Runoilevat virkamiehet ja pionin tuoksu – Tukholman Bergrummet kutsuu Silkkitielle

Lumen peittämän luolaston suulla helottaa punaisia siroja paperipalloja. Tukholman Bergrummet, maailman eri kulttuureja vaihtuvin näyttelyin esittelevä armeijan entinen varasto viestii, että jotain kiinalaista taitaa olla edessä sille, joka luolaan käy.

Kuuluisa Silkkitie oli kauppareittien verkosto, jota pitkin idän ylelliset tavarat saapuivat Eurooppaan antiikin roomalaisten ajoista myöhäiseen keskiaikaan asti. Bergrummetin näyttelyssä Silkkitie yhdistää Ruotsin tuhannen asukkaan keskiaikaisen Birkan ja kiinalaisen miljoonakaupungin Luoyangin. Todisteena tästä on näyttelykäynnin introksi vitriiniin aseteltu silkinpalanen, joka on löydetty Birkasta.

Kartta kertoo kuinka karavaanien reitit kulkivat Aasian halki Eurooppaan, osa Lähi-Idän ja osa pohjoisempaa Venäjän kautta, mikä ehkä oli Birkan silkkipalankin tuloreitti. Seinänkokoiselle kankaalle heijastetussa videossa kamelit astelevat aavikon hiekassa ja kuumana helottavaa aurinkoa vasten vakaaseen tahtiin. Kauniit, voimakkaat eläimet.
Silkkipalasen, kartan ja uljaiden juhtien jälkeen näyttelykävijä onkin lämmitelty itse asiaan. Eivätkä luolastossa seuraavat kohtaamiset petä.

Monikulttuurinen kaupunki

Luoyang on yksi Kiinan neljästä historiallisesta pääkaupungista. Näyttely kertoo kaupungin elämästä Kiinan kulta-aikana pidetyn Tang-dynastian aikaan (618-907). Esiin on nostettu nykypäivään helposti peilattavia teemoja kuten monikulttuurisuus, naisen asema ja taiteen merkitys. Tang-dynastian perustajat olivat itse monikulttuurisia, sillä Li-suvussa oli sukupolvien ajan solmittu avioliittoja kiinalaisten ja nomadien kesken.
Luoyangin kaupungin kukoistuksen perustana nähdäänkin eri kulttuurien sekoittuminen. Kaupungin portit avautuivat paitsi kauppiaille myös käsityöläisille ja talonpojille. Muualta tulleiden vahvuuksia hyödynnettiin. Esimerkiksi paimentolaistaustaiset olivat taitavia hevosten, aasien ja kamelien käsittelyssä ja heitä työskenteli paljon eläinten hoitajina.
Suvaitsevaisuus näkyi myös eri uskontokuntien kirjossa. Kaupungissa asui buddhalaisia, konfutselaisia, islamilaisia ja kristittyjä.
Täysin ongelmatonta ei yhteiselo luonnollisestikaan ollut. Ristiriitoja ja ennakkoluuloja esiintyi myös ja toiset etniset ryhmät pitivät itseään toisia parempina.

Sanojen ja kukkien kauneus

Luoyangissa ei kulttuuria vähätelty. Runouden tuntemus oli osa urallaan menestystä havittelevan kiinalaisen virkamiehen ammattitaitoa. Runon säkeet toimivat tuon ajan small talkina. Runojen kirjoittaminen oli erityinen ansio, toki sisällön piti olla keisarille suopea. Bo Juyi, yksi Tang-dynastian kuuluisimpia runoilijoita joutuikin välillä keisarin epäsuosioon yhteiskuntakritiikkinsä takia. Hän eli viimeiset vuotensa Luoyangin lähistöllä buddhalaisessa luostarissa. Runoilijalta on säilynyt yli 2800 runoa. Tang-dynastian ajalta tunnetaan noin 50 000 runoa 2200 kirjoittajalta.

Kiinassa pionia pidettiin kukkien kuninkaana ja se symboloi vaurautta ja kunniaa. Luoyang tunnettiin myös pionien viljelyksen keskuksena. Pionin keväisen kukinnan kunniaksi järjestettiin juhla. Yleisen käsityksen mukaan oli suorastaan häpeällistä, jos kaupunkilainen ei tuolloin ymmärtänyt pitää työstä taukoa ja keskittyä kukkien ohimenevään kauneuteen.

Kiinan ainoa naiskeisari Wu Zetian

Näyttely esittelee myös Kiinan ainoan naiskeisarin Wu Zetianin. Naisten asema olikin tuolloin vapaampi ja heillä oli yhteiskunnassa enemmän vaikutusvaltaa kuin koskaan ennen viime vuosisataa. Videolta voi katsella kiinalaisen varjoteatteriesityksen, jossa aasinnahasta valmistetut koristeelliset nuket esittävät keisarinnan dramaattista elämäntarinaa lyömäsoitinten ja puhallinten kovaäänisellä säestyksellä. Tarinan mukaan keisarinnan valtaan pääsy ja siinä pysyminen vaati runsaasti poikkisivallettuja päitä, mitä Wu Zetian sitten sovitteli ja kiipesi vuorelle uhraamaan jumalille kultaa.

Toimiva näyttelydramaturgia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä

Näyttelyn pienet haudoista löydetyt patsaat esittelevät varsin elävästi ja ilmeikkäästi kaupungin asukkaita ja heidän elämäänsä. Taitava valojen käyttö pehmentää luolaston karuutta ja kiinalainen musiikki luo miellyttävän äänimaiseman. Lapsivieraat on otettu näyttelyssä hyvin huomioon ja heille on omia toimintapisteitä.
Näyttely ottaa kantaa monikulttuurisuuteen ja sen merkitykseen. Kierroksen lopussa nostetaan esiin kysymys siitä, minkä haasteen äärellä Eurooppa on juuri nyt, kun se kohtaa sinne pyrkivät pakolaisvirrat.  Tätä voi jokainen pohtia, kun astuu luolan uumenista Skeppsholmenin merelliseen valoon.

Pieni vihje – rikas matka

Jos nyt sitten ihan omia henkilökohtaisia assosiaatioita pohtii, niin näyttelyn alussa esitelty silkinpalanen oli kovasti mieleenpainuva. Ruotsin Birkasta löytynyt hiiltynyt pala silkkiä on vitriinissään epämääräisen näköinen ruskea jätös, jonka useimmat meistä heittäisivät roskana jäteastiaan. Arkeologi on kuitenkin nähnyt tekstiilinpalan potentiaalin, ottanut sen hellästi tutkittavakseen ja tehnyt hämmästyttävän määrän päätelmiä materiaalista, kankaan väristä ja kuosista, iästä ja valmistuspaikasta. Kovin vaatimaton löydös  yhdistää Ruotsin ja lähtömaansa Kiinan ja johdattaa Silkkitielle. Aikaan kauan ennen halpavaateketjuja ja keskustelua herättänyttä aasialaisten tekstiilitehtaiden työntekijöiden arkea.

Omia juuriaan tutkivalla on jokaisella omat silkinpalasensa, haalistuneet tekstiilinsä, korvattomat kahvikuppinsa, repeytyneet valokuvansa, hapertuneet kirjeensä. Niiden tehtävänä on olla alku ja matkalippu omalle Silkkitielle, ikiomaan historiaan.

Cafesuku_Bergrummet4

Cafesuku_Bergrummet3

Cafesuku_Bergrummet1

Cafesuku_Bergrummet5

Cafesuku_Bergrummet6

Vedetään hihasta! – Kaarina Kaikkosen kierrätystekstiileistä syntyy jotain uutta

Miesten paidat leijuvat suuren hallin pitkillä naruilla. Miesten pikkutakit levittäytyvät lattialle ja siitä tekstiilien meri nousee aaltona seinälle ja kattoon asti. Toisaalla ötököiksi ja kuoriaisiksi muuntuneet naisten korkokengät ovat vallanneet seinän.  Ja nurkassa pikkuisen tytön mekko pyörii yksin.

”Olen yksinkertainen ihminen: töissäni ovat isä, äiti ja minä itse. Sitä tuijottelen ja sen kautta puhun ihmisenä olemisesta. Oman elämäni ja ymmärrykseni kautta yritän koskettaa toista ihmistä.” (Kaarina Kaikkonen Wäinö Aaltosen museon näyttelyesitteessä)

Muistan oman isän ruskean vakosamettipikkutakin. Se roikkui vaatekaapissa norjalaisvillatakin vieressä ja puki isää oikein hyvin. Antoi pikkuisen boheemin vaikutelman. Isoisän bonjour-pukuun pukeuduin, kun vietimme lukiossa vanhojen tanssipäivää. Isoisä oli lyhyt mies, puku istui yllättävän sopivasti.

Kaarina Kaikkosen oma isä kuoli, kun tyttö oli kymmenvuotias. Isän ikävä oli kova ja jälkeenjääneet pikkutakit jonkinlainen lohtu. Taiteilijan töissä ne toistuvat lukemattomia kertoja. Omista yksityisistä kokemuksista kasvaa yhteisöllisiä ja universaalisia teoksia. Kymmenet ja sadat käytetyt paidat ja pikkutakit väreilevät ympärilleen toiveita, unelmia, pettymyksiä, kolhuja, hyväksyntää, torjuntaa, uhoa ja alistumista.

Kuvittelen, kuinka kokoaisin omien lähisukupolvien takit ja paidat. Veisin ne mummulan metsänrinteeseen, vaarin pajan raunioille.  Ottaisin valokuvia. Vaarin valkoinen nailonpaita heilahtelemassa valkovuokkomaton päällä. Isoisän bonjour tummasilmäisen lähteen reunalla. Kyy luikertamassa kiven koloon. Peuranläjä mustikkavarvikossa. Savun tuprahdus saunan piipusta.

Kaikkosen pikkutakkimuisto ei suinkaan ole pysähtynyt kuva. Erityisesti viime vuosien töissä on selvästä läsnä uuden siemen. Seinällä lentää vaakasuoraa lentoa takki, jonka tulipunainen vuori kääntyy esiin (”Ajattelin muuttaa elämääni” 2010). Hihansuista versoaa uutta kasvua, seinällinen takkeja kasvaa  villisti kuin pavun varret muhevasta maasta.

Eskariryhmä Vohmatit on myös nähnyt samat takit ja hihat. Vohmateille on kerrottu, että ”kyseessä on kierrätystyö, joka kuvaa sitä miten jostakin vanhasta ja tarpeettomasta voi ”kasvaa” jotakin aivan uutta” (ks. Vohmattien oma blogi).  Tämä on kauniisti sanottu ja sanoman sisältö on samalla monikerroksinen. Vanhaa voi kunnioittaa eikä kaikkea ole tarvetta heittää roskiin. Kun vanha ja tarpeeton ei ole mitä tahansa jännää kirpparitavaraa, vaan liittyykin omaan historiaan, sillä on vielä ihan omanlainen merkityksensä. Tekstiileissä muistot tulevat erityisellä tavalla iholle.

Kaikkosen näyttelyssä yhden takin hihasta singahtaa lapsen mekko. Olisiko muisto saanut muhia ja möyhentyä? Syntynyt uusi ja tuore yhteys omaan lapsuuteen?

Irti on päästettävä, näin luen taiteilijan äitinsä jäämistöstä koottua installaatiota. Lattia on täynnä arkisia muovipurnukoita: ihonhoitotuotteita, pesuaineita. Kenkiä, lääkepakkauksia, sukkahousuja. Tavarat hiljalleen hajoamassa, ötököitymässä. Täälläkin näkyy hyönteiseksi muuntuva kenkä, kullanvärinen kenkälusikka, pesuainepakkaus.

Katselemme kenkiä ja muita tavaroita yhdessä tyttäreni kanssa. Hänestä metamorfoosi on vähän ”spooky”. Onhan se. Kaikella on aikansa.

Kaarina Kaikkosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa päättyy tänään 16.11.2014.
Kuvia ja videoita taiteilijan töistä: kaarinakaikkonen.com

Pikkutakkien meri.

Pikkutakkien meri

Veneellä vesille

Veneellä vesille

 

Vene

Vene (yksityiskohta)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Pikkutakit ja kasvun aika

Pikkutakit ja kasvun aika

Minä versoan!

Minä versoan!

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Kotkansiipi

Kotkansiipi

 

Tehdäänkö Kaikkoset – taidetta käytetyistä tekstiileistä

Kaarina Kaikkosen (s. 1952) käytetyistä tekstiileistä tehdyt installaatiot ovat ilahduttaneet, riemastuttaneet ja koskettaneet minua. Olen nähnyt Kaikkoselta Helsingin tuomiokirkon portaat peittäneet miesten pikkutakit sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksen yllä liehuneet paidat.  Molemmat olivat yhtä aikaa hyvin esteettisiä, puhuttelevia, hartaita ja jollakin tavoin samalla röyhkeän julkeita.

Että joku malttaa asetella teoksensa sateen, tuulen, auringonpaahteen, pakokaasujen ja lennosta ruikkivien lokkien armoille. Nostaa ihmistä palvelleet, elävää ihoa lämmittäneet vaatekappaleet ensin paljaasti ohikulkijoiden silmien eteen ja sitten antaa niiden kastua, haalistua, pölyyntyä, likaantua, haurastua.

Mutta siinäpä se.  Rohkea käy tuulta päin, ja kaikki on katoavaista.  Ja vielä: vanha ja kulunut arkikin voi olla kaunista.

Haastatteluissa Kaikkonen on kertonut myös henkilökohtaisen muiston. Taiteilija menetti isänsä ollessaan kymmenvuotias. Isän muisto oli läsnä pikkutakeissa, joita nuori Kaarina piti koulussa. Miesten pikkutakit ovat mukana myös monessa myöhemmässä teoksessa.

Galleria Forsblomissa Helsingissä on nyt esillä Kaarina Kaikkosen uusimpia teoksia. Sisätiloissa vaikutelma on erilainen kuin ulkona liikenteen seassa tai torin laidalla. Kasvua ja liikettä teoksissa on. Miesten paidat kohoavat puun runkoina, pikkutakin hihasta kasvaa ja kiemurtaa hihoja toisensa perään, tummasta miesten takista on muovautunut yöperhonen.  Keveä lapsen mekko leijuu keskellä näyttelyhuonetta, nimi kertoo kaipauksesta: ”Älä jätä minua”.  Varsin ahdistava on teos, jossa raskaisiin taulukehyksiin on aseteltu vaaleanpunainen pikku uimapuku (?).  Viehkeän posliinilautasen sirpaleet tunkevat kankaasta läpi.

Selailen Forsblomilla näyttelykirjaa, jossa on kuvia Kaikkosen töistä ympäri maailmaa. Myös netistä Kaikkosen teoksia löytyy runsain määrin: katujen yllä, toreilla, metsässä, meren äärellä, kellotornissa, vanhassa katedraalissa.  Vaikuttavaa, inspiroivaa.

Luovaan sukutyöskentelyyn Kaikkosen töistä saa paljon inspiraatiota. Etkö tiedä, mitä tehdä vanhoille suvun tekstiileille? Kaikkea ei voi säilyttää, mutta poiskaan ei millään raaskisi pistää.

Entä jos veisi vaarin paidat ja mummon palttoot ja vanhat peitot ja keittiöpyyhkeet ulos puuhun tai pyykkinarulle, laiturille, nurmikolle tai metsään? Kietoisi puun ympärille? Asettelisi hangelle? Ottaisi kuvan?

Tekisi kuva-albumin ja jakaisi lähipiirille. Kärräisi sitten kaiken sen, mitä ei voi säilyttää hyväntekeväisyyteen tai leikkaisi matokuteiksi? Polttaisi isossa kokossa ja nauttisi joka tulenlieskan lämmöstä ja kipinästä?

Tehdään Kaikkoset ja installoidaan ikiomista materiaaleista!

Kaarina Kaikkonen
Galleria Forsblomissa 6.4.2014 asti

Tuuletus

Tuuletus

Kissojen kanssa kirjailijan kotona

Vietimme vuoden vaihteen Floridassa, viimeiset kaksi päivää Key Westissä Pohjois-Amerikan eteläisimmässä paikassa. Turistien kansoittama pikkukaupunki oli hurmaava trooppisessa rehevyydessään. Kissat ja kanat kävelivät kaduilla, kukko kiekui herkeämättä aamulla.  Majapaikassamme musta-ruskea kissa odotti meitä saapuessamme terassilla ja mourusi illalla oven takana.

Kävimme Ernest Hemingwayn kotitalossa. Kirjailija asui Key Westissä 1931-40 vaimonsa Paulinen ja poikiensa Patrick ja Gregory kanssa. Kaksikerroksinen korallikivestä rakennettu talo oli väljä ja viihtyisä, puutarha ympärillä yltäkylläinen palmuineen ja kukkivine pensaineen. Oppaan mukaan kirjailijan päivä kulki näin: työskentelyä aamupäivällä puutarhassa olevassa työhuoneessa, iltapäivällä kalastusta, illalla kantabaariin.

Ernest Hemingway muutti Key Westistä Kuubaan ja avioitui Martha Gellhornin kanssa. Pauline jäi poikiensa kanssa taloon. Hän kuoli vuonna 1951.

Kissat ovat oleellinen osa museon brändiä. Kirjailija sai Key Westissa asuessaan Snowball-nimisen kuusivarpaisen pennun lahjaksi. Osa museossa vilahtelevista kissoista on tämän jälkeläisiä, kuusivarpaisia nekin. Eläimiä on museon omien tietojen mukaan 40-50, opastuskierroksella näimme näitä luonteikkaita otuksia ehkä seitsemän tai kahdeksan.

Mielenkiintoista on, että kun turistien toimia museossa rajoitetaan (naru vedettynä tuolin tai sängyn eteen), kissat loikkivat huoneissa ja huonekaluilla vapaasti. Kokemus oli oikein viehättävä ja ihan mieluusti näkisin kissoja muissakin museoissa!

Kissa nimeltään Benny Goodman patiolla.

Kissa nimeltään Benny Goodman kirjailijan patiolla.

Kissa Hemingwayn sängyllä.

Kissa Hemingwayn sängyllä.

Kissa pesulla kirjailijan tuolilla. Ihmisillä ei tähän asiaa.

Kissa pesulla. Ihmisillä ei tähän asiaa.


Lisää kissoista, Hemingwaysta ja Key Westistä täällä: Must love cats in Key West

Villa Elfvikin tontut

Villa Elfvikin vanha kivilaituri ja lintutorni näkyivät Tarvaspäähän asti. Tonttu edellä ja minä perässä kävelimme Ruukinrantaan, venesatamaan ja metsän halki Elfvikiin. Teimme matkaa vaihtamatta sanaakaan, talvilevossa olevasta luonnosta nauttien.

Tulimme keltaiselle jugendhuvilalle. Karhupatsas tervehti meitä tässäkin pihassa. Kiersimme talon toiselle puolelle ja näimme graniittisen loggian katossa leijailevat lepakot.

Huvilassa olivat asuneet vapaaherratar Elvira Standertskjöld ja hänen tyttärensä Thelma ja Lise.  Nyt siellä vierailivat luonnon ihmeisiin tutustuvat ulkoilijat, lintubongarit ja lapsiryhmät.

Terho Tonttu jatkoi kulkuaan talon nurkalta Laajalahden rantaa kohti. Jalot lehtipuut, pähkinäpensaat ja vanhat kuuset reunustivat polkua. Tulimme huvimajalle lähelle rantaruovikkoa. Elfvikin oppaalta olin kuullut, että majalla oli filmattu romanttista kohtausta elokuvaan, jonka tähtinä esiintyivät Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Opas kertoi myös, että perimätiedon mukaan huvimajan alla olevassa luolassa oli asunut kaksitoista tonttua. Mainitsin tontuista Terholle.

Terho nyökkäsi, kiersi sitten viipyillen majan ympäri ja pysähtyi luolan suulle.

-Ei täällä ole ketään, Terho sanoi.
-Missä tontut ovat nyt? kysyin.
– Siellä missä tarvitaan, siellä ja täällä.
-Niin kuin Futuro-talossa?
-Niin juuri.

Tonttua nauratti. Se lähti reippaasti kulkemaan kohti lintutornia. Hypähteli maahan kaatuneiden puunrunkojen ja sammalpeitteisten kivien yli.
–On tonttuja Elfvikissä vieläkin, mutta eivät ne luolassa asu, Terho selitti. – Ne huolehtivat kaurislaumasta metsässä ja kesäisin rannassa laiduntavista lehmistä. Ja tietysti ruovikon linnuista. Lapset niitä näkevät ja lenkillä olevat koirat. Aikuisetkin joskus.

Olimme tulleet lintutornille ja kapusimme ylös. Laajalahti levittäytyi eteemme ja sen rannoilla Tarvaspään ateljeehuvila, Kalastajatorppa, Otaniemen vesitorni.

-Tunsitko hyvinkin Elfvikin rouvan ja neidit? kysyin Terholta.
– Autoin heitä kanojen hoidossa ja vähän puutarhallakin, tonttu vastasi.

Kuvittelin mielessäni kolmen taiteellisesti lahjakkaan naisen huushollia ja kahtatoista tonttua. Mitenkähän Elfvikissä oli vietetty joulua?

Alkoi jo hieman hämärtää.
-Aika palata kotiin, Terho sanoi ja tähysi lahden yli Tapiolaan. –Kiitos retkiseurasta.

-Kiitos itsellesi. Hienoa, että sain tulla mukaan.

Tonttu vilkutti silmää ja hymyili. – Hyvää joulua, Terho toivotti ja heilautti kättään. Sitten se laskeutui lintutornista ja poistui pitkospuita pitkin. Seurasin tornin ylätasanteelta Terho Tontun kulkua kunnes se hävisi näkyvistä.

Villa Elfvik

 

Huvimajan alla luolassa asui ennen kaksitoista tonttua.

Huvimajan alla luolassa asui ennen kaksitoista tonttua.

Terho Tonttu ja ystävät toivottavat hyvää joulua!

Terho Tonttu ja ystävät toivottavat hyvää joulua!

Keisari Augustus ja Akseli

Terho Tonttu kiihdytti edelleen ja kuplavolkkarin moottori ulvoi. Suljin silmäni, ristin käteni ja hengitin syvään.

Auto töyssytti, kaarteli ja kallisteli. Jonkin ajan päästä meno tasoittui. Avasin silmäni. Terho ohjasi nyt autoa pitkin Turun moottoritietä. Ennen Kehä 1:stä tonttu kääntyi moottoritieltä kohti Tarvaspäätä. Se pysäköi volkkarin Gallen-Kallelan museo parkkipaikalle ja yhdessä nousimme ylös ateljeehuvilan pihaan.

Terho kävi kohteliaasti kumartamassa karhulle puun juurella ja keisari Augustukselle talon edustalla.

Sitten se halusi nousta ateljeen torniin.

Gallen-Kallelan museo

Tulimme Tarvaspään pihaan.

Tulimme Tarvaspään pihaan.

Myös täällä museota vartioi karhu.

Myös täällä museota vartioi karhu.

Didrichsseniltä lainassa oleva Bernard Meadowsin patsas sopi juuri joulun tunnelmaan.

Didrichsseniltä lainassa oleva Bernard Meadowsin Augustus-patsas sopi juuri joulun tunnelmaan.

Keisari Augustus vierailee Akseli Gallen-Kallelan ateljeelinnassa!

Jouluevankeliumista tuttu Rooman keisari Augustus vierailee Akseli Gallen-Kallelan ateljeelinnassa!

Terho Tonttu halusi kiivetä Akselin mietiskelytorniin.

Terho Tonttu halusi kiivetä Akselin mietiskelytorniin.

Moni kävijä oli tornissa kirjannut oivalluksiaan.

Moni kävijä oli tornissa kirjannut oivalluksiaan.

Tornissa Terho otti valokuvan kaulahuivistaan.

Tornissa Terho otti valokuvan kaulahuivistaan.

Poistuimme museosta takakautta.

Poistuimme museosta takakautta…

Alas jyrkkiä portaita.

… ja alas jyrkkiä portaita.

Auto

Jatkoimme museomatkaa Ateneumista eteenpäin ja seurasimme joulun tähteä. Se loisti kirkkaana ja kutsuvana kansallismuseon tornissa. Ohitimme portaita vartioivan karhun. Se kävi helposti, sillä mesikämmen oli uppoutunut katselemaan Hakasalmen huvilan takaa nousevaa joulun kuuta.

Ovi oli varsin jyhkeä ja raskas, mutta yhteistuumin ponnistaen pääsimme sisään. Avarassa eteishallissa meitä odotti joulukuusi, joka oli koristeltu omenilla ja lipuilla.

Kuusen sijaan Terho Tontun huomio kiinnittyi eteishallin vanhaan tyylikkääseen autoon. Tonttu kiersi viipyillen autoa ympäri, taputteli sen renkaita ja konttasi tutkimaan lopuksi auton alustaa.

– T-Ford 4 D vuodelta 1926, Terho ilmoitti kömpiessään auton alta. Se puisteli nuttuaan ihastuneen näköisenä.
– Automiehiä? kysyin tunnustellen.  – Onko Ford lempiautomerkkisi?
– Buick, Ford, Chevrolet. Tässä järjestyksessä, tonttu vastasi. –Entä sinun?
– Tuota, minä en aja autoa, sanoin.
– Ei se mitään, tonttu totesi tyynesti.  – No, kerro minkä auton kyydissä olet istunut lapsena?

Muistin isän rättisitikan. Näin joulun aikaan sitikalla ajettiin ostamaan juhlaruuat, vietiin kynttilät haudoille ja noudettiin isoäiti jouluvisiitille.
– Citroenin kyydissä, vastasin. – Pidän erityisesti ranskalaisista autoista.

Kiertelimme veljesten Aho & Soldanin 1920-50-lukujen valokuvasuurennosten keskellä viileän metallin hehkussa.  Kuvissa hevoset väistyivät kaduilla kehräävien moottorien tieltä. Bensa-asemat ja autokoulujen kyltit ilmestyivät katukuvaan. Uusi aika teki tuloaan.

Terho Tonttu löysi lopuksi museon kuplavolkkarisimulaattorin. Hetkeäkään empimättä se hyppäsi kuplan rattiin, avasi minulle toisen etuoven ja vinkkasi sisään. Tonttu painoi kaasua ja eteemme aukeni koivikon halki kulkeva hiekkatie.

Suomen kansallismuseo

Seurasimme joulun tähteä kansallismuseolle.

Seurasimme joulun tähteä kansallismuseolle.

Kansallismuseon karhu ja joulukuusi

Kansallismuseon karhu ja joulukuusi

Karhu ja joulun kuu.

Karhu ja joulun kuu.