Sukutapaaminen ranskalaisittain

Ranskalainen viikonloppu on hyvän mielen elokuva lapsuus- ja kesämuistoista, perheestä ja suvusta.  Albertine on 11-vuotias ja matkustaa maalle mummolaan. Siellä isoäidin syntymäpäiville kokoontuu sekalainen seurakunta sisaruksia puolisoineen ja lapsineen. Eletään 1970-luvun loppua.

Maalla Bretagnessa tapahtumat soljuvat pienimuotoisesti ja intensiivisesti. Albertine leikkii barbeilla poikaserkkunsa kanssa, käy tukkanuottasille vihreästä citroenista nousseen nokkavan tyttöserkun kanssa. Hän vierailee isän kanssa nudistirannalla ja ihastuu palavasti vaaleakiharaiseen poikaan.

Syntymäpäivän ateria syödään pitkässä pöydässä ulkona pihalla. Miehet ovat paistaneet porukalla lampaan, ja ottavat ruokailun jälkeen mittaa toisistaan jalkapallossa. Naiset puhuvat seksistä, elokuvista ja lastenkasvatuksesta. Sää ja mielialat muuttuvat nopeatempoisesti, mutta hyväntuulisesti. Yhtäkkiä vettä ryöpsähtää taivaalta (bretagnelainen sää on vaihteleva!) ja meluisa seurue siirtyy sisätiloihin. Sade lakkaa ja siirrytään mutkattomasti takaisin.

Elämä on heitellyt bretagnelaisia sisaruksia eri suuntiin. Osa elää perheineen maalla, kun taas Albertinen isä on pariisilaistunut näyttelijä ja vasemmistointellektuelli. Yksi sedistä on lääkäri, toinen umpimielinen ja viinaan menevä Algerian sotien veteraani. Puolisoiden mukana tulee lisää sävyjä Korsikasta ja Espanjasta.

Politiikka ja naisen asema leimahduttavat juhlaväen tunteet salamannopeasti. Maailmaa nähneellä avarasydämisellä isoäidillä on täysi työ pitää jälkikasvunsa aisoissa. Pyyntö  ”Pas de politique! – ei politiikkaa” saa toistua pöydän päästä useammankin kerran.

Erilaisuudesta ja ristiriitaisuuksista huolimatta sukukokoontumisen henki on suvaitsevainen. Maailmaan mahtuu monenlaista. Kuten omissa maailmoissaan elävä lempeä isoeno, jonka epäonnistunutta hirttäytymisyritystä lapset todistavat ladonraosta, taluttavat takaisin kotiin ja antavat kananpojan isoon kouraan lohdukkeeksi.

Samoista aineksista olisi saanut kasaan todellisen ahdistuselokuvan, mutta Julie Delpyn ohjaus on silottelemattoman lempeä ja humoristinen. Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla liikkuva Albertine päähenkilönä tuo tarinaan uteliaan, luottavaisen ja näkemäänsä vielä arvottamattoman näkökulman.

Ranskalainen viikonloppu, ohjaus Julie Delpy (2011).

Kapakan kuningas muistelee mummolaa – Peter Dahl Tarvaspäässä

Min farmors hus. http://www.peterdahls.com

Liityin Gallen-Kallelan museon ystäviin ”Liekkiläisiin” ja toteutin vuosikortin omistajan ylellisyyden. Ihan pikaisesti päiväkävelyllä piipahdin museossa nähdäkseni vaikka yhdenkin kiinnostavan taideteoksen ja nauttiakseni itse interiöörin tunnelmasta.

Tarjolla oli ruotsalaisen Peter Dahlin (s. 1934) töitä. Ohitin pikavilkaisulla tylysti kuuluisan nykytaiteilijan ”rehevät, lihalliset ja häpeämättömän aistilliset” työt museon alakerrassa (mm. Carl Michael Bellmanin Fredman -epistolan kuvituksia) ja kiipesin torniin.

Tornihuoneessa esittäytyi ”kapakan kuninkaaksi” tituleeratun taiteilijan lapsenomaisempi puoli. Seinällä väreili alakerran tummasävyisistä teoksista täysin poikkeava maalaus Peter Dahlin mummolasta. Heleän vaaleankeltaisin ja vihrein sävyin impressionistiseen tyyliin maalattu teos on täynnä aurinkoa. Pieni talo keskellä valoa, polulla lapsen hahmo. Ei jää epäselväksi, että Norjasta Ruotsiin lapsena muuttaneen taiteilijan muistot Oslon lähistöllä sijainneesta Knausenin mummolasta ovat onnelliset. Peter Dahl maalasi aiheesta viisi-kuusikymppisenä useita versioita.

Vastapäätä mummolamaalausta pyöri televisioruudussa video, joka kuvaa taiteilijan pikkupoikana aloittamaa ja aikuisuudessa jatkunutta intohimoista pienoismalliharrastusta. Karibania on Peter Dahlin fantasiavaltio, jonka viisivuotias Peter perusti muuttaessaan perheensä kanssa uuteen kotiin Tukholmaan.

Leikki on luovaa ja taide omanlaistaan leikkiä.  Omaa hyvinvointiamme ajatellen, älkäämme unohtako leikkiä ja nauttia taiteesta. Ja elvyttäkäämme hyvät mummolamuistot, jos olisivat päässeet haalistumaan.

Peter Dahlin näyttely Gallen-Kallelan museossa 28.3. – 27.5.2012

Peter Dahlin kotisivut

Mummista mökkiin ja tätien tarinaan – kuvakirjakertomuksia

Kevään kuvakirjakurssin – Suvun muistot kuvakirjaksi – viimeinen tapaaminen riemastutti jälleen. Kurssilaisten alkuideoista oli kehkeytynyt toteutuksia, joiden sisältö ja Marjaanan opastuksella skannatut ja kirjaan sommitellut vanhat kuvat ihastuttivat.

Vaikka sisällöt kirjoissa ovat henkilökohtaisia, niihin on helppo samastua ja ne nostavat mieleen omia muistoja. Siihen kaiketi perustuu yhteisen jakamisen ilo. Kuka nyt voisi vastustaa kuvakertomusta mummin ja hänen 1960-luvulla syntyneen lapsenlapsensa yhteisistä hetkistä mummolassa, kissanpojista ja punaisista saappaista kuralätäkössä.

Tai 1950-luvulla rakennetun kesämökin tarinaa. Miten monilla tavoilla kesäelämä näyttäytyykään: leikkimökki, lintutarinat, kauppa-auto, naapurusto, herbaarion ja Armi Kuusela – leikekirjojen kerääminen.

Entä sitten kuvakirja 1800-luvun lopulla syntyneistä persoonallisista sukulaistädeistä, joista yksi eli aina 100-vuotiaaksi: lapsuuden perheestä, opiskelusta, juhlasta ja työstä. Kirjan myötä myös sisaruskolmikon perintönä säilyneet kauniit huonekalut ja astiat saavat taustansa ja tarinansa.

Kiitos kuvakirjojen tekijöille yhteisistä hetkistä ja monia uusia kuvaseikkailuita oman historian poluilla!

Viime syksyn kuvakirjamietteitä täällä.

Tädit lapsena

Kesämökillä: leikkiastiat

Kesämökillä: leikkimökki

Matkalla mummolaan

Naakkoja sukutalossa

Mummolan verannalta

Naakka asettui taloksi vanhan mummolamme piippuun. Haravoimme keväällä pihamaalla, kun naapuri tuli ystävällisesti kertomaan uutisen. Nostimme katseemme talvehtineista vaahteranlehdistä vaarin 1920-luvulla rakentaman valkoisen talon katon harjalle ja siellä se istui. Piipun päällä hyvinkin. Kumppani tarkkaili tilannetta mummun talon keittiöpäätyyn istuttaman jalavan latvuksista.  Kuulimme sitten naapurin kokemuksista naakanpesän omatoimisesta hävittämisestä niin ylä- kuin alakautta. Päätimme kääntyä suosiolla sutarin puoleen. Muitakin ratkaisuja olisi ollut, kun olisi ajoissa ymmärtänyt. Juuri eilen opettajakollegani Hannu neuvoi ekologisen keinon naakan karkoitukseen: lehtopöllön ääniä nauhalle ja ämyrit kohti piippua. Hannun naakat ainakin ottivat pöllövaroituksen hyvin vakavasti.

Olen istunut useissa koulutuksissa tai seminaareissa, joissa rentoutustuokiossa pyydetään ajattelemaan  jotakin itselle mieluisaa paikkaa ja menemään mielessään sinne hetkeksi. Mielikuvituksettomasti menen aina samaan paikkaan: mummolaan, siihen samaan taloon, johon naakkakin mielistyi. Siellä rauhoitun ja virvoitun, jo mielikuvasta.

Jos taas olisin kirjoituskurssilla ja pitäisi tehdä harjoitus kuvaamalla jotakin merkityksellistä tilaa ja paikkaa elämässä, niin ensimmäiseksi menisin taas mummolaan. Voisin aloittaa listaamalla muistoja aisti kerrallaan:

Haju: Mummun jasmiini tuoksuu pihassa huumaavasti.
Kuulo: Heteka kamarissa narahtaa.
Tunto: Kesäsade tuntuu lämpimältä iholla saunan jälkeen. Lähteen vesi on jääkylmää.
Näkö: Kun aamulla herää, niin valo siilautuu talon vanhoista ikkunaruuduista eri tavalla kuin kotona: pehmeämmin, väreillen.

Omaelämäkerrallisia muistoja eri kodeista vuosien varrella on kiinnostavaa kirjata. Heli Hulmin elämäkertakirjoittamisen oppaassa Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamalla (Kansanvalistusseura 2010) on yksinkertaisen kaunis harjoitus. ”Mieti elämäsi paikkoja, alueita, huoneita. Valitse niistä yksi, jonka haluat muistaa. Voi olla, että siellä on tapahtunut jotain ratkaisevaa tai että yksinkertaisesti rakastat sitä paikkaa. Kirjoita minämuodossa itsestäsi ja paikasta.”

Oma kokemus on aina hyvin yksityinen ja joku toinen näkee saman paikan tai tilanteen täysin eri tavalla. Olen ajatellut, että on arvokasta, että lapsillani on mahdollisuus käydä talossa, jossa ovat asuneet heidän isoisovanhempansa. Jälkipolvien näkökulma avautuu minulle raadollisena. Rakas (vuosien saatossa kieltämättä ränstynyt) mummolani on heille kuin kauhujen kabinetti. Pelottava vintti, himmeät sähköt, vessa ulkona, täytettyjä lintuja tuvassa, nariseva lattia, ikkunalasi, joka ”vääntää” maisemaa, hiiriä. Talo on heille juuri se, miltä se näyttää, ja muistomme ovat erilaiset.

Uskon, että muistojen jakaminen läheisten kesken on tärkeää. Toisen ottaminen mukaan omaan elämäntarinaan on tärkeää. Kertominen lapselle, lapsenlapselle, puolisolle, vävylle, ystävälle. Jaettu muisto voi olla hyvin pieni, arkinen yksityiskohta tai sattumus. Ei tarvita paljoa. Sukuseikkailu – kirjassa Noora ja Nikke tekevät kuvitteellisen matkan suvun tärkeille paikoille kuten äidin leikkipaikalle, isomummun puutarhaan, kouluun, kauppaan, kesämökille. Eri sukupolvien kokemukset näistä arkkityyppisistä paikoista vaihtelevat. Mitä sinä muistat elämäsi tärkeistä kaupoista, mitä lapsi muistaa, entä ukki?

Ebeneserin Aikamatkalla – projektissa Sohvilan päiväkodin lapset kokosivat mummola-kansiota. Missä mummolat sijaitsevat, keitä siellä asuu? Mummola-kansioon dokumentoitui pieniä asioita, jotka kantavat suuria merkityksiä. Mitä lapset, vanhemmat ja isovanhemmat yhdessä kertovat lempiruuistaan, eläimistä, lauluista, kirjoista, leikeistä?

Naakkapariskunta toi tänä vuonna uuden lajin oman mummolani eläimistöön Lillukka-vasikan, Peilo-lehmän, arpinaamaisen kissan ja naapurin Vili-koiran jatkeeksi. Sukutarinat elävät, muuttuvat ja täydentyvät. Hyvä niin.