Muistellaan sota pois

DocPoint-festivaalilla 2016 sai ensiesityksensä Ari Matikaisen dokumenttielokuva Sota ja mielenrauha. Se kiinnosti minua erityisesti siksi, kun juuri vuoden vaihtuessa olin viettänyt aikaa koti- ja sotarintamilla isän kenttäpostikirjeiden parissa. En ollut kiinnostukseni kanssa ollenkaan yksin. Kinopalatsin suurin katsomo oli ensimmäistä ja viimeistä riviä myöten täynnä ja erityisesti nuoria aikuisia, mistä vähän olin yllättynytkin. Isovanhempien tai isoisovanhempien nuoruuden kriisiajatko kiinnostivat? Houkutteliko historian peräpeiliin vilkaisu nykypäivän pakolaistilanteen virittämänä?

Elokuva käsittelee toisen maailmansodan psykohistoriaa kiinnostavasti, koskettavasti ja suorastaan levollisesti. Sodan kaari asettuu kahden aikalaisfilmin väliin. Ensimmäisessä valmistaudutaan. Nuoret vahvat naiset, sitten nuoret miehet voimistelevat joukkona ulkona kentällä. Fyysinen voimakkuus yhdistyy reippaaseen mieleen, kun kuorma-auton lavalle lastatut sotilaat rennosti hymysuin ja vilkuttaen kurvaavat kohti rintamaa.
Dokumentin lopussa palataan taas voimistelukentälle. Pilli soi, ohjaaja vetää harjoitusta miesjoukolle. Voimistelu sujuu ryhdikkäästi edelleen, vaikka kaikilla joko housunpuntti tai paidan hiha lepattaakin tyhjänä. Tyynet katseet eivät paljasta mielenliikkeistä mitään.

Sota ja mielenrauha – elokuvassa materiaalina ovat dokumenttifilmit, valokuvat ja asiantuntijahaastattelut. Yksilön näkökulma sotaan nostetaan esiin luetuilla kirje- ja päiväkirjasitaateilla. Sota-ajan kirjeitä Matikainen kertookin dokumenttia tehdessään lukeneensa tuhansia.

Sotavuosina 1939 – 44 suomalaiset lähettivät noin miljardi postilähetystä. Kirjeet olivat merkityksellisiä, yhteydenpidon ja kuulumisten vaihdon lisäksi niistä saattoi tulla sotilaalle kuin suojaavia onnen amuletteja. Jälkipolville mahdollisesti säilyneet kirjeet ovat lukijalleen ikkuna oma perheen historian poikkeusoloihin. Postimuseon ja Tampereen historiallisen seuran julkaisu Kirjeitä sodasta – Kirjoittamisen tavat ja merkitykset kriisiaikoina (2015) on kirja, johon jokaisen oman lähipiirinsä kenttäpostia omistavan kannattaa tutustua. Tampereen yliopiston kansanperinteen arkiston kirjekokoelmat ovat olleet julkaisun materiaalina. Kaiken kaikkiaan arkistossa on koottuna 40 000 kirjettä ja lahjoituksia otetaan edelleen vastaan. Sota-aikana kynään tarttuivat myös kirjoittamiseen tottumattomat sotamiehet. Latteinkin viestittely on ollut tärkeä elonmerkki. Tutkijat vertaavatkin kirjeitä arkiseen ruokapöytäjutusteluun, joka ylläpitää perheen yhteyttä.

Tutkimusjulkaisu sai myös tarttumaan Kyllikki Villan kirjekokoelmaan Tyttö sodassa – kenttälotan kirjeitä 1941-1944. Villa eli kirjeiden ”Tipu” oli lotaksi lähtiessään vain 17-vuotias. Tiivis kirjeenvaihto kertoo eloisasti äidin ja tyttären suhteesta, nuorten tyttöjen yhteiselosta kasarmioloissa, ruokapakettien ja kirjeiden odotuksesta, koti-ikävästä, työstä, huvittelusta ja pitkästymisestä. Silloin tällöin, ihan harvakseltaan väliin ilmestyvät suru luokkatoverin kaatumisesta, kuvaus samassa ryhmässä työskennelleen lotan raa’asta kuolemasta tai öisestä pommituksesta. Sitten arkinen jutustelu taas jatkuu. Vastakohtaisuudet ovat hämmentäviä ja epätodellisia.

Luen Villan ja häntä vuotta vanhempana sotaan lähteneen isäni kirjeitä vuoron perään. Arkinen kuvaus on hellyttävää, ruoka nousee kirjeissä isoon rooliin. Aterioita ja ruokailujen päivärytmiä kuvaillaan grammojen ja tuntien tarkkuudella. Kotirintama lisävarustelee nuoriaan minkä kerkiää. Paketeissa kulkee possunlihaa ja silakoita, kakkua, leipää, mehua, vitamiinitabletteja, naistenlehtiä, Jännäri-lukemistoja, saksan ja ranskankielisiä kirjoja ja sanakirjoja. Paketteihin kääritään kotona myös sukkia, sadetakkeja, luteita torjuvia silkkisiä alusvaatteita, kampoja, hammasharjoja, hiilitabletteja, vitamiineja. Lähetyksistä kiitellään ja ollaan ilahtuneita, uusia tilauksia tehdään. Nuoret toruvat ja marmattavat, jos kotirintama ei kirjoita tarpeeksi usein. Kotirintama vuoroin huolestuu ja vuoroin kannustaa.

Isän eläessä tuntui liian intiimiltä lukea hänen nuoruutensa kenttäpostia. Nyt, isän kuoleman jälkeen kirjeitä lukiessa nousee sieltä näyttämölle 18-vuotias Jarmo, jonka kyllä tunnistaa, mutta joka samalla yllättää. Miten kovin nuori hän olikaan! Sitä ei millään tahdo muistaa, kun sotaveteraaneihin on niin vahvasti iskostunut vanhuuden leima. Kirjeiden perusteella innostunut, tarkasti ja kriittisesti havainnoiva ja käytännöllinen. Varsin tiiviin perhe- ja sukuyhteisön jäsen. Isä kertoi kyllä sodasta viimeisinä vuosinaan. Kertomuksia, niin kuin itse ne kuulin, sävyttivät traumaattisten taistelukokemusten toisto, pettymys, hyväksikäytetyksi tulemisen tunne. Jossain määrin myös tietty ylpeys siitä, että kuitenkin selviytyi. Kirjeet tuovat tähän muisteluun täysin oman sävynsä: nuoren miehen vilpittömyyden ja huolettomuuden, arjen perspektiivin, hetkessä olemisen, kun vielä ei yhtään tiedetä, mitä tulee tapahtumaan.

Invaliditeetti on silminnähtävä sodan arpi, mielenrauhan järkkymisistä tai sodan vaikutusten siirtymisestä seuraaville sukupolville on alettu ääneen puhua vasta viime vuosina. Sotalapset ovat järjestäytyneet, kirjoja aiheesta on julkaistu (mm. Irja Wendischin kirjat sotilaiden lapsista, Tietofinlandian 2013 saanut Ville Kivimäen Murtuneet mielet). Ohjaaja Ari Matikainen neuvoo muistelemaan sodan pois. Se on hyvä vinkki jälkipolville.

Et ole yksin, Elin

Tänään on kulunut 20 vuotta Srebrenican kansanmurhasta. 100 000 kuolonuhria ja yli miljoona pakolaista vaatinut Bosnian sota oli alkanut 1992. 11. heinäkuuta 1995 serbit valtasivat Srebrenican kaupungin ja tappoivat seuraavina päivinä yli 8000 islaminuskoista bosniakkimiestä. 25 000 naista, lasta ja vanhusta ajettiin pois kaupungista.

Kansanmurhan uhreja haudataan edelleen Srebrenica-Potocarin hautausmaalle. Tänään lasketaan hautaan 136 vainajan jäännökset, jotka on tunnistettu kuluneen vuoden aikana: eloonjääneiden isiä, veljiä, setiä, serkkuja, isoisiä.

Pian tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan kauhuista. Tapahtumat ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Sata vuotta on vain muutama sukupolvi ja meistä moni on tuntenut sukulaisen, joka on itse elänyt läpi tämän ajan. 15-vuotias Lempi-mummuni menetti sodassa isänsä, veljensä ja siskonsa. Samalla minä menetin isotätini ja isosetäni. Itsekin isotädin asemaan päässeenä olen vasta ymmärtänyt, miten lähellä olevasta historiasta on loppujen lopuksi kysymys.

18-vuotiaan Elinin kohtalo kirpaisee itseäni eniten. Elinin kanssa ollaan Hämeessä Hauholla, toukokuisessa metsässä. On valkovuokot, vahvasti tuoksuvat tuomenkukat ja kirpeät ketunleivät. Rentukan keltainen pilke ja puiden viherrys. Kesä vasta edessä, se jota ei Elinille suoda.

Lempi-mummu ei juuri sota-asioista puhunut. Elinistä ei ole edes valokuvaa. Mutta hänestä on merkintä sotasurma-arkistossa. Arkisto kertoo sen, mistä perheen on vaikea puhua. Arkisto löytyy netistä ja isotäti kätevästi hakusanalla, klik. Elin Wilhelmina, palvelijatar. Teloitettu toukokuussa 1918. Klik.

Perheen tarina kertoo – sellaisena kuin sen muistan – että Elin menee tapaamaan isäänsä, vangittua punakaartin päällikköä kirkonkylään. Äiti Wihelmina, sisarukset Lempi 15 vuotta, Kalle 10 vuotta ja seitsemänvuotias Elma odottavat Elinin lapsuudenkodissa. Epätietoisina ja varmasti peloissaan. Tilanne on sekava.

Arkisto kertoo, että isä ja Elin vangitaan samana päivänä toukokuun alussa. Että tytärkin on punakaartilainen. Onko se totta vai kirjautuiko papereihin vangitsijan itse keksimä syy? Totta kuitenkin on, että punapäällikkö-isä ammutaan viiden päivän kuluttua. Elin teloitetaan 20 päivän vankeuden jälkeen. Perheen tarina – siinä vaiheessa kun olen jo aikuinen – kertoo, että Elin ammuttiin keväiseen metsään siksi, että hän ei suostunut makaamaan teloittajansa kanssa. Tästä ei arkisto kerro mitään, vaikka kuinka klikkaisi. Klik-klik.

Ja tarina elää ja täydentyy edelleen. Paria vuotta ennen kuolemaansa isäni kertoo, että Elin itse asiassa raiskattiin kuolemansa jälkeen. Tämä asia on isälle vaikea kertoa ja hän puhuu lyhyesti, ponnistellen. Mutta perimätiedon välittäminen tuntuu hänelle olevan tärkeää. Isä kertoo hiljan poismenneen vaimonsa suvun tarinaa. En osaa järkytykseltäni esittää mitään lisäkysymyksiä.

Mitä minun mummuni ajatteli isosiskonsa kohtalosta? Mitä hän ajatteli, kun oma tytär oli kahdeksantoistavuotias ja koitti kevät? Kun valkovuokot levittäytyivät talon taakse mäelle ja kullerot vilkuttivat ojanpenkalta? En tiedä, enkä osaa yhdistää kuolemaa mummuun mitenkään. Hänhän on tekevä, toimelias, lämmin maalaisnainen. Jalat maassa ja elämää täynnä. Sisko siellä jossain muistin sopukoissa?

Elin on ruma kuolema heleän kevään keskellä.  Menetetty isotäti. Ehkä Elinin kuva voisi vielä asiaa tutkimalla täydentyä? Surullista ja kammottavaa on se, kuinka samat kohtalot toistuvat. Bosnian sodan raiskatut naiset 20 vuotta sitten, vallatun Berliinin naiset 1945, Boko Haram -terroristien sieppaamat nigerialaiset koulutytöt vuosi sitten. Ja monet muut sotien jalkoihin jääneet.

Et ole yksin, Elin. Valitettavasti. Ja siksi on tärkeää muistaa.

Helsingin Sanomat 10.5.2015: Väkivallan ja kärsimyksen symboli

Lentäjän tytär

Näin pyhäinpäivänä voi nimitarinoista ottaa esiin Helin kertomuksen. Helin äiti näki sota-aikana kevättalvella 1940 kuolinilmoituksen lehdessä. Venäläiset pommikoneet olivat ampuneet lentäjä Urho Heiskalan alas Tampereen pohjoispuolella Ylöjärvellä. Häntä suremaan jäivät vaimo ja pikku Heli. Äiti mieltyi tuohon aikaan harvinaiseen nimeen ja antoi sen myöhemmin syntyneelle omalle tyttärelleen.

Lentäjän Heli-tytär voitti Miss Suomi – kilpailun vuonna 1960. Valintaan liittyi skandaali. Raati oli tasoon tyytymätön ja päätti olla jakamatta palkintoa. Heli Heiskalan titteliksi tuli lopulta Miss Messuhalli. Samasta perheestä nousi kuuluisuuteen kuitenkin myös muita kauneuskuningattaria. Heiskalan sisarpuoli Satu Östring valittiin Miss Suomeksi vuonna 1966.

Lapselleen 1940-luvulla nimeä valitseva Helin äiti ei luultavasti tiennyt tyttärensä kaiman ulkoisista avuista sen enempää. Jotenkin salaperäisesti kauneus kuitenkin yhdistää nämä kaksi Heliä.  Samoina vuosina kun tummaverikkö Heli Heiskala kilpaili valtakunnan kauneuskuninkuudesta vaalean kaiman kuva ilmestyi valokuvaliikkeiden näyteikkunoihin: ensin ylioppilaskuva, sitten kihlakuva.

Myös paikkakunnat yhdistävät kaimoja. Heli muutti naimisiin mentyään Ylöjärvelle. Siellä Heli Heiskalan isälle on pystytetty  muistomerkki. Se on potkurin siipi.

Vaikuttava Varsova

Sain viikonloppuna vierailla Puolan pääkaupungissa Varsovassa.  Suomen nuorisokirjailijoiden matkalla tapasimme paikallisia lastenkulttuurin toimijoita ja tutustuimme kaupunkiin, jossa ovat eläneet niin Kopernikus kuin Frédérick Chopin.

Kaupungin tekee kiinnostavaksi sen monet historialliset kerrostumat. Viimeisen sadan vuoden eurooppalaisen historian käänteet ovat läsnä Varsovassa monessa kohdin varsin rujolla tavallaan.

Kulttuurin keskuksia eri vuosikymmeniltä

Modernin Varsovan yksi hieno esimerkki on vuonna 1999 valmistunut yliopiston kirjasto. Kasveilla naamioitu betonirakennus on avoin, nuorekas ja mutkaton, monenlaista symboliikkaa täynnä oleva tiedon temppeli. Valoisassa keskiaulassa portaitten päässä ovat sulassa sovussa opiskelijoiden loikoilutyynyt ja kirjastossa vierailleelle paavi Johannes Paavali II:lle rakennettu oma puinen istuin, johon ei tietenkään kenelläkään muulla ole mitään asiaa. Kirjaston suurenmoisessa kattopuutarhassa tuli vastaan parikin hääparia valokuvaajineen ja näkymät Wisla-joelle olivat viehättävät.

Neuvostoajan vallankatkuinen maamerkki on Stalinin rakennuttama massiivinen kulttuuripalatsi. Sen 30. kerroksen panoraamatasanteella ei silmä valitettavasti oikein lepää. Ympärillä avautuvat näkymät sodan jälkeen rakennettuun kaupunkiin, uusiin kauppakeskuksiin ja pilvenpiirtäjätorneihin ovat melko lohduttomat.

Sota tuhosi kaupungin

Varsovan vanhaan kaupunkiin, joka on myös Unescon maailmanperintökohde, johtavat kuninkaalliseksi reitiksi nimetty Nowy Swiat ja sen jatke Krakowskie Przedmiescie. Vanhuus tällä reitillä on suurelta osin silmänlumetta, sillä kaupunki on sodan jälkeen käytännössä rakennettu uudelleen.

Vanhankaupungin aukio on pieni, eläväinen ja kodikas. Sen laidalla Varsovan historiallisessa museossa esitetään päivittäin klo 12 kahdenkymmenen minuutin filmi. Se kannattaa ehdottomasti nähdä, jos haluaa saada pilkahduksen kaupungin näkymättömissä olevaan historian kerrostumaan.

Filmi alkaa kepeillä kuvilla Varsovasta ennen toista maailmansotaa. Tyylikkäät naiset astumassa ostoksille muotiliikkeeseen. Wisla-joella lipuva sunnuntairisteilijöitä pursuava laiva. Lapsia huvipuistossa. Hevosia ja ratsastajia pelaamassa palloa. Katuvilinää ja kauniita rakennuksia.

Ja sitten sota-aika. Natsit marssivat kaupunkiin. Juutalaisten getto rakennetaan. Kansannousu ja sen kukistaminen. Kädet pystyssä sotilaiden editse askeltavia naisia ja lapsia. Lopuksi kaupungin täydellinen tuhoaminen polttaen ja pommittaen kivimurskaiseksi autiomaaksi.

Roman Polanskin elokuvassa Pianisti nämä sota-ajan vaiheet esitetään paljon dramaattisemmin ja aavekaupungin kuvat ovat siinä puistattavat. Dokumenttifilmi todentaa, että kaikki tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä Polanski erityisemmin liioitellut.

Kaupunginmuseon mustavalkoinen raina näyttää vielä mitä sitten tapahtui ja se vasta vaikuttavaa onkin. Ihmiset palaavat tuhkakasojen keskelle kangasnyytit selässään. Kohta jo lapioidaan kivikasoja ja rakennustiilet kulkevat naisten rivissä kädestä toiseen.

Kun vuosi on kulunut kaupungissa on jo väkeä vaikka kuinka ja talojakin on noussut. Sitten lopuksi ihan absurdi kohtaus, missä suuri joukko nuoria miehiä juoksee kilpaa pitkin rauniokaupungin katua. Hengennostatusta viilenneiden tuhkakasojen keskellä.

Varsova nousi tuhkista uusien isäntien vallassa. Vanhakaupunki rakennettiin entisen kaltaiseksi suuressa uudelleenrakennusohjelmassa. Puolan paremmin säilyneet kaupungit saivat silloin lahjoittaa Varsovaan miljoonakaupalla omien vanhojen rakennustensa tiiliä, mikä tuskin herätti lahjoittajissa pelkkiä iloisia tuntemuksia.

Chopin kiinnostaa turisteja

Taiteella on parantava ja lohtua tuova vaikutuksensa ja ehkä sotakokemustenkin vastapainona puolalaisten oma kansallissankari Chopin on kaupungissa varsin näkyvästi esillä lentokentän nimestä alkaen. Varsovan Chopin – museo on niin suosittu, että sisäänpääsyn varmistamiseksi suositellaan lippujen varaamista internetistä.

Suosion saimme karvaasti kokea museon lippukassalla, mutta onneksi keskustan suuresta nelikerroksisesta Traffic Club – kirja- ja levykaupasta löytyi levyllinen Dinu Lipatin Chopin-tulkintoja. Ja että oli mukava katsoa viihtyisän kaupan sinne tänne aseteltujen nojatuolien syvyyksiin kirja kädessä uppoutuneita lukijoita. Aivan omissa kirjamaailmoissaan.

Kollektiivista muistia herättelemässä – 0,8 neliötä

Virolainen taiteilija Kristina Norman kutsui viikko sitten osallistujia teokseensa Suomenlinnassa. Norman on kiinnostunut kollektiivisesta muistista ja kaupunkitilojen historiallisista kerrostumista. Hän halusi tuoda näkyväksi Galleria Augustana nykyään toimivan rakennuksen menneisyyttä sisällissodan aikaisena vankilana.

Normanin tavoitteena oli saada paikalle 158 ihmistä täyttämään rakennuksen yksi tiloista sillä samalla tiheydellä, jolla punaisia sinne vuonna 1918 ahdettiin: 0,8 neliötä per vanki. Taiteilija videoi ja valokuvasi tapahtuman ja liittää materiaalin osaksi kesällä näytteille tulevaa teosta.

Luin tapahtumasta lauantaiaamun Helsingin Sanomista ja lähdin mukaan. Miksi?

Kunnioittaakseni tällä konkreettisella tekemisellä Suomenlinnan leirillä kuolleen mummuni isoveljen muistoa.

Kokeakseni kollektiivisen sukelluksen yhteiseen historiaan.

Saadakseni tietoa tapahtumista ja nähdäkseni ohjelmaan kuuluneen Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvan 1918 – Sodan kuvat (1990).

Soma vaaleanpunainen rakennus keskellä viheriöivää nurmikenttää ei todellakaan paljasta historian shokeeraavia kerrostumiaan ellei joku niitä erikseen avaa. Siis sisään galleria Augustaan.

Osallistujat ohjataan kahvitarjoilun jälkeen toteuttamaan teosta. Huone täyttyy puolilleen, Helsingin Sanomien iso artikkelikaan ei ole tuonut väkeä jonoiksi asti. Steriilissä hohtavan valkoisessa galleriatilassa seisoskelu ja istuskelu omassa 0,8 neliössä ei tunnu juuri sillä hetkellä kovin kummoiselta. Paikalla on väkeä teineistä eläkeläisiin. Ollaan enimmäkseen hiljaa, ikkunan vierustalla vanhempi nainen jakaa ääneen sukutarinaansa.

Performanssi on ohi, mutta siinä ei ole kaikki. Kristina Normanin johdatus aiheeseen puhuttelee, vilpittömyys ja rehellisyys rankan teeman äärellä, muistamisen tärkeys. Itse vankilassa poliittisista syistä istuneen kurdinaisen omakielinen puheenvuoro muistuttaa tämän päivän tosiasioista.

Rustaniuksen kaksikymmentä vuotta sitten tekemä dokumenttielokuva on eleettömyydessään järkyttävä. Valokuvista ja muutamista lyhyistä dokumenttifilmeistä koostuva elokuva on sanaton, se ei osoittele eikä selitä, taustana soljuu Arvo Pärtin vaikuttava musiikki.

Mummuni isoveli 21-vuotias Johan oli yksi Suomenlinnan sotavankileirin 8000 vangista. Heistä 1468 menehtyi nälkään ja tauteihin. Johan oli yksi heistä. Kiitos Kristiina Normanille mahdollisuudesta muistaa.

HS 12.5.2012

Suomenlinnan sotavankileiri

Suomen sotasurmat

Itsenäisyyspäivänä

Olen elänyt lapsuuttani 1960-luvulla, enkä muista niiltä ajoilta mitään puhetta sodasta. Itsenäisyyspäivänä sammutettiin kotona kuudelta valot ja poltettiin tunnin ajan kynttilöitä. Peltinen joulutähti valaisi ikkunassa. Klaffipiirongin ylälaatikossa olivat äidin korut ja isän sodassa saama mitali. Isä ei koskaan lapsena ollessani halunnut minulle kertoa, mistä hyvästä sen oli saanut.

Isä meni rintamalle 18-vuotiaana ja ehti olla siellä yhden vuoden. Vasta ihan viime vuosina olen saanut häneltä kuulla sotakokemuksista. Ehkä isä arvioi ihan oikein, että vasta tässä iässä jaksan niitä vastaanottaa, mene ja tiedä.

Viime isänpäivänä hän kertoi Rolfista.

Hämeenlinnalainen isä ja helsinkiläinen Rolf olivat yhtä aikaa aliupseerikoulussa Forssassa. Rolf seisoi rivissä isän rinnalla ja nukkui tuvassa viereisessä petissä. Aliupseerikoulun jälkeen tiet erkanivat. Isä näki Rolfin seuraavan kerran noin vuoden päästä Tuulosjoella keskellä maihinnousutaistelua. Oli juhannus. Taistelua käytiin mäenrinteellä.  Tulitukselta suojautuva Rolf makasi poterossaan, kasvot maata vasten. Tuli kranaatti ja vei Rolfilta takaraivon. Isä kertoo, että kaoottisessa tilanteessa Rolfin tunnisti kaatuneiden joukosta, kun kasvot olivat jäljellä. Samassa poterossa olleelta toiselta nuorelta mieheltä meni koko pää.

Löysimme Rolfin tietokannasta http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php.  Sieltä selvisi, että hänet oli siunattu rintamalle jääneenä Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalle. Oikeasti Rolfin luut makaavat joukkohaudassa rajan takana.

Joskus vielä etsin Rolfin muistokiven Hietaniemestä ja vien sinne tervehdykseni.  Tänä itsenäisyyspäivänä kynttilä palaa kotona hänenkin muistokseen. Samalla leivomme pipareita isäni lastenlasten ja kohta yksivuotiaan lapsenlapsenlapsen Oton kanssa. Jotkut selvisivät sodasta kotiinkin.