Kun Helsinki kohtaa Hämeenlinnan

Helsinkiläinen Q-teatteri toi näyttämölle syksyn ensi-illassaan kirjailija Juha Itkosen näytelmän Hämeenlinna.  Kun Hämeenlinna on koulukaupunkini ja perheen kahden vanhemman sukupolven kotikaupunki, piti toki näytelmää lähteä katsomaan.

Itkonen on syntynyt Hämeenlinnassa ja kaupunki esiintyy tunnistettavasti hänen kirjoissaan. Myöhempien aikojen pyhiä – romaanin mormonipojat pyöräilevät pitkin Hämeenlinnan katuja. Hetken hohtava valo –romaanissa kaupunki asettautuu muualta muuttaneen perheen elämäntragedian näyttämöksi. Uusi elämäkin on mahdollinen, se löytyy Helsingistä.

Näytelmässä snobi juorutoimittaja Paula lähtee tekemään elämänsä juttua, syväluotaavaa reportaasia, Hämeenlinnaan. Arki susirajan takana näyttäytyy ennakko-odotusten mukaisesti ankealta. Muuttumisleikki-jutussa tutuksi tullut alkuasukas, keski-ikäinen Päivi lupaa auttaa toimittajaa tutustumaan paikalliseen elämänmenoon. Hämeenlinnalaisperheen ihmissuhdesotkut, elämänvalheet ja murskaantuvat haaveet lyövät paatuneen toimittajankin ällikällä. Ja viimeistään hanaviinipakkauksen äärellä snobius karisee.

Pinnallista uteliaisuutta ehkä sekin, että oma kiinnostus näytelmää kohtaan lähti juuri paikallisuudesta.

Ja löytyihän niitä tuttuja paikkoja. Varuskunta, jossa perheen nuori lausuu sotilasvalaansa. Suomen ensimmäisen rautatien päätepiste: Hämeenlinnan rautatieasema, kiskot ja silta, jolla uhmataan kohtaloa. Naapurikunta Turenki, jossa rikoksen teille lipsahtanut isä nykyään asuu ja minne jälkeläinen Santtu ei mitenkään halua lähteä videoita katselemaan eikä metrilakua syömään.

Kanta-Hämeen keskussairaala, jossa Hetken hohtava valo – romaanin tapaan työskentelee avioliitossaan rimpuileva puoliso. Samoin kaupunkirakentamista (moottoritien kattaminen kauppakeskuksella) ja kauas keskustasta noussutta markettikeskittymää Itkonen tölväisee romaanin jälkeen uudelleen. Tragikoomisen näytelmän yksi herkullisia kohtia on toimittaja Paulan raportti jättimäisestä Prismasta, vaikeasti hallittavan hyökkäysvaunun kokoisen ostoskärryn ääreltä.

Näytelmän Hämeenlinna voi luonnollisesti olla mikä tahansa pikkukaupunki Suomessa. Ja samat snobi-tavis –jännitteet löytyvät ihan pääkaupunkiseudun sisältäkin. Samoissa marketeissa kierretään ja hunajamarinoituja broilerinleikkeitä grillataan.

Paikalliskiinnostus ja uteliaisuus ei kuitenkaan ollut mitenkään huono kannustin teatteriin lähdölle. Esitys oli hienoja näyttelijäsuorituksia täynnä, kuten esimerkiksi Sanna-Kaisa Palon rohea ja lopulta itseään silmästä silmään katsova pitkän linjan toimittaja. Ihmisten tempoilu elämänsä toiveiden ja pettymysten keskellä kosketti.

Sitten aasinsilta samalla viikolla avautuneeseen näyttelyyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa. Timo Heinon (s. 1962) tilataideteokset törmäyttävät käytettyjä materiaaleja, kuten esimerkiksi turkiksia, huonepölyä, luuta, sateenvarjoja, kumia, lasia, verta, linnunmunia ja paperisia automainoksia. Ne herättelevät isoja kysymyksiä mm. vallasta, ihmisen ja luonnon suhteesta.

Kuluttamiseen liittyy metallinen teos Addiktio, jossa kaksi ruhjoutunutta ostoskärryä on hylätty keskelle juomatölkkien ääretöntä massaa. Mahtoiko Hämeenlinna -näytelmän toimittaja Paulalla mennä lopulta maltti Prisman loputtomilla käytävillä?

Timo Heinon Addiktiossa ostoskärry on kokenut kovia.

Sukumaantietoa – maakuntaeläimet

Ismo Rekola: Satakunnan nimikkoeläin majava (Sukuseikkailu)

Sukuseikkailu -kirjan Nikke ja Noora tutkivat sukunsa maantietoa kartalta, jolla loikkii eläin poikineen.

Sisarukset ovat syntyneet siilien keskelle, äiti ilvesten metsästysmailla ja isä satakielten kiherrykseen. Mistä on kyse?

Sukuseikkailussa otetaan moderni ja luontoystävällinen näkökulma kotiseutuun.  Inspiroiduimme 1990-luvun uusien maakuntien järjestämistä nimikkoeläin, – kasvi- ja – kiviäänestyksistä ja tehdyistä valinnoista. Kehittelimme Ismon kanssa eläinkartan. Se kertoo, että Nikke ja Noora ovat syntyneet Uudellamaalla, jonka nimikkoeläin on siili. Sisarusten mummolat löytyvät Kanta-Hämeestä ja Etelä-Karjalasta.

Jokainen voi tutkia karttaa ja bongata siitä omat ja sukunsa eläimet. Onko nimikkoeläimesi pörheähäntäinen kettu vai sutjakka saukko? Sinitaivaalla singahteleva pääsky vai puussa nakutteleva tikka? Mitä ovat vanhempiesi ja isovanhempiesi nimikkoeläimet?

Ja leikki jatkuu.

Jos eri sukupolvien syntymäkotiseutujen nimikkoeläimistä muodostaisi sarjan, millainen siitä tulisi? Samoja eläimiä vai joukko erilaisia? Nikke ja Noora kokoavat omasta, vanhempiensa ja isovanhempiensa eläimistä oman eläintoteemin. Kuin intiaanit.

Testasin ensin ideaa tekemällä kuvatoteemeja ystäville ja sukulaisille. Kokosin eläinkuvia netistä ja tein niistä tietokoneella kuvakollaaseja. Toteeminrakennuskaava meni näin (esimerkkinä Liisan eläimet):

Minä: ilves (Kanta-Häme)
Äiti ja isä: ilves & ilves
Äidin äiti ja äidin isä: ilves & ilves
Isän äiti ja isän isä: ilves & SIILI!! (Uusimaa)

Nimikkoeläintoteemin voi kuvitella omassa päässään tai oikeasti askarrella. Luovuuttaan voi käyttää vapaasti. Intiaanit kaiversivat toteeminsa puuhun. Yhtä lailla ”toteemi” syntyy tietokoneella eläinkuvia yhdistellen, liimaamalla kuvia talouspaperirullaan, kartonkisuikaleelle (sukukirjanmerkki!) tai suvun voimaeläinkortiksi. Ismo askarteli tupsukorvaisen ilveksen raidallisesta sukasta.

Tänään menen yksivuotiaan Oton syntymäpäiville. Oton vaarin toteemissa on kolme polvea ilveksiä. Mummun toteemissa on kolme polvea metsäjäniksiä. Oton toteemissa on Oton oman siilin lisäksi poro, satakieli, ilves ja jänis. Näillä voimaeläimillä kyllä pärjää.

Tulosta oma eläinkarttasi Lasten Keskuksen sivuilta: Maakuntaeläinkartta
Mikä kunta kuuluu mihinkin maakuntaan? Tarkista täältä.

Vinkki: Leiki maakuntaeläimillä kotona ja ystävien kesken. Voit käyttää eläinkarttaa myös harraste- tai opiskeluryhmässä tutustumiseen ja lämmittelyyn tai lasten kanssa ihan oikeaan maantiedon opiskeluun. Kerro kokemuksistasi!

Ismo teki sukasta myös jäniksen (Sukuseikkailu).

Hääpäivä – Albertiina ja Gustaf Adolf

Suvun vuosi, elokuu 15. pvä. Elokuu on suvun vuosikalenterissani suosittu hääkuukausi. Vielä kolmannetkin häät on vietetty loppukesän lämmössä. Nyt ollaan Helsingissä, vuosi on 1869 ja vihille menevät isoisäni vanhemmat. Albertiina on tullut Hämeestä ja Gustaf Adolf samoin. Pääkaupungin sulatusuunissa sitten kohdataan. Ja mennään kimppaan. Asetutaan Hietalahden työläiskortteleihin. Ehkä kaksi maalta tullutta ymmärtää toisiaan, suuressa kaupungissa.

Nuoren parin kotiympyrät ovatkin jotain ihan uutta ja erilaista verrattuna Hämeen maalaiskyliin. On merta ja tuulta, paljon kopisevia hevosenkavioita ja rattaanpyöriä. Sinebrychoffin oluttehtaan tiiliseinät ja mäskin haju. Tehtaanomistajien loistelias kotipalatsi.  Satama, telakka ja laivat, lähikorttelien ilotalot. Ruotsia ja venäjää puhuvat kaupunkilaiset.

Meillä on Albertiinan ja Gustaf Adolfin kanssa sama kokemus jaettavana: maalta muutto. Ja mäskin haju. Opiskelijaboxini oli samoissa kortteleissa kuin hääparin koti ja vielä 1980-luvulla Sinebrychoffilta leijui ikkunaani vahva makea lemu. Ehkäpä nautin hääpäivän kunniaksi pullollisen hyvää olutta.

Elokuun 15. päivä on suvun vuosikalenterissani myös kuolinpäivä. Albertiinan ja Gustaf Adolfin ainoa eloonjäänyt lapsi, isoisäni kuoli vanhempiensa vihkipäivänä tasan 60 vuotta myöhemmin ihan yllättäen. Nelikymppisenä ja parhaissa voimissaan.

Isoisän lapsuuden ja nuoruuden miljöön joutuvat jälkipolvet rekonstruoimaan mielessään kirjallisuudesta ja vanhoista valokuvista. Helsinki – valon kaupunki valokuvateoksessa (WSOY 2009) on I.K.Inhan noin 1908 ottamat upeat kuvat ja sitaatteja Helsingin matka-oppaasta, missä kuvatkin alun perin julkaistiin. Ja kas, kuvassa Hietalahden satamasta höyrypurret odottavat matkustajia retkelle ”läntiseen saaristoon: Drumsöhön, Pihlajasaareen ja Seurasaareen”.  Se on hyvä vinkki hääpäivän vietolle.

Siis höyrypaatilla Seurasaareen, laiva lähtee klo 10.30 a.-p.! Ja jos siitä myöhästyy niin lähtöjähän riittää noin tunnin välein aina 9.30 i.p.asti, kertoo la belle epoquen aikainen opas.

Albertiina riisuu esiliinansa ja Gustaf Adolf käy syöttämässä hevosensa Karhun. Isoisä ottaa kameran ja kantaa eväskorin korttelin matkan kotoa rantaan. Lokit kirkuvat, sataman merimiehet huutelevat, vesipärskeet maistuvat suolaisilta, naisten huivit ja helmat lepattavat. Tässä me seilaamme, me maaltamuuttajat ja isoisä, paljasjalka helsinkiläinen.