Nuori dokumentaristi matkalla isovanhempien maahan

Miten voi kaivata maahan ja kotiin jossa ei ole koskaan ollutkaan? Etninen kuolema ja kun ei ole mistään kotoisin. Mikä on koti, mitä on perhe? Mitä merkitystä menneisyydellä ja perinteillä edes on tässä kaikessa kun on jo kaikkea ja silti ei mitään? Eikö voisi olla olemassa vaan nyt ja nyt.

Näin esitellään Aalto-yliopiston Mediakeskus Lumen verkkosivuilla Miia Tervon dokumenttielokuvaa Santra ja puhuvat puut sen ensi-illassa 30.10.2013. Elokuva jatkoi sitten matkaansa Amsterdamiin Idfan elokuvatapahtuman opiskelijasarjaan.

Dokumenttielokuva esitettiin tammi-helmikuun vaihteen DocPoint-festivaalilla Helsingissä. Jaan Me Naiset –lehden blogistin, räväkän Vallilan Irman kokemuksen siitä, että elokuva liikutti. Vallilan Irma myöntää vuodattaneensa kyyneliä, minä olin liikutuksen lisäksi riemastunut tuoreesta ja visuaalisesti kekseliäästä toteutuksesta.

Nuori dokumentaristi Miia Tervo pohtii identiteettiään ja matkaa itärajan taakse Karjalaan. Isovanhemmat ovat täältä lähteneet evakkoon ja henkinen juurettomuus ja levottomuus vaivaavat nyt elokuvantekijää. Tervo löytää Karjalasta yhdeksänkymppisen Santran, josta tulee hänelle jonkinlainen mummon korvike. Santra on rehevä ja ronski runonlaulaja, jonka lausuntaa äidinkielen opettajatkin käyvät joukolla kuulemassa.

Dokumentti on ohjaajan kuuden vuoden Santralla käynnin tulosta. Raikas ja kaunis, koskettava, hauska ja vähän maaginenkin. Levoton maailmanmatkaaja kuvaa videonpätkissä niin Indonesiaa kuin Norjaa ja Helsingin katuja, ennen kuin sukeltaa Vienan Karjalan metsiin.

Elokuvaan lomittuvat Ami Lindholmin animaatiot, joissa vilahtelevat puolukat, käspaikkojen punaisella langalla kirjaillut linnut, pitsit ja karjalanpiirakat. Luonto, hyväntuulinen Santra ja animaatioiden taianomaisen etäännyttävästi toteutetut Karjala-symbolit muodostavat vastustamattoman, leikkisän kokonaisuuden.

– Perinne on eräs rakkauden muoto, Miia Tervo sanoo. Se on rohkeasti sanottu nykypäivänä, jolloin peräpeiliin katsomista ei mitenkään itsestään selvästi arvosteta.

Animaatiokuvitusta Tervon dokumenttielokuvaan esitellään Ami Lindholmin nettisivuilla.

Oman mummon patalappu. Ei Karjalasta, vaan Hämeestä.

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Kävin vuodessa 1903

Kuluneen viikon yksi mielenkiintoisista kokemuksista oli vierailu Vaasaan ja tutustuminen lastenkulttuurikeskus Barkin toimintaan. Kulttuuriperintökasvatus on Taikalamppu-verkostoon kuuluvan keskuksen tärkeimpiä tehtäviä ja alueen museoiden kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä. Bark on järjestänyt lapsi- ja koululaisryhmille draamapedagogiikkaa hyödyntäviä aikamatkoja. Elämyksellisillä ja osallistavilla kierroksilla on siirrytty nykyajasta monenlaisiin ajanjaksoihin ja miljöisiin.

Vaasan lähistöllä Mustasaaressa sijaitsevassa Stundarsin ulkoilmamuseossa voi tänä kesänä kuka tahansa kävijä kokea elävöitetyn aikamatkan suoraan vuoteen 1903. Tavanomaisten opastusten sijaan henkilökunta onkin heittäytynyt roolihahmojen vietäväksi ja museotaloissa voi tavata esimerkiksi puheliasta palvelusväkeä ja leipää paistavan perheenäidin. Kävimme tutustumassa.

Hämäläisjuurisena teki pian havainnon eräästä pohjalaisesta perhehistoriaan vaikuttaneesta historian jaksosta.  Maanantaisella käynnillä kohtasimme hämmentävän monta Amerikkaan muutosta haaveilevaa. Koko kylä tuntui olevan Amerikka-kuumeessa ja monta miestä oli jo lähtenytkin. Kauppiaan piika opetteli käsinkirjoitetusta listasta jo englanninkielisiä fraaseja työnhakua varten. Tyttö arveli, että parin vuoden päästä matkarahat olisivat kasassa.  Lapsikatrastaan yksin elättävä äiti pyykkäsi naapureille eikä ollut vielä saanut yhtään rahalähetystä mieheltään. Naisporukassa kun oltiin, niin sympatiaa pyykkipaljun ja leivinuunin väliä juoksevalle ahkeroijalle kyllä herui.

Stundarsin ”elävien oppaiden” tämän kesäinen aikamatka oli juuri alkanut ja roolia vielä rakennettiin. Kävijältä vaatii toki pikkuisen reippautta lähteä vuoropuheluun mukaan, mutta oma kokemus oli, että tämän museovisiitin muistaa kyllä keskimääräistä paremmin.

Stundarsin opastuskokeilu on osa Museala vardagsrummen – hanketta, jossa on mukana myös Sagalundin museo Kemiönsaaressa.

Kaiken kaikkiaan kesäinen museoalue oli varsin viehättävä, museotalot kodikkaasti ja runsaasti sisustettuja. Kotieläimiäkin alueelta löytyi. Stundarsin yksi suosituimpia vierailuaikoja on kuitenkin joulunaika. Joulumarkkinat ovatkin taatusti täällä tunnelmalliset.

Junamatkalla kotiin oli hyvää aikaa palautua taas tähän aikaan ja paikkaan. Tekstari välitti viikon tärkeimmät uutiset. Olen tuplaisotäti!

Tähän matkaan pitää säästää pitkä penni!

Amerikasta on tullut rakkauskirje.

Roolit pois, olen ihan oma itseni.

Tuore tuplaisotäti: näissä vaunuissa on tyyliä.

Kamera kädessä uudessa kotimaassa

”Isoäitini, tätini ja siskoni ovat ammatiltaan ompelijoita. Tämä ompelukone on ostettu Suomesta, mutta meillä oli samanlainen kotona Syyriassa. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin asuimme kaikki siellä vielä.”

Syyrialaisen Avinin valokuva vanhasta Singeristä on osa yhteisöllisen valokuvauksen menetelmällä tuotettua näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Kymmenen maahanmuuttajataustaista naista kokoontui Espoossa ammattivalokuvaajan vetämään työskentelyyn ja tallensi elämäänsä Suomessa. Irakista, Somaliasta, Syyriasta, Etiopiasta, Ranskasta ja Sri Lankasta kotoisin olevilla naisilla ei ollut yhteistä kieltä, mutta kuvien avulla syntyi yhteys.  Työpajassa kuvatulla videolla puhe sorisee vilkkaasti.

CD-levyhyllyn kuvannut Kasthury kertoo: ”Perheeni on musikaalinen. Minä kuuntelen paljon musiikkia ja tanssin. Lainaan kirjastosta usein CD-levyjä. Eräässä tanssiesityksessä sekoitin suomalaista ja srilankalaista musiikkia. Olen myös opetellut tanssimaan humppaa. Se on tosi helppoa!”

Zairab nauttii retkistä luontoon. ”Kuvassa on tyttäreni Lilian. Olemme Luukissa retkellä. Käymme siellä aina lämpiminä päivinä ja otamme mukaan syyrialaista ruokaa evääksi.” Geraldine on kuvannut ympäristötaideteoksen Töölönlahden rannalla.

Naiset luovivat keskellä luterilaista yhtenäiskulttuuria. ”Suomessa ei ole hindutemppeliä. Siksi käyn usein Helsingin Tuomiokirkossa rukoilemassa, ” kertoo Kasthury. Sinthayhy jatkaa: ”Pidän Tuomiokirkosta paljon ja tulen onnelliseksi, kun näen sen. Se on kaunis, ja aurinko paistaa siihen kauniisti kesällä ja talvella.” Irakilaiset ystävättäret Eptehal, Hawa ja Gulala istuvat kuvassa ruotsinlaivan hyttiin kattamansa toivomusaterian ääressä. Jelset Al-Kider  –aterian antimet ovat kaikki vihreitä, sillä se on profeetta Muhammedin perheen lempiväri.

Näyttelyssä ei kerrota naisten Suomeen muuton syistä. Tämänhetkiseen arkeen keskittyminen on vapauttava näkökulma ja tuo mieleen ajatuksia muuttamisesta, uuteen sopeutumisesta ja kulttuurien kohtaamisesta noin yleensä.  Raakel Kuukan näyttelyssä viime syksynä valokuvataiteen museossa olivat esillä Kuukan omat karjalaiset juuret ja evakkouden jäljet sekä Rebekka-tyttären afrikkalaiset juuret.

Entä oman perheen ja suvun siirtymät: etelän kaupungista pohjoisen tuntureille ja Turusta Tukholmaan. Aika sopeutuminen on ollut hämäläisestä kylästä 1860-luvun nälkävuosina Helsingin Hietalahteen muuttaneella kaksikymppisellä Albertiinallakin: ruotsin- ja venäjänkielen porinaa, vossikkahevosten kavionkopsetta, sataman vilskettä, maalattuja naisia, Sinebrychoffin tehtaan höyryjä, hyytävää merituulta. Jos Albertiinalle ja lähikortteleiden muille maalta muuttaneille naisille olisi annettu kamera käteen, mitä he olisivat kuvanneet?

Merkitykselliset paikat. Suomen valokuvataiteen museo  4.5. – 27.5.2012

PhotoVoice-menetelmästä kerrotaan lisää täällä.

Jelset Al Kider -ateria on katettu Tallinnan risteilyllä laivan hyttiin. Kuva: Nina-Maria Oförsagd

Muistot ja monikulttuurisuus kohtaavat Raakel Kuukan valokuvissa

Rakel Kuukka: Rebekka ja kansallispuku

Raakel Kuukan (s. 1955) valokuvissa Karjala kohtaa Afrikan, peitot ja pitsiliinat viestivät mykkinä, mutta äänekkäinä ja nainen valkoisella sohvalla kasvattaa vatsassaan uutta elämää. Retrospektiivisen näyttelyn sisältö kumpuaa perheen historiasta, omaelämäkerrallisista tapahtumista, erityisesti naisten sukupolviketjusta.  Kuva-aiheiden vastakohdat tuovat näyttelyyn kysymyksiä herättävää jännitettä.  Äidin kuolema ja oma äitiys. Vanhempien evakkous ja juuret Karjalassa, Rebekka-tyttären isän kotimaa Ghana. Muistot avautuvat nykypäivään ja koti-Suomi monikulttuurisuuteen. Kansallispukuinen Rebekka haastaa katsojan: mistä ja miten identiteetti muodostuu?

Olin 1990-luvun lopussa Karjala-talolla järjestetyssä tilaisuudessa, missä Rakel Kuukka esitteli kuvia vanhempiensa kotialbumista. Nuoruuden kuvat kodista ja perheestä Karjalassa herättivät kuulijoissa varmasti omia muistoja ja silmäkulmia pyyhittiin diaesityksen hämärissä.

Näyttelyn kuvat viestivät poissaolosta, hämmennyksestä menetetyn äärellä, etäisyydestä. Niissä ei ole mitään pikkusievää eikä nostalgisoivaa. Äidin kuoleman jälkeen valo tanssii peiton pinnalla, mutta äitiä ei enää ole. Kuvausretkille Karjalaan lähteneet sisarukset seisovat muistojen kotikonnuilla, mutta itselleen vieraassa maisemassa. Lämpöä ja läsnäoloa on kuvissa, joissa parivuotias Rebekka ottaa tuntumaa isänsä kotimaahan.

Videoteokset tuovat liikettä vastapainoksi monille asetelmallisille kuville. Irja-täti kertoo sota-ajasta eloisasti, Karjalan maisemat pompahtelevat sateen keskellä auton ikkunan takaa. Rebekka pyörähtelee päiväkodin juhlissa ja valkovuokkometsässä.

Näyttelyn hurjin työ on videosta ja valokuvista koostuva Yön puutarha, jossa Kuukka kuvaa lapsuutensa kotitaloa ja puutarhaa. Aavemainen valaistu talo odottaa pimeässä ikkunat avoimena. Mustassa yössä omenapuut notkuvat hedelmistä ja kultapallot loistavat rehevinä. Kukat ja puutarhan sato ovat kypsyneet täyteen kukoistukseensa,  ja samalla talo on tyhjä.  Näinkö pelottavaa on irtaantua lapsuutensa maisemasta?

Rakel Kuukka: retrospektiivi 15.1.2012 asti, Suomen valokuvataiteen museo.

Mainio kännykkä-Guide löytyy täältä. Soita ja kuule taiteilijan omin sanoin kertovan teoksistaan.

Lilja ja muut Amerikan matkaajat

Vietimme viikon perheen kanssa New Yorkissa. Ensimmäisenä iltana pilvenpiirtäjät pilkehtivät täysikuun ympärillä. Viimeisenä yönä taksien tööttäykset katosivat ukkosen kaduilta kimpoilevaan jylyyn. Siinä välissä haistelimme ilmaa kaupungissa, joka on nähnyt lukemattomien uutta elämää etsivien muuttajien ilot ja surut. Monikulttuurisuuden saattoi aistia jo jalkapohjissaan ja sekaan oli niin helppo solahtaa.

Asuimme kaupungin vanhalla siirtolaisalueella Lower East Sidella. Matkaoppaan kuvaus latinojen, kiinalaisten, juutalaisten ja hipstereiden kulttuurisesta sekamelskasta piti paikkaansa. Kiinalaisten kaupassa kalat uiskentelivat altaissaan ja siansorkat odottivat ostajaansa. Keltainen koulubussi kolisteli jätesäkkien reunustamaa katua pitkin kohti koulua, jonka suuressa logossa komeili lohikäärme. Kynsistudioissa latinoladyt tekivät manikyyrejä neonvalojen loisteessa. Aamiaiskahvilassa soi klassinen musiikki ja nuorekkaat asiakkaat työskentelivät intensiivisesti läppäreidensä äärellä.

Kiertelimme päivän vapaudenpatsaalla ja Ellis Islandilla eläytymässä niiden siirtolaisten tunnelmiin, jotka laivankannelta näkivät Manhattanin hämmästyttävän siluetin ensi kertaa. Valitettavasti meillä ei ole yhtään aitoa amerikansukulaista jäljitettävänä Ellis Islandin maahanmuuttorekistereistä. Yksi kytkentä sentään löytyy uudelle mantereelle: Lilja, Anni-tädin suojatti lastenkodista. Amerikkaan asettunut Lilja ilahdutti sotien jälkeen suomalaisia ystäviään paketeilla, joista ilmestyi kahvia, purukumia ja äidilleni morsiushuntu.

Siirtolaisuus on New Yorkin ydintä. Yksistään Ellis Islandin maahanmuuttokeskuksen kautta kulki vuosina 1892 – 1954 12 miljoonaa toiveikasta tulijaa. Ensimmäinen heistä oli 15-vuotias Annie, Amerikassa odottavien vanhempiensa perässä pikkuveljiensä kanssa matkustanut irlantilaistyttö.

Lower East Siden Tenement Museum nostaa esiin maahanmuuttajien elämäntarinoita. Tässä Orchard Street 97:n kerrostalossa on asunut 7000 siirtolaista. Me emme tälle aikamatkalle ennättäneet, mutta onneksi on netti ja museolla mainiot sivut. Miten olisi maahanmuuttopeli nuoren Victorian opastuksella?