Kesämökillä

Kävimme mökillä. Isän kuoltua on nyt päätettävä, mitä jo kauan tyhjillään olleen kesäpaikan kanssa tehdään. Kävimme joukolla katsomassa paikkoja: veli ja veljenpoika, mies ja poika. Kahdella autolla körötimme puskittunutta mökkitietä.

Omat kesämuistot ovat 1960-1970-luvulta. Mökille mentiin rättärillä. Punainen vesilekkeri pakattiin auton takakonttiin, muista tykötarpeista muistan jaffa-limonadipullot.  Asuimme maalla muutenkin, nyt vain maisema vaihtui järvenrannaksi.

Tämän kesämökin kivikkoisessa rannassa opin uimaan. Laituria ei ollut, vaan iso kivi, jonka edessä äkkisyvä. Opin luottamaan siihen, että vesi kannattelee.

Mökissä oli pieni tupa, siellä pöytä ja penkit, laveri ja kerrossänky, puuhella ja kaasukeitin. Hirsiseinät, jotka iltaisin imivät valon.

Juuri valon muistan erityisesti. Sen kuinka aamulla heräsin kerrossängyn yläpetiltä ja kuinka ikkunasta ja avoimesta ovesta väreili ja välkehti. Valo kantoi sisään järven aaltoja ja aurinkoa.

Yläpetille kuuluivat myös järven äänet, hiljainen liplatus, tuuli, vesilintujen kirahdukset. Oven ja verannan narinaa, äidin ja isän askelia. Mökki oli hyvin lähellä rantaa, enää ei voisi näin rakentaa.

Muistan, että monesti lapsena mökillä pitkästyin. Ei ollut seuraa, taisin olla vähän yksinäinen. Isän rakentamassa leikkimökissäkin oli orpo olo. Nyt mieleen nousevat pitkästymisen sijaan luontoon liittyvät vahvat aistimuistot. Niiden väkevyys yllättää.

Keho muistaa miltä tuntui uida järvessä ja tietää, että alla on monta metriä vettä, kellua selällään ja katsella taivasta, uida vastapäiseen saareen ja takaisin.

Entä miltä kuulosti kuikan huuto tyynellä järvellä iltaisin, lepänoksien kahina rannassa, tai kun männystä putosi käpy? Miltä tervattu vene tuoksui, entä maakellari?

Olenhan minä nämä muistanut, mutta käynti paikan päällä kirkastaa kuvat. Hyörimme mökissä ja ympärillä. Lintu on tehnyt pesän saunan tuuletusluukkuun. Matalassa vinttihuoneessa on paljon pieniä ampiaispesän raatoja. Monia järvenselkiä nähnyt matkavene maatuu hiljalleen osaksi luontoa mäntyjen alla.

Uimakivi on rannassa ihan niin kuin ennenkin, mihinkä se nyt olisi kadonnutkaan. Kaksi kuikkaa uiskentelee lähistöllä. Veljenpoika ottaa rannan haltuunsa, pulahtaa uimakiveltä veteen ja toistaa lapsuuden sankaritekoni: ui saareen ja takaisin.

Kesämökin verannalla 1960-luvun puolivälissä.

Tärkeät paikat – Ötökkä kesämökillä

Yksivuotias Oona muutti Suomen talven keskeltä päiväntasaajan lämpöön kauas Kaukoitään. Isoveli Oton Stiga ja Oonan ötökkäkeinu jäivät isotädille hoitoon.

Stiga mahtui pyörävarastoon, mutta keltapunakirjava Ötökkä ei suostunut yhteenkään kaappiin. Se asettui taloksi yläkerran tietokonepöydän viereen. Sieltä sen lannistumaton hymy on tervehtinyt meitä huoneistamme kömpiviä vanhempia ja teinejä huonoinakin aamuina.

Heinäkuussa Ötökkä lähti mummun ja vaarin kainalossa kesämökille. Ennen kuin Ötökkä pakataan lentokoneen ruumaan matkalle kohti oikeata emäntäänsä, se ehti seikkailla maalaismaisemissa. Kaupunkilaisötökkä tutki uteliaana kesämökin kaikki tärkeät paikat ja lauleli lempeitä ötökkälauluja (aina kun sitä vähän kutitti vasemmasta tuntosarvesta).

Tässä olen minä – Ötökkä mökillä.

Elsakin on mökillä. Hohhoijaa.

 

Missäpä Ötökkä nyt? Vaarin vanhan auton konepellillä. Ötökkä On The Road!

Tässä on vaarin uudempi auto. Wrummm.

Olen Ötökkäkeinu keinussa.

Oih, täällähän voisi kylpeä!

Nyt menen vanhaan taloon sisälle.

Kaisa-isomummun matot, pidän tästä kuosista.

Hienoja käpyjä.

Hoi viljelijä, tätä en ymmärrä. Missä ovat heinäseipäät?

Enon tekemältä laiturilta pääsisi uimaan…

Vaan Ötökät eivät ui, siis menen takaisin rantaan.

Aah, löysin ahomansikoita!

Tuota hetkinen, mihinkäs se Ötökkä katosikaan?

Tässähän minä ihan vaan verannalla. Mummun rakkaiden koivujen keskellä.

Mummista mökkiin ja tätien tarinaan – kuvakirjakertomuksia

Kevään kuvakirjakurssin – Suvun muistot kuvakirjaksi – viimeinen tapaaminen riemastutti jälleen. Kurssilaisten alkuideoista oli kehkeytynyt toteutuksia, joiden sisältö ja Marjaanan opastuksella skannatut ja kirjaan sommitellut vanhat kuvat ihastuttivat.

Vaikka sisällöt kirjoissa ovat henkilökohtaisia, niihin on helppo samastua ja ne nostavat mieleen omia muistoja. Siihen kaiketi perustuu yhteisen jakamisen ilo. Kuka nyt voisi vastustaa kuvakertomusta mummin ja hänen 1960-luvulla syntyneen lapsenlapsensa yhteisistä hetkistä mummolassa, kissanpojista ja punaisista saappaista kuralätäkössä.

Tai 1950-luvulla rakennetun kesämökin tarinaa. Miten monilla tavoilla kesäelämä näyttäytyykään: leikkimökki, lintutarinat, kauppa-auto, naapurusto, herbaarion ja Armi Kuusela – leikekirjojen kerääminen.

Entä sitten kuvakirja 1800-luvun lopulla syntyneistä persoonallisista sukulaistädeistä, joista yksi eli aina 100-vuotiaaksi: lapsuuden perheestä, opiskelusta, juhlasta ja työstä. Kirjan myötä myös sisaruskolmikon perintönä säilyneet kauniit huonekalut ja astiat saavat taustansa ja tarinansa.

Kiitos kuvakirjojen tekijöille yhteisistä hetkistä ja monia uusia kuvaseikkailuita oman historian poluilla!

Viime syksyn kuvakirjamietteitä täällä.

Tädit lapsena

Kesämökillä: leikkiastiat

Kesämökillä: leikkimökki

Matkalla mummolaan

Kesän kuvia

Kesällä rannassa

Vietin yhden kesän viimeisistä viikonlopuista kesäkuvien parissa ja askartelin tietokoneruudulla Ifolor-kuvakirjan. Posti toi valmiin kirjan tällä viikolla. Kuvakirjan kannessa lukee Nokimäki ja se kertoo isäni lapsuuden kesähuvilasta Hämeessä. Jos nyt eläisimme noita menneitä aikoja, olisi huvila jo aikaa sitten (=ennen koulun alkua) siivottu talvikuntoon, ovet lukittu ja maalla pulskistuneet kotieläimet (=lampaat) kuljetettu linja-auton lavalla kaupunkiin.  Kesän riemut takanapäin, nokka kohti syksyn seikkailuja!

Huvilakuvat löytyivät kevättalvella sedän kaapista vanhasta albumista. Kyllin en voi setää ja hänen vaimoaan tästä löydöstä kiittää! Istuin tuolloin yhden talvisen viikonlopun tietokoneen ääressä ja skannasin noin sata minulle täysin ennen näkemätöntä 1920- ja 1930-luvun kuvaa suuren kiihtymyksen vallassa. Olin aikaisemmin nähnyt vain muutaman valokuvan isäni lapsuudesta: vauvakuva, totinen kuva veljen syntymäpäiviltä, ulkona pihalla otettu naurava potretti.  Nyt tietokoneen ruudulle ilmestyi kuva toisensa jälkeen pikku pojista leikeissään, perheestä ja sukulaisista. Kokemus oli hyvin hämmentävä, varmaan samaan tapaan kuin jos olisin äkkiarvaamatta löytänyt laatikollisen vanhoja kirjeitä.  Pyöritin kuvia tietokoneella, katselimme niitä perheen kanssa televisioruudulta. Isä tutkiskeli kuvia läppäristäni ja kerralla ei montaakaan ehtinyt katsoa, kun muistoja alkoi nousta mieleen niin runsain määrin.

Kuvat ovat isoisän ottamia. Väinöllä on ollut silmää ja tilannetajua. Kuvissa on lämpöä, läheisyyttä, hilpeyttä, vastustamatonta aistillisuutta. Selvästi kameran takana on ollut henkilö, jolla on ollut innostava vaikutus kuvattaviinsa, sen näkee erityisesti hilpeistä ryhmäkuvista. Lapset taas lotraavat keskittyneesti rantavedessä, kapuavat veneeseen, kurkistavat teltasta, kellivät nurmelle levitetyllä peitolla, pissivät komeassa kaaressa heinikkoon. Fanni-äiti hehkuu riippumatossa lapsi sylissään ja ilmavat kuusenoksat kaareutuvat runollisesti heidän ylleen. Väinö itse työntää kottikärryä ylös mäkeä yläruumis atleettisesti paljaana, heiluttelee vesuria huvilan nurkalla hauis piukeana, kumartuu rivakkaan aironvetoon soutuveneessä järvellä.

Isoisä Väinö vietti huvilalla neljä kesää ja kuoli. Kesäkuvia ei taidettu sen jälkeen paljon katsella. Isäni ei kuvia muista enkä minä ole niitä isoäidin kainalossa lapsena tutkinut. Kumpa olisinkin! Kesäkuvahuuman vallassa oli pakko soittaa kevättalven merenjäältä pikkuserkku Ullalle kuvalöydöstä. Hän ymmärsi puolesta sanasta, että jälkipolville tekee niin hyvää, kun näkee onnellisuutta omissa sukujuurissaan.

Otolle kesäpurkkeja

Kävimme veljeni kesämökillä parin päivän visiitillä. Paikka on varsinainen paratiisi. Kilometrien pituisessa saaressa vesi ympäröi kesänviettäjän, hiekkaisella mäntykankaalla on jalan lämmin astua, valoa ja ilmaa riittää.

Sukusilmälasini huurustuvat innosta, kun katselen

-kolmen sukupolven asuttamia kahta mökkiä: punamullattua mummon mökkiä (päätyi Sukuseikkailuun isomummu Tyynen ja isovaari Heikin taloksi) ja uudempaa koivikon keskelle noussutta

-kälyni vaarin syntymätaloa, joka näkyy uudemman mökin keittiön ikkunasta järven vastakkaisella rannalla

-turkoosia pöytälevyä kahvikuppini alla. Kälyni Alma-mummo leipoi sen kääntöpuolella leipää.

Puolivuotias Otto kellii lattialla ja keittiön kaapissa on rivi tyhjiä vauvanruokapurkkeja. Nyt on aika ja välineet kerätä Otolle kesämuistot mökiltä!

Oton isotädillä (minä) ja mummulla (kälyni) on omat suosikkimme. Minusta pienet ja sirot lepänurvut näyttävät hienoilta lasipurkissa. Kälyni keksii kuusen, jonka juurella on ahkeran oravan jäljiltä kävyn karoja ja kasapäin kävyistä rouhittuja silmuja. Täytyy myöntää, että lasipurkissa ne ovat kauniita. Kuten myös ruskeat neulaset, pikkukivet järven rannasta, näkinkengät

Elsa etsii Otolle näkinkenkiä.

ja hiekka.

Kokoamme pilttipurkit riviin pöydälle. Siinä se on: kesämummolan luonto tallennettuna omaksi mikrokosmoksekseen. Ihailemme lopputulosta. Se on yhtä aikaa muistoja, biologiaa ja ITE-taidetta.

Vintiltä löytyy lasten leikkikäsilaukusta poron kopara (varvas). Sekin on juuri piltti-purkkiin sopiva. Poron kopara saa kuitenkin vielä odottaa. Se kuuluu tulevaan Lappi-purkkien sarjaan.