Metsästä kaupunkiin ja takaisin

Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa kaupunki kohtaa metsän. Alakerrassa on Hannes Heikuran mustanpuhuvia katunäkymiä, yläkerrassa Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen metsäkuvia. Yhdistelmä on jännittävä. Olen menossa katsomaan varsinaisesti metsäkuvia, mutta näyttelyjen kontrasti kiehtoo. Alakerran maailma on mustavalkoinen, tummien varjojen valtaama, yksinäinen. Yläkerrassa kuvat ovat pehmeitä, esteettisiä, reheviä. Rakennettu ympäristö ja villi luonto kohtaavat.

Yläkerran Kultainen metsä – näyttelyssä kuvia on Japanin pyhistä metsistä, suomalaisista aarnimetsistä ja hakkuuaukioilta. Metsästä on moneksi: toisen kirkko, toisen leipä. Näyttelyssä pyörivän multimedia-esityksen kertojien metsäkokemukset ovat syviä ja merkityksellisiä. Metsä on myös globaali kokemus. Japanilaisilla on pyhät puunsa, vanhan kansan suomalaisilla uhrimäntynsä ja karhunkallopetäjänsä.

Maaltamuuton seurauksena (nykyään mennään trendikkäästi myös toiseen suuntaan) meitä on monta, joilla on kokemus asumisesta niin maalla kuin kaupungissakin. Mihin ympäristöön tällainen miljöönvaihtaja sitten samastuu tai kaipaa?  Itse olen elänyt lapsuuteni maalaiskansakoululla metsien keskellä. En ole koskaan kokenut tarvetta mennä nimenomaan metsään mieltä lepuuttamaan. Sain metsistä kyllikseni ja kaupunkiin muutettuani koin, että myös kaduilla on mukava samoilla ja ihmisvilinässä rauhoittuu. Puut ovat kuitenkin rakkaita. Hesperiankatujen kukkivat hevoskastanjarivistöt, mummolan jalavat, koulunpihan vanha valtava koivu. Punakaarnaista mäntyä pitkin rapisteleva punaruskea orava on hauska näky. Puissa on arvokkuutta ja herkkyyttä. Kun kotipihan valkea kuulas kuoli ja kaadettiin, tuntui siltä kuin olisi oma käsi sahattu poikki.

Kultaisessa metsässä kävellessä mieli kyllä virvoittui. Käynnin jälkeen piti kaivaa hyllystä esiin samojen tekijöiden Puiden kansa  – valokuvateos (1998). Siinä on vanhojen puiden voimaa. Ja oikeasti – ihan mielelläni kyllä lähden metsäkävelyllekin. Koirammekin viihtyy aina uusilla poluilla.

Omasta metsästä: viime kesän myrskyn jäljiltä

Ritva Kovalainen – Sanni Seppo: Kultainen metsä
Hannes Heikura: Dark Zone

Helsingin kaupungin taidemuseo, Tennispalatsi  4.9.2011 asti.

Sukumetsässä eli Otto-sedän hehtaarit

Oma koivu

Olipa kerran Otto-setä, jolla oli monta hehtaaria metsää, ainakin tuhat. Näin kerrotaan. Otolla oli kauppamiehen kyky ja rohkeus, luotettava metsänhoitaja Uki ja tiukkoja tilanteita pelkäämätön vaimo. Hänellä oli kaksi höyrylaivaa, joista toisen nimi oli Ebba sekä valkoinen huvila veden äärellä.  Otto-sedällä oli myös sydäntauti eikä hänellä ollut yhtään omaa lasta.

Puut kasvoivat Oton koko ajan karttuvilla tiluksilla. Käet kukkuivat, majavat rakentelivat patojaan puroissa, hirvet käyskentelivät kuusikoissa.  Oton laivat seilasivat puutavaralastissaan Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin.

Tuli sota. Rintamalle Otto oli liian vanha. Mutta sodan aikana hän kuitenkin kuoli ja jätti leskelle kaikki hehtaarit ja rungot ja maan, joka kasvoi niin kovasti. Vuoden päästä sota päättyi ja suuri osa Oton metsistä jäi rajan taakse ja laivat Viipurin satamaan.

Kun leski kuoli, loput hehtaarit jakaantuivat ympäri suurta sukua lapsettoman lesken sisaruksille.  Koivikot, kuusikot, mäntytaimikot, purot, järvenrannat, majavanpesät, hirvenpapanat, lakkasuot ja lähteensilmät.  Kaikki saivat uuden omistajan. Vanha metsänhoitaja Uki auttoi perijöitä metsänhoidon alkeissa, opasti nuorempiaan katsomaan kuinka paljon kuutioita runko tuottaa, milloin on aika kaataa ja milloin myydä.

Sen pituinen se.

Paitsi että,

pari sukupolvea myöhemmin, kerran  kesässä  Oton vaimon yhden sisaren yhden pojan lapset ja lapsenlapset ajavat omilta asuinseuduiltaan eri puolilta Suomea metsää katsomaan.  Käki kukkuu, mustikat kypsyvät, joku yleensä mulaa veteen tiluskierroksella puroa ylitettäessä. Illalla laitetaan matkagrilli kuumenemaan, noudetaan lähteessä jäähdytetyt cocacolat, läpsitään hyttysiä. Omalla maalla, omien puiden katveessa.
Jos metsä ja luonto kiinnostavat sinua, voit peilata omia metsämuistojasi ja saada inspiraatiota Helsingin kaupungin taidemuseon kesänäyttelyssä:
Kultainen metsä: Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen valokuvia