Voiko puita muistella?
Kysytään perheeltä. Mies muistaa kesämökin pihan keskuskoivun. Komea koivu dominoi pihaa. Se määräsi alueen, jolla saattoi pelata jalkapalloa, sulkapalloa ja krokettia. Välillä puu nappasi pallon oksalleen.
Poika muistaa entisen kerrostalokodin takapihan, jossa kasvoi tuomi. Poika opetteli nassikkana pihalla maastohiihtoa, tuomen seuratessa vieressä. Puu kurkisteli myös lastenhuoneen ikkunasta.
Minä en muista lapsuudesta montaakaan puuyksilöä. Koulun pihan mahtavan pihakoivun kyllä, sen paksun rungon ympäri juostiin hippaa. Muuten puut ovat minulle yhtä kuin metsä. Puiden varjo ja katve. Kuusen oksat, joiden alta piilosta löysin karanneen lemmikkikanini. Kesämökin pihan männynkäpymatto, joka nurmikon sijaan peitti maata.
Mummun piha oli lehtevämpi ja rehevämpi kuin oma kotipiha. Mummu oli istuttanut talon toiseen päätyyn jalavan ja toiseen vaahteran, vaarin mielestä ihan liian lähelle. Sitten oli vielä haavikko, jonka havinaa äiti jaksoi aina ihastella.
Viime kesänä Marjut Hjeltin Taikametsä – Tarinoita ja taikoja suomalaisesta metsästä (SKS 2000) sekä Lumoava haltijakansa (Karisto 2011) tuottivat iloa ja uusia oivalluksia. Tuttuihin puihin ja kasveihin liittyvät poiminnat kansanperinteestä ja mielikuvitusta ruokkivat tarinat saivat katselemaan puita nimenomaan yksilöinä.
Tämän hetken puuystäviäni ovat erityisesti kaksi naapurin pihamaan vaahteraa, joiden ohi kävelemme koiran kanssa joka päivä. Toisen vaahteran oksanhangassa on jo pidempään asunut puutarhatonttu. Viime kesänä sattui hyvin harvinainen tapaus, kun naapurivaahteraan ilmestyi tonttuvauva. Tätä tapausta muistelen varmasti sitten ikämummona lapsenlapsillekin.
Kuten myös sitä järkytystä, kun parkkipaikalta kaadettiin kokonainen nuorten vaahteroiden rivistö, koska HUOM! puut ovat vaarallisia autoille.
Puiden estetiikasta pääsee nauttimaan myös Sinebrychoffin Puut ovat runoja – näyttelyssä. Esillä on Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen, Kristoffer Albrechtin ja Pentti Sammallahden valokuvia Suomesta, Euroopasta ja Kaukoidästä sekä suomalaista maalaustaidetta. Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirjasta Puiden kansa (1998) on tämä eloisa eteläamerikkalainen kertomus maailmanpuusta:
Oli aika jolloin ei ollut ruokaa. Vain tapiiri oli lihava. Se kävi aterialla metsässä. Rotta seurasi tapiiria ja löysi metsästä suuren allepantepo-puun, jossa kasvoi banaaneja, kassavaa, jamssia, luumuja, ananaksia ja kaikkia muita hedelmiä. Rotta kertoi löydöstään intiaaneille, jotka ryhtyivät kaatamaan puuta päästäkseen hedelmiin käsiksi. Kaksikymmentä päivää hakattuaan he saivat puun kaatumaan. Intiaanit ottivat puun hedelmät ja istuttivat ne maahan, eläimet saivat sen lehvät. Luumut jäivät tapiirille.
Etelä-Amerikan karaibien taru
Entä millainen on sinun puumuistosi?
Tapahtui Espoossa: Vaarallinen vaahtera. Kaadetaan se pois!
Hämeenlinnassa pidetään puista huolta lämmittävillä neulegraffiteilla. Hiiretkin ovat päässeet mukaan.
Satoisan syksyn viimeinen omena. Juuri raekuurosta selvinneenä.
Elsa sai vaahteran alla vainun.
Siellä se on! Vaahteratontun vauva.
Café Suku 