Kirja ilmestyy

Urakka ohi. Kirjantekijät rentoutuvat Tapiolan leikkipuistossa. Kuva: Anne Nisula

Pari viikkoa sitten Sukuseikkailu pullahti painosta etuaikaan, varoittamatta. Niinhän ne lapsetkin joskus syntyvät. Ismo toi ruskean pahvilaatikon ovelle ja sieltä kirja sitten kuoriutui. Se oli niin kaunis!

Ihan arkisesti katseltiin perheen kanssa kirjaa keittiön pöydällä, syötiin ja puhuttiin päivän tapahtumista. Karoliina Kestin ruumis oli löytynyt, sen muistan. Ei mikään kiva uutinen. Sitten kaikki pöydästä omiin toimiinsa.

Kun edellisen kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta, ei ole rutiinia julkistamisen yllätyksellisiin kuvioihin, tai voiko sellaista rutiinia nyt oikeastaan ollakaan. Odottamaton puhelinsoitto Hakaniemen metroasemalla ja kutsu aamutelkkariin kertomaan kirjasta. Siis IIIK!

Julkistamistilaisuutta varten pitää vähän laittautua ja käydä värjäämässä kulmat kuntoon. Ärhäkkä allerginen reaktio, punoittavat kulmat, turvonneet silmät. Siis KÄÄK! Onneksi on lääkärit, tropit ja makeup.

Mutta tv-studion sohva on mukava ja toimittaja ystävällinen. Julkistamistilaisuudessa Lastentarhamuseossa on lämmin ja kodikas tunnelma, ihanat kirjahanketta tukeneet ihmiset paikalla. Siis KIITOS!

Kyllä kirjalapsi nyt sai onnellisen lähdön matkalleen maailman turuille.

Ylen aamu-tv
Lastentarhamuseo

Kaikilla on juuret

Sukuseikkailu -kirja ilmestyy syksyllä. Ismolla on kuvituksen viimeistelyn kanssa nyt täysi höyry päällä.

Kirjaa on tehty rakkaudella. Se on henkilökohtaisesti tärkeä, niin kuin tietysti kaikki kirjalapset ovat tekijöilleen. Pari vuotta sitten näytin listaa kirjan sisällön alkuaihioista ystävälleni. Hän hämmentyi sukutematiikastani ja kysyi onko kyseessä leikki vai terapia vai mitä oikein tavoittelen.

Sukuseikkailu on leikki. Leikki on kuitenkin yhtäaikaa kepeää ja syvällistä. Se syntyy tosiasioista, aidoista tapahtumapaikoista, elämän kuluttamista esineistä, kuvista ja kertomuksista ja ripauksesta mielikuvitusta. Leikissä jokainen on omillaan ja aktiivinen.

Kaikilla on juuret. Jokaisella on oikeus tutkia omaa historiaansa tavoilla, jotka ovat itselle luontaisia. Kirjoittaen, kuvataiteen keinoin, käsitöitä tehden, esineitä keräämällä, matkustaen, historiallisia romaaneja lukien, arkistoja penkoen. Ei ole yhtä oikeata tapaa eikä yhtä oikeata näkökulmaa.