Varoitus! Tämä kouluaiheinen postaus osuu nyt keskelle Suomen suvea ja koulujen loma-aikaa (Etelä- ja Keski-Euroopassahan lomia vasta odotellaan). Kun en ole koululainen enkä lomaileva opettajakaan, pärskäytän nämä muistot tähän nyt. Hyppää yli, jos ajankohta sattuu olemaan sinulle huono!
Tipula juhlii
Pikkuserkkuni Ulla houkutteli minut keväällä yhteisen koulumme, Hämeenlinnan Tipulan 90-vuotisjuhliin. Koulun historia kertoo muun muassa tyttö- ja poikakoulujen ajasta ja tuon aikakauden päättymisestä.
Ulla ja hänen isosiskonsa Riika kävivät koulua tyttölyseon aikaan 1950-60 –luvulla. Minun kouluvuoteni osuivat murroskohtaan. Ehdin opiskella 1980-luvun alkuun mennessä tyttölyseossa, yhteislyseossa ja peruskoulun tulon myötä Kaurialan lukiossa.
Pojat tulivat Tipulaan, kun olin toisella luokalla oppikoulussa. Heidät sijoitettiin kolmesta rinnakkaisluokasta viimeiselle eli C-luokalle. Koko kouluaikani pojat olivat vielä pieni vähemmistö ja ikäluokkani suhtautuminen oli lähinnä isosiskomaisen suojelevaa tai välinpitämätöntä. Se todellinen testosteronin haju lehahteli tuolloin Hämeenlinnan lyseon kulmilla.
Jälleennäkeminen pitkästä aikaa
Voin suoraan todeta, että oman kahdeksan vuoden kouluhistoriansa ja sen näyttämön kohtaaminen tuntui yksiselitteisen pelottavalta. Tipulassa en ollut vieraillut kertaakaan sen jälkeen, kun lakkiaisruusut kädessä sieltä poistuin keväällä 1981.
Tutulla juhlaseuralla olikin lähtemisen tukena iso merkitys. Sitten kävi niin, että riemuylioppilas Ulla ja minua tasan 20 vuotta aikaisemmin ylioppilaaksi kirjoittanut Riika löysivät useita tuttuja, minä en yhtäkään. Ehkä minun ikäpolveni innostuu paikalle vasta 100-vuotisjuhliin? Vanhoja opettajia sentään näkyi joukossa muutama: liikunnanopettaja Anneli, äidinkielen opettaja Hilja, kuvaamataidon opettaja Liisa sekä uskonnon ja psykologian opettaja Tuula.
Tilat ja muisti
Luokkatovereitten kohtaamisen puutetta paikkasi unohtumaton jälleennäkeminen tuttujen tilojen – koulun käytävien, portaikkojen ja luokkahuoneitten – kanssa. Tulimme pikkuserkkujen kanssa viisaasti paikalle hyvissä ajoin. Juhlaväen soristessa jo juhlasalissa ehdin ennen ohjelman alkua vartin vaeltaa pitkin tyhjiä käytäviä. Tämä privaatti vaellus oli silkkaa ylellisyyttä. Olen melko varma, että ryhmäkierroksella kokemus olisi ollut erilainen.
Tilojen tunnistamisen kokemus oli välitön ja vahva. Portaikko ylimpään neljänteen kerrokseen, porrasaskelmat ja kaiteet heti tunnistettavina entisellään. Täällä ylhäällä opetettiin ranskaa ja ruotsia, uskontoa ja psykologiaa. Luokkahuoneesta tuttu maisema koulun pihalle, käytävän ikkunoista ortodoksikirkolle ja vanhan hautausmaan puistoon.
Toista portaikkoa alas: siinä äidinkielen luokka, tuossa opettajainhuone. Näkymä isoista porraskäytävän ikkunoista pihamaalle ja yhdelle sisäänkäynneistä. Tuossa keskellä kerrosta matematiikan luokka. Opettajat äkkiä ihan elävinä kuvina mielessä. Vielä portaita alaspäin. Viimeisenä juhlasali ja siellä Marjatan ja Annelin liikuntatunnit.
Juhlahumua
Näistä syvistä vesistä oli sitten palattava takaisin tähän päivään ja sen juhlahumuun. Ohjelma oli raikkaasti nykyisen koululaissukupolven mukainen ja etäännytti omat henkilökohtaiset muistot taka-alalle. Kaupungin oman pojan Sibeliuksen Andante Festivo ja Suomi-pop vuorottelivat. Nuoret esiintyjät lauloivat reippaasti kesän iloista ja kertosäkeessä otettiin jo housutkin pois. Kohtalaisen ikääntynyt yleisö ei tuntunut vapaamielisistä sanoituksista olevan moksiskaan.
Oman äidinkielen opettajani Hilja Mörsärin runo jo itketti. Vuoden alumni, tyttölyseosta vuonna 1954 ylioppilaaksi kirjoittanut näyttelijä ja puvustaja Liisi Tandefelt piti koskettavan puheen ja lausui Aale Tynnin Kaarisillan. Elinvoimainen Tandefelt esitti Sofi Oksasen Puhdistuksesta tehdyssä elokuvassa upeasti vanhaa Aliidea ja sai roolistaan Jussi-patsaan 2013. Taiteilijan esimerkki on varsin vakuuttava: taiteen tekemisen palo ja intohimo kantaa pitkälle eikä se katso ikävuosia.
Juhlan väliajalla nostimme maljoja ja sillä aikaa nuoret järjestäytyivät koulun juhlamusikaalin esitykseen. Seurasi huikea ja esiintymisen iloa pursuava vuosikymmenten kavalkadi vuodesta 1924 tähän päivään.
Kannattiko?
Kannattiko osallistua juhliin? Kyllä kannatti. Kokemus oli samaan aikaan pikkuisen kivuliaan eriyttävä ja yhdistävä.
Eriyttävä siinä mielessä, että oma tärkeä kasvuvuosien paikka ja siihen liittyvät ainutkertaiset kokemukset ovat ihan oikeasti kuin muisto vain. Uudet kasvot ja tavat toimia ovat tulleet oman kouluajan tilalle. Järjen tasolla se on täysin selvää ja luonnollista, tunteen tasolla haikeutta herättävää. Sekin tuntui vähän surulliselta, kun kasvuvuosien tärkeä opettaja ei enää tunnista. Vaan kuinka voisikaan, satojen ja tuhansien oppilaidensa joukosta?
Yhdistävä kokemus oli sikäli, että paljon oppi uutta. En muista viettikö koulu omina kouluvuosinani 50-vuotisjuhliaan. Oman koulun vaiheet ja erityislaatu eivät ainakaan minulle ole aikaisemmin näin avautuneet: tyttö- ja poikakoulut aikansa ilmiöinä, sota-aika, pitkäaikaiset opettajalegendat.
Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.
Café Suku 