Jos olisin lintu (ks. pyrstöoppia) lentäisin tänään pyhäinpäivän hautuumaakierrokselle. Vuodenaika on ikävä ja kalmainen, mutta ehkäpä valitsisinkin hämäränlaskeutumisen ajan. Kynttilöiden ja lyhtyjen tuikkeessa on tunnelmaa.
Urjalasta löytyvät talonisäntä Väinö ja hänen kuusi veljeään, kaikki vanhempiensa tavoin samalta kirkkomaalta. Fanni-isoäidin sisarusten perässä saakin lentää ympäriinsä: Janakkalaan, Orivedelle, Savonlinnaan, Punkalaitumelle.
Matkalla vilahtelevat eri aikojen hautapaadet, yhteiskuntaluokat ja elämänkohtalot. Viimeiset välistä niin hurjat, että hyvä kun on linnulla ilmaa ja etäisyyttä välissä.
Kartanon torppari Kustaa lepää Ulrika-vaimonsa kanssa vaatimattoman kivensä alla naapurinaan isäntäväen sarkofagit ja mausoleumi. Kuvalaattatehtailija Väinön hauta on yli viisikymmentä vuotta ilman kiveä pelkällä nurmella. Nelikymppisen miehensä kuolemasta järkyttynyt isoäitini on sitä mieltä, että hänelle Väinö ei ole kuollut.
Lempi-mummun ja Jukka-vaarin välissä nukkuu teinityttö Helka, Kalle – isoeno on sankarihautausmaalla. Vihniönmäen teloituspaikalla vuodelta 1918 taas ei nimiä luetella. Sotasurma-arkiston merkinnät saavat korvata hautakiven.
Toivon kovasti, että heillä kaikilla oli ainakin kohtuullisen hyvä elämä. Mutta sitä minä en voi tietää. Kuolema tahtoo jähmettää lentoretkeilijän siipiä kynttilöiden lämmöstä huolimatta. Siksipä palaan kotiin.
Otan mallia meksikolaisten kuolemanpäivän vietosta ja rakennan muistopöydän keittiön lipaston päälle. Vanhat valokuvat esiin, kukkia, esteettisiä esineitä koristeeksi. Ja nyt kynttilät palamaan. Iittalan värikkäät kivituikut ja Notre Damen madonnakynttilä.
Leikkaan vielä Tuulos-rievästä viipaleen, levitän sille ranskalaista vadelmahilloa ja siivun ruotsalaista juustoa. Afrikkalainen Angelique Kidjo soi taustalla.
Suljen silmäni ja vaivun juurineni maailman syliin. Hyvää pyhäinpäivää!
Café Suku 