta piimälimppukimpaleesta mieleen.

Tuulosrievässä leipä paistuu puilla lämmitettävässä uunissa ja iso leivinuuni oli mummullakin. Tv-kisan tuomarin mielestä piimälimppu oli ihan paras, mitä hän on koskaan syönyt, leivän aniksella ja fenkolilla maustettu tuoksu huumaava ja uunissa yksilöllisesti paistunut kuori luonteikas.

Oma makuelämykseni on täydellinen, kun levitän piimälimpulle ranskalaista Bonne Maman vadelmahilloa ja päälle vielä siivun juustoa. Tuulos ja Ranskan maaseutu ovat lähempänä toisiaan kuin uskoisikaan. Tämän ymmärsin viimeistään silloin, kun vanha Hämeenlinnan musiikkiopistokaverini ja kesätuuloslainen Seppo kuvasi pyöräretkiensä Normandiaa Hämeeksi potenssiin kymmenen. Vertauksen voi käsittää vain, kun tutustuu tarkemmin Tuuloksen harvinaisen rehevään hämäläiseen lehtovyöhykkeeseen.

Siispä maalaistalon navettarakennukseen perustettua leipomonmyymälää emme Tuuloksessa käydessämme ohita koskaan. Itsepalvelupuoti on auki vuorokauden ja vuoden ympäri ja parempaa lämpimäistä nyt vaan ei saa mistään.  Bonusta Tuulosrievä saa laajasta jakelustaan aina omille kotikulmilleni saakka.

Television leipomokisassa vaativa omenastrudel –tehtävä kaatoi Tuulosrievän (pullataikinaan leivottu ”tuudeli” ei vakuuttanut tuomareita) ja Laurell vei Hämeen parhaan leipomon tittelin. Minulle näiden leipomoiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on täysin mahdoton tehtävä. Makumuistojen nostalgialokeroissa leivoksella ja rievällä on ihan omat paikkansa.

Elämäni leipomot ja kahvilat

Lopuksi vinkki vanhuuteen jälkipolville tai SPR:n ystäväpalvelulle. Lapsuuden jälkeen voin nostaa esiin kaksi kahvilaa yli muiden aikuiselämästäni. Niissä käynti voisi piristää mieltäni vielä vanhanakin. Laurellin ja Tuulosrievän tapaan mieltymysten kaksijakoisuus jatkuu. Ihana Ekberg ja sen hienostuneet leivokset Bulevardilla ja vähintään yhtä ihana Hopia ja sen karjalanpiirakat Pohjoisella Hesperiankadulla. Molempiin paikkoihin on tullut höngittyä niin ilon kuin epätoivon henkäyksiä.  Kiitos teille kahvilat!

Täältä saa hyvää lakkakakkua!

Hämeen paras leipomo -kisan voiton jälkeen Laurellilla oli jonoa. Auto tuo lisää myytävää!

 

Joulun liikuttavin lahja

Hyvä lukija! Toivottavasti vuotesi on alkanut onnellisissa merkeissä. Täällä joulu meni, vaan ennen uutta vuotta matkan päästä ilmestyi vielä paketti.

Mitä ihmettä! Somassa oranssilla kankaalla päällystetyssä boksissa on jotakin käärittynä norsunluun väriseen kreppipaperiin.  Rapistelen kääreet auki. Paketista ilmestyy pikkuinen kahvikuppi.

Paketin mukana on kortti ja siinä hollantilainen talvimaisema. Hevonen katselee heinäkuorman edessä kun väki on kerääntynyt joelle luistelemaan. Käly kirjoittaa:

 ”Äitisi toi joskus kauan sitten muutaman kahvikupin Tuuloksesta Vanhallepellolle. Viime kesänä poimin nämä vintiltä mukaani. Ajattelin, että kuppiparilla (jos ihan tarkkoja ollaan, niin kuppi ja lautanen ovat eripariset, mutta hyvin samanhenkiset kuitenkin) voisi olla uusi elämä sukuseikkailijan joulupöydällä.
Lempi-mummusi ja Juhana – vaarisi ovat varmaan monen monta kertaa juoneet kahvia tästä kupista ja sitä on hellävaroen tiskattu Tuuloksen keittiössä.”

Olen sanaton.

Käly on asettanut kuppiin kynttilän. Ajatus mummulan kahvikupista valaisemassa ja lämmittämässä pimeää keskitalvea ja joulun aikaa on huimaava. Syvästi liikuttava. Omien valoisien lapsuusmuistojen lisäksi siksikin, että onhan mummu jouluaaton aaton lapsi ja mummun ja vaarin hääpäivä on uuden vuoden aattona. En kuitenkaan uskalla sytyttää tulta, sillä pelkään menettäväni kupin. Entä jos se halkeaa?

Kuppipari muistuttaa nyt keittiössä näkymättömien naisten ketjusta. Ei ole enää äitiä eikä mummua, mutta näiden kahvikissojen muisto elää tässä ja nyt. Siis kuppi kuumaa uudelle vuodelle. Ja kälylle suuri kiitos!

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Kesäkukkia

Lintumuistojen jälkeen voikin laskeutua maan kamaralle ja nauttia muhevasta mullasta nousevista kesän moninaisista kasveista. Kukat jos mitkä ovat ilon tuojia sukupolvesta toiseen. Mutta mistä kukin pitää aivan erityisesti, sitä voisi kysyä suvun naisilta. Mitä muistuu mieleen?

Maatalon emäntä, isomummu Annikki ihaili pihakukkiakin enemmän luonnonkukkia. Kesäaikaan lauantaisiivouksen jälkeen vaaseihin poimittiin silmäniloa pellonpientareilta ja tienvarsilta. Väinö-isopappa toi vaimolleen aina kalareissultaan myös kukkakimpun. Väinön viimeiset kukkatuliaiset olivat metsätähtiä.

Heli-mummukin pitää luonnonkukista ja lempikukkakimppu syntyy näin: päivänkakkaroita, ruiskukkia, kissan- ja harakankelloja, puna-apiloita.

Kyllikki-mummu vei lapsensa poimimaan vuokkoja ja kieloja. Metsäpolun varrella oli paikka, jossa kasvoi harvinainen huumaavasti tuoksuva lehdokki. Sitä mentiin varta vasten katsomaan. Vielä vanhoilla päivillään Kyllikki raportoi lapsenlapsilleen puhelimitse kevään valkovuokkotilanteesta Tuuloksenmäellä.

Ja sitten voi leikkiä mielessään: jos suvun naiset olisivat kukkia, mikä kukka kukin on?

Fanni-isoäiti olisi tietysti ukonhattu. Lempi-mummu syysleimu eli floksi. Kyllikki olisi jasmiini, Annikki omenankukka. Maija joriini ja Heli sireeni.

Entäpä oma lempikukka vielä. Se on pioni. Pioneilla ja minulla on ollut muutama tärkeä kohtaaminen tässä elämän varrella.

Kukkamuistojen kera, hyvää juhannusta!

Lempin päivänä lemmikkejä

Elsa Lempin matolla

Lempin päivänä 24.11. muistan omaa mummuani, jonka kaikki elämän tärkeät päivät sattuvat vuoden syyspuolelle. Nimipäivä marraskuulle, syntymäpäivä jouluaaton aattoon, vihkipäivä uudenvuodenaattoon, esikoisen syntymä lokakuulle, oma kuolinpäivä syyskuulle.

Ehkä lakastuva syksy, pimenevät päivät ja talvea kohti kiristyvä pakkanen sitkistivät mummua. Minulle hän oli lapsena pettämätön turva, jonka syliin mahduimme helposti äiti ja minä molemmat.

Mummu oli kansannainen eikä hienosteluista piitannut. Kun mummu tuli tyttärensä kotiin kylään, halusi hän nukkua puulaatikolla. Kun lääkäri määräsi sydänvikaiselle nitrot, mummu heitti pillerit laskiämpäriin.

Mummulla ei koko elämänsä aikana ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Vesi tuli kaivosta, pihassa oli sauna, sähköpatterit sentään talossa lämpöä tuomassa.

Aune-serkun kanssa mummu välillä istui tuvassa ja pelasi marjapussia. Muuten aina jotakin tekemässä: mattoja kutomassa, pitsiä virkkaamassa, kasvimaata ja kukkia hoitamassa, leipomassa, sahtia panemassa.

Kesään minä liitän mummun parhaiten, sillä silloin eniten oltiin yhdessä. Kustaa Vilkunan Etunimet –kirjankin mukaan Lempin sisarnimiä on Lemmikki, siis kukka. Mummussa ei kyllä ollut mitään hempeää, vaikka hän lemmikkejäkin puutarhassaan kasvatti.

En itse tunne muita Lempi-nimisiä kuin mummuni. Tarkistin väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, että vuosisadan kahdella ensimmäisellä kymmenellä nimi oli suosionsa huipulla: yli 12 000 Lempiä. Tällä aallonharjalla 1902 syntynyt mummunikin ratsasti.

Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että mummun nimen taustalla on kalevalaista mytologiaa (Lemminkäinen). Ja yllättävä yhteys on siinäkin, että Lempi-Lemminkäinen antoi tyttärelleen kalevalaisen nimen Kyllikki. Epäilen kyllä, että Kalevala –ketju ei ollut mummulla päällimmäisenä mielessä.

Tänä marraskuun Lempin päivänä minä otan tyttären tyttären oikeuden ajatella mummun muistoksi lemmikkejä. Ihan vaan vastapainona sateen tihkulle ja umpipimeydelle. Kyllä mummukin olisi lemmikkikimpusta ilahtunut. Onnea!

Kun aika pysähtyy

Lempin matto

Eilen muistettiin New Yorkin kymmenen vuoden takaisen WTC-iskun uhreja. Järkyttävät katastrofiuutiset pysäyttävät hetkeksi ajan. Missä olit kun tsunami iski Thaimaassa, Estonia upposi, kun Kennedy murhattiin? Miten sait tietää tapahtuneesta?

New Yorkin terrori-iskun päivänä tulin ilta seitsemän aikoihin luennolta, matkustin raitiovaunulla Kalliosta Kaisaniemeen ja kävin Kodin Ykkösen vieressä sijaitsevassa opiskelijakirjastossa. Kännykkäkeskustelut pysäkillä ja raitiovaunussa toistivat samoja sanoja – New York, lentokone, tulipalo  – joiden merkityksen tavaratalon kodinkone-osaston TV-ruutujen rivistö räväytti julmasti katsojalleen. Vielä Lasipalatsin kulmalla kantautui korviin järjettömän tapahtuman järjettömät assosiaatiot. Kiireinen keski-ikäinen salkkumies vakuutteli rauhoittavaan sävyyn kännykkäänsä:  ”Älä huolestu. Eivät venäläiset tänne hyökkää.”

Syyskuun 11. päivällä oli maailmanpoliittista merkitystä, uhrien omaisten menetyksen lisäksi.

Tänään syyskuun 12. päivä on suvun vuosikalenterissani mummuni kuolinpäivä. Henkilökohtaisen, yhden perheen elämään vaikuttaneen surun päivä.  Lempi-mummu, jonka isä ja sisar oli oman aikansa terroriteoissa ammuttu keväällä 1918 hämäläisessä metsässä, kuoli 71-vuotiaana sydänkohtaukseen omaan puuliiteriinsä. Myös silloin aika pysähtyi ja taivas pimeni 11-vuotiaan mielessä. Muistan, kuinka tieto tuli naapuriin, jossa olimme kylässä ja äiti oli varma, että näki linnun lentävän naapurin olohuoneen ikkunan editse. Toimeliaasta ja pärjäävästä Lempi-mummusta jäi muistoksi loppumaton määrä räsymattoja ja lapsenlapselle kapioiksi virkattu parivuoteen peitto. Se peitto on uskomattoman sitkeästi kestänyt koiran kynnetkin.

Fanni-isoäiti

Fanni kirjoittaa kesähuvilalta

Elokuun 30. pvä: Fanni-isoäidin syntymäpäivä 

Fanni-isoäidin syntymäpäivänä ajattelen omenoita, syksyä ja lukuvuottaan aloittelevaa koulua. Isoäidin kuolemasta on neljännesvuosisata, mutta sieltä jostain kaukaa hiipii nenääni omenoiden tuoksu.  Muistan isoäidin hyvin vanhana ja hyvin sairaana, omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Läheisin kontakti isoäitiin syntyi, kun haastattelin häntä koulun äidinkielen kirjallista työtä varten. Ihan hyvä, että tuli tällainen toimeksianto, joka antoi syyn vanhuksen ja lapsenlapsen kohtaamiseen. Samalla tuli kirjattua ylös pieni pala Fannin tarinaa, mistä dokumentoinnista on ollut iloa paljon myöhemminkin.

Tiedän isoäidin elämän perusfaktat: milloin syntyi (1888), mitä teki työkseen (vankilan opettaja), maailmankatsomus (kristillinen), perhe (neljä poikaa), asuinpaikat (viimeisin ja pitkäikäisin: Hämeenlinna). Mitä isoäidin pään sisällä liikkui, siitä en tiedä.

Kun itse on kypsässä keski-iässä ajattelee isoäidistäänkin erilaisia ajatuksia kuin nuorempana. Että kuinka  Fanni-parka selvisi jäädessään nelikymppisenä leskeksi tai miltä se äidistä tuntui, kun oma teini-ikäinen vartioi miinalataamoa sota-aikana. Mutta kun en tiedä. Olen aika kateellinen kaikille niille vapautuneille vangeille, joiden kanssa isoäiti oli kirjeenvaihdossa. He saivat omistaa Fannin huolella punnittuja ajatuksia ja ihan mustaa valkoisella. Kälyni sai Fannilta esikoistaan odottaessaan luumupaketin ja uskonnollissävytteisen kirjeen. Minä sain poimia isoäidin omenoita kyllikseni, mutta elämänohjeita tai muisteluksia elämän varrelta ei kertynyt.

Tällaisessa tyydyttymättömän uteliaisuuden tilassa voin kääntyä yhtä lailla oman mielikuvitukseni kuin vaikkapa ikiaikaisen kelttiläisen viisauden puoleen. Druidien puuhoroskooppi paljastaa, että Fanni on mänty, jolla on ”hyvin läpitunkeva äly, ja jonka ajatukset ovat järjestelmällisiä. Hän tuntee oman arvonsa, eikä hänessä ole mitään nöyrää”.  Ei ihmekään, että joskus saattoi tulla törmäys äitini kanssa, jonka luonteenpiirteitä pähkinäpensaana taas olivat ”intuitio ja mielikuvitus”. (Heinonen-Rivasto, Reija-Tuulia: Druidien puuhoroskooppi. Atena 1998). Niin tai näin, ilo on lapsenlapsella suuri, kun pikkuserkun arkistoista pullahtaa esiin Fannin kirje kesähuvilalta ystävälle kaupunkiin. Pienen pieni häivähdys isoäidin arjesta ja aito käsialanäyte.

Nokimäki 27.7.-32
Suoma!
Äsken tulin, nyt jo kirjotan. Näet! Asjat kun vaatii!
Kani-ressu jäi kellarin eteiseen. Kaiken muun sainkin kunnialla selväksi. Harmittaa hiukan. Täytynet sen nyt haudata – syvälle kompostiin – ase Kanilan edessä tynnörin luona. Sääli pikku turkkia! ja Ripperessua joka jäi hyvää vaille! Säilyisiköhän se lauvantaihin kellarissa, kun olisit saanut turkin pois ja sisäosat, mutta ethän pysty sellaiseen, kun et liene lintujen paistajakaan.
Täällä ovat kenkämustetta vailla – mustaa ja ruskeata. Laatikossa lienee. Toisitko! Ja Selma pyytää vintiltä – nuoralla vasemmalla puolella – mummon puseroa – pitsiä kauluksessa – minä en muista, mutta vilkasehan ohimennessäsi.

Hääpäivä – Fanni ja Väinö

Fanni ja Väinö 1919

Suvun vuosi, elokuu 2. pvä. Vanhempieni ja isovanhempieni hääpäivät ovat peräkkäisinä päivinä elokuun alussa. Vuosia vaan on välissä 29.

Tein listaa edellisessä hääpäivä-postauksessa asioista, joista jokaisen olisi hyvä lähisukunsa häistä tietää.

Isovanhempieni kohdalla tulos on harmittavan vajavainen. Olkoon tämä varoittavana esimerkkinä siitä, miten tärkeiden yksityiskohtien kanssa käy, kun ei haastattele sukujaan ajoissa (toisten isovanhempien osalta tulos on kyllä tätäkin laihempi, valitettavasti)!

• Hääpäivä: 2.8.1919. Sää: Hmm…ulkona otetusta ryhmäkuvasta päätellen poutapäivä?
• Vihkipaikka: Fannin työpaikka, Karhiniemen koulu Huittisilla (retki tänne tehty, mitkä maisemat!)
• Morsiamen ja sulhasen asu: Kuten kuvasta näkyy, taustoista ei tietoa. Morsiuspuku periytyi miniälle eli äidilleni.
• Hääkimpun kukat: Apua, mitähän kuva kertoo?
• Mistä sormukset hankittiin? En tiedä. Olisi hauska tietää kuka ne mahtoi periä.
• Kuka vihki? Hämärä mielikuva, mutta en saa päähäni. Tämä kyllä selviäisi arkistoista.
• Soitettiinko vihkitilaisuudessa häämarssia? Mikä se oli? Vähän epäilen, mutta faktatietoa ei ole.
• Pidettiinkö juhlia? Mitä tarjottiin, oliko ohjelmaa? Juhlat oli.
• Keitä juhliin osallistui? Yleiset tunnelmat juhlaväen keskuudessa? Vieraina olivat koulun johtokunta ja yläluokkien oppilaat, sukulaisia. Johtokunnan puheenjohtajaa ehkä harmitti, kun opettajatar lähti kotirouvaksi. Tai sitten ei. Taas kuitenkin sai/piti rekrytoida.
• Mitä pari sai häälahjaksi? Onko lahjoja vielä tallella? En tiedä. Mielelläni kyllä omistaisin yhden kauniin kahvikupin isoäidin hääserviisistä.
• Onko parista hääkuvaa? On, mutta kihlakuva on se, joka on otettu oikein valokuvaamossa.

Opettajatar Fanni 31 v. lähti Huittisista vuolaan Kokemäenjoen rannalta Tampereen talouskoulun kautta uuteen kotiin Hämeenlinnaan. Eipä tiennyt, että kohta kymmenettä hääpäivää vietettyään olisi jo leski.

Mutta jos peruutetaankin vielä häistä kymmenen vuotta taaksepäin. Fanni ja Väinö ovat retkellä Aulangon näkötornilla, näin olemme kuvaa tutkiessa päätelleet. Puvut ovat viimeisen päälle ja hymy herkässä. Fanni on kohta lähdössä Jyväskylään seminaariin. Kaksikymppiset isovanhempani. Sata ja kaksi vuotta sitten.

Fanni ja Väinö Aulangolla 1909