Hevosmuistoja hevosen vuonna

Kiinalaista uutta vuotta vietettiin äskettäin ja kiinalaisen horoskoopin mukaan elämme nyt hevosen vuotta. Tämän kunniaksi saimme myös perheessämme vierailleelta pekingiläiseltä koulutytöltä tuliaisiksi iloisen hevosen ikkunaan ripustettavaksi.

Hevosen vuosi johdattaa tietysti omasta historiastaan kiinnostuneen oitis hevosmuistoihin.  Itse olen istunut hevosen selässä kerran Hämeenlinnan Aulangolla lasten talutusratsastuksessa ja aikuisena toisen kerran ja ihan omin neuvoin islanninhevosratsastuksella Vierumäen urheiluopistolla. Ensimmäinen kerta oli aika pelottava, toinen kerta ikimuistoisen ihana.

Hevosmuistot ovat omassa perheessä ja suvussa vähissä, vaan yksi on kuitenkin tärkeä ja ylitse muiden. Isoisäni isä oli yksi lukuisista ajureista 1800-luvun lopun Helsingissä. Gustaf Adolf asui perheineen Hietalahdessa. Asuintalon pihapiirissä oli talli ja siellä ajurin hevonen Karhu. Todennäköisesti muitakin hevosia isoisoisällä uransa aikana oli, mutta vain Karhu on tullut nimeltä tutuksi, kiitos serkun isoäidin vintiltä löytämän isoisän päiväkirjan.

Gustaf Adolfin poika – isoisäni Väinö – kuoli kun isäni oli nelivuotias. Hän ei ehtinyt välittää kertomuksia ja muistoja Gustaf Adolfista. Siksi hevosesta on tullut tärkeä kiinnekohta, kun koetan mielessäni rakentaa kuvaa isoisän lapsuudesta ja nuoruudesta.

Hevonen nimeltä Karhu on silta isoisän ja hänen perheensä arkeen yli sadan vuoden taakse. On niin helppo kuvitella pärskähtelevää eläintä vetämässä rattaita pitkin Bulevardia Gustaf Adolf ajurinpuvussaan kuskipukilla. On helppo kuvitella hevosen höyryävää hengitystä pakkasessa, hännän heilahduksia ja isoisoisää syöttämässä kauroja työtoverilleen päivän päätteeksi.  Totta puhuen, Karhu on minulle paljon elävämpi hahmo kuin isoisoisä konsanaan. Enkä näe siinä mitään epäkunnioittavaa, päinvastoin.

Monesti kuvittelen, mitä menneet sukupolvet toisivat minulle lahjana, jos heidät nyt hyvien haltijoiden tapaan kohtaisin. Kuvataiteita opiskellut isoisä Väinö toisi Ateneumin vuosikortin ja lähtisi seurakseni näyttelyihin. Hänen isänsä Gustaf Adolf toisi Karhun, ystäväksi ja toveriksi. Tai ainakin ajelukierroksen Karhun kyydissä meren jäällä, ehkä Suomenlinnaan. Tai jos ei muuta, niin ainakin pari Karhun kakkaraa pihapuutarhan lannoitteeksi, uutta kasvua vauhdittamaan.

Mieheni suvusta löytyy hevosia enemmän, joten omat lapseni eivät jää pelkästään vossikka-hevonen Karhun varaan hevosanekdootteja koottaessa. Olemme saanneet kuulla juttuja niin ravi-, työ- kuin sotahevosistakin. Mitä muistoja sinun perheessäsi on hevosista?

Tässä pari hevosaiheista linkkiä Ylen Elävään arkistoon:

Aho-Soldan –lyhytfilmi  ravihevosten kasvatuksesta Karjalassa (1938)
Varsat kesälaitumelle (1970-luku)

Kiinalaista uuttavuotta juhlittiin Helsingin keskustassa. Näin alkoi hevosen vuosi!

Kiinalaista uuttavuotta juhlittiin Helsingin keskustassa. Näin alkoi hevosen vuosi!

Isoisä Väinön perheen hevosen nimi oli Karhu.

Isoisä Väinön perheen hevosen nimi oli Karhu.

Täällä Karhu asui! Hevostalli isoisän kodin pihapiirissä Hietalahdessa. Kunpa löytyisi Karhustakin kuva.

Täällä Karhu asui! Hevostalli isoisän kodin pihapiirissä Hietalahdessa. Kunpa löytyisi Karhustakin kuva.

Kissojen kanssa kirjailijan kotona

Vietimme vuoden vaihteen Floridassa, viimeiset kaksi päivää Key Westissä Pohjois-Amerikan eteläisimmässä paikassa. Turistien kansoittama pikkukaupunki oli hurmaava trooppisessa rehevyydessään. Kissat ja kanat kävelivät kaduilla, kukko kiekui herkeämättä aamulla.  Majapaikassamme musta-ruskea kissa odotti meitä saapuessamme terassilla ja mourusi illalla oven takana.

Kävimme Ernest Hemingwayn kotitalossa. Kirjailija asui Key Westissä 1931-40 vaimonsa Paulinen ja poikiensa Patrick ja Gregory kanssa. Kaksikerroksinen korallikivestä rakennettu talo oli väljä ja viihtyisä, puutarha ympärillä yltäkylläinen palmuineen ja kukkivine pensaineen. Oppaan mukaan kirjailijan päivä kulki näin: työskentelyä aamupäivällä puutarhassa olevassa työhuoneessa, iltapäivällä kalastusta, illalla kantabaariin.

Ernest Hemingway muutti Key Westistä Kuubaan ja avioitui Martha Gellhornin kanssa. Pauline jäi poikiensa kanssa taloon. Hän kuoli vuonna 1951.

Kissat ovat oleellinen osa museon brändiä. Kirjailija sai Key Westissa asuessaan Snowball-nimisen kuusivarpaisen pennun lahjaksi. Osa museossa vilahtelevista kissoista on tämän jälkeläisiä, kuusivarpaisia nekin. Eläimiä on museon omien tietojen mukaan 40-50, opastuskierroksella näimme näitä luonteikkaita otuksia ehkä seitsemän tai kahdeksan.

Mielenkiintoista on, että kun turistien toimia museossa rajoitetaan (naru vedettynä tuolin tai sängyn eteen), kissat loikkivat huoneissa ja huonekaluilla vapaasti. Kokemus oli oikein viehättävä ja ihan mieluusti näkisin kissoja muissakin museoissa!

Kissa nimeltään Benny Goodman patiolla.

Kissa nimeltään Benny Goodman kirjailijan patiolla.

Kissa Hemingwayn sängyllä.

Kissa Hemingwayn sängyllä.

Kissa pesulla kirjailijan tuolilla. Ihmisillä ei tähän asiaa.

Kissa pesulla. Ihmisillä ei tähän asiaa.


Lisää kissoista, Hemingwaysta ja Key Westistä täällä: Must love cats in Key West

Lehmän muotokuva ja muita eläinaiheita

Sukuseikkailu – kirjassa on kuva-aukeama, mihin Ismo piirsi Nooran katselemaan seinälle ripustettuja suvun eläinten muotokuvia. Koristeellisten kehysten sisältä löytyvät mm. Ulla-hevonen, Orvokki-kana, Topi-pässi ja Vilho-porsas. Kysymys lukijalle kuuluu: ”Selvitä, onko vanhemmillasi ja isovanhemmillasi ollut lemmikkejä tai kotieläimiä. Millaisia tarinoita niistä kerrotaan?”

Lastenkirjassa kotieläinten muotokuvat tuntuvat leikillisiltä. Ihan oikeassakin elämässä niitä kuitenkin esiintyy?  No, ainakin Hollannissa.

Sinebrychoffin taidemuseon tiiliseinäisessä kellarissa voi ihastella 1600-luvun hollantilaisten taiteilijoiden grafiikkaa possuista, lehmistä, lampaista ja koirista. Vaurastuneessa Hollannissa elettiin taiteen kultakautta ja taiteilijoiden ja taiteen määrä räjähti nousuun. Vauraat porvarit tilasivat taidetta eivätkä väheksyneet arkisia aiheita. Kotieläimiä asusti niin kaupunkien pihapiireissä kuin maaseudun kylissä. Eläimissä taiteilijoilla oli helposti saatavilla oleva, haasteellinen ja samalla hauska malli.

Asetelmat ja eläinkuvat tekivät hyvin kauppaansa. Porvarien koteja koristivat kuvat omasta possusta tai lehmästä. Taiteilijat myös erikoistuivat, kuten esimerkiksi Paulus Potter lehmien muotokuviin.

Taiteellista vapautta toki myös otettiin. Karel Dujardin sijoitti eläimet italialaistyyppisiin maisemiin, taustanaan vuoria, linnoja ja raunioita.

Sinebrychoffin omiin kokoelmiin kuuluvat näyttelyn 80 eläinkuvaa ovat taiturimaisia. Mustavalkoisten grafiikanvedosten vastapainona tässä koko perheelle suunnatussa näyttelyssä pyörii Walt Disneyn animaatio Kolme pientä porsasta vuodelta 1933. Kellarin takaseinällä liikehtii kesällä 2013 videoitu rauhallinen Hereford-pihvikarja perniöläisellä laitumella.

Kun köyhän Suomen taide-elämä nousi omaan kultakauteensa, kotieläimillä ei ollut mitenkään merkittävää roolia kuvastossa. Eero Järnefeltin Lehmisavu kylläkin oli suosittu teos ja levisi painokuvina moniin koteihin.

Valokuvauksen kehittyessä moni lemmikkikoira on päässyt mukaan valokuvaamoissa otettuihin vanhoihin suomalaisiin perhepotretteihin. Vaan Hollannin mallin innoittamana ihan jo harmittaa. Miksi suvun rakas Asteri-lehmä tai Lekkeri-lammas jäivät ilman omaa muotokuvaa?

Johann Heinrich Roos (1631 - 1685), Pukki ja aasintamma

Johann Heinrich Roos (1631 – 1685), Pukki ja aasintamma

Yllätys suvun kesämökillä 1930-luvulla: lehmä järvessä

Yllätys suvun kesämökillä 1930-luvulla: lehmä järvessä

Per Maning – eläinkuvia

Lämpimien, koskettavien ja vähän hassujenkin eläinmuistojen jälkeen on tarjolla näyttelyvinkki. Espoon Emmassa eläimiä voi tuijottaa silmästä silmään, Per Maningin valokuvanäyttelyssä. Suurikokoisissa potreteissa ja hyvin intensiivisissä videoissa ei ole mitään suloista eikä söpöä. Villieläinten sijaan Maning on kuvannut ihmisiin sopeutuneita eläimiä, kuten rakasta vakavasti sairasta labradorinnoutajaansa Leoa, lehmiä ja hevosia tai eläintarhan apinaa. Kuvien eläimet ovat varsin lihallisia, vakavia ja voimakkaita. Niissä on yhtä aikaa jotain hyvin inhimillistä ja vierasta.

Taiteilija korostaa ihmisen ja eläimen tasa-arvoista vuorovaikutusta ja eläimien yksilöllisyyttä. ”Ihmisen ja eläimen välinen yhtäläisyys piilee eläimessä”, Maning sanoo. Tätä ajatusta voi pohtia omaa lemmikkiä rapsutellessa.

Per Maning, Valokuvia ja videoteoksia 1983 – 2012. Emma 9.6.2013 asti.

Eläinmuisto – kili pelastuu

Seuraavassa eläinmuistossa ollaan täpärässä tilanteessa, mutta neuvokkuus palkitaan. Ulla kertoo:

Sodan aikana ja sen jälkeen oli kaupungin omakotialueella sijaitsevassa kotitalossamme mm. vuohia, joiden kilit olivat lemmikkejäni. Vuohen maidosta en kovin pitänyt ja varsinkin lämpimänä se oli lievästi etovaa. 

Seuraava kilijuttu on ilmeisesti ajalta ennen syntymääni.

Pikkuinen kili ei alkanut hengittää syntymänsä jälkeen ja sitä yritettiin elvytellä eri keinoin. Maatalosta kotoisin ollut äitini saapui myös paikalle ja otti ja puhalsi pikkuiseen suuhun muutaman kerran ja valkoinen nyytti virkosi!     

Tämä tapahtui paljon ennen varsinaisen suusta suuhun -menetelmän läpilyöntiä. Kilin virvoituksesta kuuleminen sai äitini näyttäytymään sankarin roolissa, mitä hän ilmeisesti siinä tilanteessa olikin.

Ja Ulla jatkaa:
Varsinainen Sankari hän oli sitten 50-luvulla pelastaessaan kaupungin uimarannassa laiturin alta hukkuneena vedetyn naapurin pojan samalla menetelmällä. Äiti tuli töistä pyörällä viilettäen ja näki rannassa ihmisjoukon kerääntyneenä kehään seisomaan. Tuttu paikka, hänenkin lapsensa kävivät täällä uimassa.  Äiti kurvasi rantaan, läpi avuttomana seisovan ihmismuurin ja nappasi pojan mahan alta kiinni ja nosti kaksinkerroin ylös. Vesi tulvahti ulos ja poika virkosi.

Eläinmuistot päättyvät tällä erää näihin selviytymistarinoihin. Huhtikuussa jatketaan aiheena tärkeät paikat.

Hyvää pääsiäistä!

Ulla ja kili

Ulla ja kili

Eläinmuisto – ääniä kesämökillä

Varhaiskasvattajien kurssilla Päivi kertoi muiston käestä.

Kun viime kerralla kävimme lyhyesti läpi maakuntaeläimiä ja listalta löytyi Pohjois-Karjalan kohdalta käki, niin se tuntui heti täysin tutulta, luontevalta – tietenkin Pohjois-Karjalan eläin on KÄKI. Lapsuuteni ja nuoruuteni kesät vietin lähes aina mökillä ja jostain kumman syystä siellä näki todella vähän nelijalkaisia eläimiä. Jos hiiri vipelsi jossain, se oli suuri ihmetyksen ja innostuksen aihe. Eläimet, joita näimme, olivat lähinnä kaloja, hyönteisiä tai lintuja. Käkeä näki harvoin mutta sen kuuli tuon tuosta ja vieläkin kun kuulen käen kukkuvan, siitä tulee jotenkin jännittävä olo.

Mummi oli kertonut minulle, että kun kuulen käen kukkuvan, niin kannattaa laskea kukuntojen määrä: se kertoo sen, kuinka monen vuoden kuluttua ”pääsee” naimisiin. Aika pian tämän jälkeen sattui seuraavaa: oli taas kesäilta ja jo oikeastaan yö. Olin mennyt nukkumaan ja kuinkas ollakaan mökissä oli sisällä ainakin tuhat itikkaa. Hermostuin siihen ja päätin lähteä ulos nukkumaan, ajattelin että ulkona ei voi olla enempää itikoita. Panin pitkäkseni terassille ja heti kohta kuulin käen kukkuvan järven vastarannalla. Laskin ja laskin, ja pääsin valehtelematta useaan kymmeneen kukuntaan. Jotenkin luotin mummin tarinaan ja suorastaan tulin surulliseksi ja ajattelin, että en koskaan tule menemään naimisiin. Tämän tapahtuessa oli vähän yli kymmenen.

Nykyään olen naimisissa, mutta aika pitkään kesti ennen kuin vastaan tuli mies, johon halusin sitoutua. 

Jaan täysin Päivin kokemuksen lapsuuden kesämökkielämän eläinkokemuksista. Keskellä luontoa oltiin, mutta itikoita lukuun ottamatta eläimistö oli silmin näkymättömissä. Muuten läsnä kyllä: kalojen molskahduksissa, kärpäsen ja ampiaisen surinassa, lokin naurussa, kaikenlaisissa rasahduksissa ja kohahduksissa illan hämärissä. Vedessä, ilmassa, metsän kätkössä.

Oman lapsuuteni kesämökkeilyn eläimiin kuuluivat erityisesti lättyjä syövät särjet ja kuikka. Iso rantakivi toimi meillä laiturina ja sen ympärillä pyöri särkiparvia. Edellispäivän lätyt maistuivat niille hyvin. Kun kiveltä heittelin lätynpaloja, särjet hyppivät pintaan niitä hakemaan.

Illan tullessa kaikuivat tyynellä järvellä kuikkien voimakkaat, surumieliset huudot. En muista koskaan nähneeni itse lintua ja myöhemmin hämmästyin aika tavalla, kun näin linnusta kuvan. Se ei vastannut mielikuvaani tuosta salaperäisestä laulajasta.

Kuuntele käkeä täältä:http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/kaki

Kuuntele kuikkaa täältä:http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/kuikka

Sukuseikkailu ja maakuntaeläimet: lue täältä!

Eläinmuisto – Tusse-karhu ja citykarhu

Oletko kuullut kertomuksia villeistä eläimistä lemmikkeinä? Vuoden takaisissa lintumuistoissa kerrotaan Kalle-variksesta, lehtopöllön poikasista Nikosta ja Kikosta sekä Kiiu-maakotkasta.

Hilkka lähetti muiston mumminsa lemmikkikarhusta.

Mummi ja Tusse-karhu

Mummini perhe asui 1800-luvun lopulla Hiitolassa. Mummin isä oli Hiitolan asemapäällikkö ja innokas metsämies. Kevättalvella 1895 metsästysporukka oli ampunut emokarhun, jolla oli neljä poikasta. Ne jaettiin seurueen kesken. Sillä tavoin Tusse-karhu tuli mummin perheeseen. Se oli ainoa noista karhunpennuista, joka jäi eloon. Mummi oli tuolloin noin kuusivuotias.

Tusse oli täysin kesy, ja siitä oli paljon seuraa mummilleni, joka oli ainoa lapsi. Koska Tusse oli luonteeltaan lempeä ja leikkisä, se sai enimmäkseen liikkua vapaana. Se oli myös utelias ja pisti halukkaasti kuononsa joka paikkaan. Mummi kertoi, että se muun muassa putosi kaivoon kurkisteltuaan sinne, ja piti sitten hinata sieltä ylös suurella vaivalla. Se söi puuroa ja muuta tavallista ruokaa, mutta oli myös aikamoinen herkkusuu ja perso makealle. Tusse ehti olla mummini lemmikkinä kolme vuotta. Sinä aikana siitä kasvoi iso uroskarhu. Sen tempauksista liikkui paikkakunnalla monia juttuja ja sitä käytiin myös katsomassa.

Kaikki eivät ikävä kyllä kuitenkaan pitäneet siitä, että Hiitolan aseman seudulla liikuskeli vapaana oleva karhu. Joku oli valittanut Tussesta Valtionrautateille, ja niin perheen ja ystävien suruksi Tusse oli lopetettava. Tussen muisto on pysynyt elävänä jo neljän sukupolven ajan. Mummin perheessä harrastettiin valokuvausta, ja Tussesta on säilynyt muutamia valokuviakin. Mummi muisteli aina mielellään rakasta lapsuutensa lemmikkiä.

Therese, Alice ja Tusse 1895

Therese, Alice ja Tusse 1895

Hilkan lemmikkikarhu-kertomuksesta tulee mieleen 2000-luvun karhutarina. Sen on kertonut lasteni ukki ja mummu.

Citykarhu yllättää lehdenjakajan

Lehdenjakaja oli marraskuisena aamuna kello viisi tuomassa Hämeen Sanomia ukin ja mummun taloon, kun karhu tuli vastaan Saaristenkadun ja Koulukadun kulmauksessa. Järkyttynyt jakaja teki oitis hälytyksen poliisille. Karhu jolkotteli menojaan ja havaintoja katujen varsilta tuli sieltä ja täältä. Mesikämmenen suunta oli torin ohi ja yli Vanajaveden, kohti Tuulosta. Karhun kulkureitillä lapset päiväkodeissa ja kouluissa pysyttelivät poliisin neuvosta sisällä ja kotiin kaikki päästettiin vain vanhempien kyydissä. Karhu hävisi kaupungin toisella laidalla metsään eikä sitä sen koommin nähty.

Onko sinulla muistoja villeistä tai kesyistä metsän eläimistä?