Leivos vai limppu?

Veli soitti tiistaina kymmenen jälkeen ja käski kääntää television äkkiä Jimille. Hetkisen päästä olin keskellä kisailua Suomen parhaasta leipomosta, Hämeen osakilpailussa. Forssan Antti, Hämeenlinnan Laurell ja Tuulosrievä kamppailivat leipomoiden paremmuudesta.

Forssan Antin leipomo esiteltiin nuoren leipurin lapsuuden mummolana. Mummon reseptejä Antti käyttää kertomansa mukaan edelleen, toki vähän nykyaikaan tuunattuina.  Minua kiinnostivat kisassa kuitenkin Anttia enemmän Laurell ja Tuulosrievä. Ja miksi? Koska toinen mummoistani  oli kaupunkilaisrouva Hämeenlinnasta ja toinen mökin muori Tuuloksesta.

Kymmenen pistettä Laurellille

Kaupunkikonditoriaan liittää perheemme jo nimi.  Hämeenlinnan isoäiti nai Laurell-nimisen miehen jo kolmisenkymmentä vuotta ennen tämän leipomon perustamista vuonna 1947. Vaikka samaa sukua ei oltukaan, niin kaupungin suositun leipomon lakkakakkua ostettiin meidänkin perheeseen aina tärkeisiin tapahtumiin: kun miniä esiteltiin isoäidille tai kun pojantytär pääsi ylioppilaaksi. Ja edelleen, isoäidin kuoltua jo kauan sitten, kun pojantyttärenpoika kastettiin ja kun poika täytti 85 -vuotta.  Puhumattakaan lukuisista muista syntymäpäivistä.

Nykyisin torin reunan kahvila-konditoriassa tulee vierailtua harva se kerta Hämeenlinnassa käydessä. Hienostuneen ja tasapainoisen lakkakakun lisäksi tiskiltä löytyy monenlaista muutakin hyvää, kuten raikas Sibelius-leivos.

Ja kymmenen pistettä Tuulosrievälle

Tuulosrievän piimälimpun taas löysin ensin Hakaniemen hallista Helsingistä ja sitten vielä Stockmannin Herkusta. Lapsuuden nostalgia ja muistot kesistä mummolassa heräsivät heti. Vaikka oma tuuloslainen mummuni ei rievää leiponutkaan – enempi pullaa ja pikkuleipiä , niin mummu se väkisin tuli konstailemattomasta rapsakkakuorisesta piimälimppukimpaleesta mieleen.

Tuulosrievässä leipä paistuu puilla lämmitettävässä uunissa ja iso leivinuuni oli mummullakin. Tv-kisan tuomarin mielestä piimälimppu oli ihan paras, mitä hän on koskaan syönyt, leivän aniksella ja fenkolilla maustettu tuoksu huumaava ja uunissa yksilöllisesti paistunut kuori luonteikas.

Oma makuelämykseni on täydellinen, kun levitän piimälimpulle ranskalaista Bonne Maman vadelmahilloa ja päälle vielä siivun juustoa. Tuulos ja Ranskan maaseutu ovat lähempänä toisiaan kuin uskoisikaan. Tämän ymmärsin viimeistään silloin, kun vanha Hämeenlinnan musiikkiopistokaverini ja kesätuuloslainen Seppo kuvasi pyöräretkiensä Normandiaa Hämeeksi potenssiin kymmenen. Vertauksen voi käsittää vain, kun tutustuu tarkemmin Tuuloksen harvinaisen rehevään hämäläiseen lehtovyöhykkeeseen.

Siispä maalaistalon navettarakennukseen perustettua leipomonmyymälää emme Tuuloksessa käydessämme ohita koskaan. Itsepalvelupuoti on auki vuorokauden ja vuoden ympäri ja parempaa lämpimäistä nyt vaan ei saa mistään.  Bonusta Tuulosrievä saa laajasta jakelustaan aina omille kotikulmilleni saakka.

Television leipomokisassa vaativa omenastrudel –tehtävä kaatoi Tuulosrievän (pullataikinaan leivottu ”tuudeli” ei vakuuttanut tuomareita) ja Laurell vei Hämeen parhaan leipomon tittelin. Minulle näiden leipomoiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on täysin mahdoton tehtävä. Makumuistojen nostalgialokeroissa leivoksella ja rievällä on ihan omat paikkansa.

Elämäni leipomot ja kahvilat

Lopuksi vinkki vanhuuteen jälkipolville tai SPR:n ystäväpalvelulle. Lapsuuden jälkeen voin nostaa esiin kaksi kahvilaa yli muiden aikuiselämästäni. Niissä käynti voisi piristää mieltäni vielä vanhanakin. Laurellin ja Tuulosrievän tapaan mieltymysten kaksijakoisuus jatkuu. Ihana Ekberg ja sen hienostuneet leivokset Bulevardilla ja vähintään yhtä ihana Hopia ja sen karjalanpiirakat Pohjoisella Hesperiankadulla. Molempiin paikkoihin on tullut höngittyä niin ilon kuin epätoivon henkäyksiä.  Kiitos teille kahvilat!

Täältä saa hyvää lakkakakkua!

Hämeen paras leipomo -kisan voiton jälkeen Laurellilla oli jonoa. Auto tuo lisää myytävää!

 

Joulun liikuttavin lahja

Hyvä lukija! Toivottavasti vuotesi on alkanut onnellisissa merkeissä. Täällä joulu meni, vaan ennen uutta vuotta matkan päästä ilmestyi vielä paketti.

Mitä ihmettä! Somassa oranssilla kankaalla päällystetyssä boksissa on jotakin käärittynä norsunluun väriseen kreppipaperiin.  Rapistelen kääreet auki. Paketista ilmestyy pikkuinen kahvikuppi.

Paketin mukana on kortti ja siinä hollantilainen talvimaisema. Hevonen katselee heinäkuorman edessä kun väki on kerääntynyt joelle luistelemaan. Käly kirjoittaa:

 ”Äitisi toi joskus kauan sitten muutaman kahvikupin Tuuloksesta Vanhallepellolle. Viime kesänä poimin nämä vintiltä mukaani. Ajattelin, että kuppiparilla (jos ihan tarkkoja ollaan, niin kuppi ja lautanen ovat eripariset, mutta hyvin samanhenkiset kuitenkin) voisi olla uusi elämä sukuseikkailijan joulupöydällä.
Lempi-mummusi ja Juhana – vaarisi ovat varmaan monen monta kertaa juoneet kahvia tästä kupista ja sitä on hellävaroen tiskattu Tuuloksen keittiössä.”

Olen sanaton.

Käly on asettanut kuppiin kynttilän. Ajatus mummulan kahvikupista valaisemassa ja lämmittämässä pimeää keskitalvea ja joulun aikaa on huimaava. Syvästi liikuttava. Omien valoisien lapsuusmuistojen lisäksi siksikin, että onhan mummu jouluaaton aaton lapsi ja mummun ja vaarin hääpäivä on uuden vuoden aattona. En kuitenkaan uskalla sytyttää tulta, sillä pelkään menettäväni kupin. Entä jos se halkeaa?

Kuppipari muistuttaa nyt keittiössä näkymättömien naisten ketjusta. Ei ole enää äitiä eikä mummua, mutta näiden kahvikissojen muisto elää tässä ja nyt. Siis kuppi kuumaa uudelle vuodelle. Ja kälylle suuri kiitos!

Joulumuisto 2.12.

Asuin lapsena maalaiskansakoululla, missä isäni oli opettajana. Kotikeittiömme sähköhella oli aika pieni, ja paistoimmekin joulukinkkumme koulun keittolan vanhassa puilla lämmitettävässä uunissa. Kuusijuhlan jälkeen, kun koululaiset todistuksineen, paperipusseineen (sisällä omena ja pipari) ja joulukortteineen olivat lähteneet lomanviettoon, koulu hiljeni. Vaan isä palasi vielä lämmittämään uunia. Kun uuni oli valmis, kinkku kannettiin keittolaan: ohi tuoksuvan joulukuusen ja joulujuhlanäytelmän lavasteiden, läpi kirjastohuoneen ja sen Viisikko-rivistöjen. Muistan yönpimeän koulun, tulenkajon uunin luukun raosta, sopivasti aavemaisen tunnelman.  (Liisa L)

Entä mitä muistoja sinulla on joulupuurosta tai jostakin muusta jouluruuasta?

Neljä lastamme ovat hyvin perinnetietoisia. Syömme aina jouluaaton aamupäivänä riisipuuron, jossa pitää olla manteli. Olen unohtanut jo parina jouluna ostaa kokonaisia manteleita, joten olen nakannut kattilaan makaronin. Lapset muistavat vääntää vitsiä tästä muistamattomuudestani. (Soila O)

Muisto riisipuurosta toi mieleeni kadonneen joulupuuron mantelin. Mekin syömme jouluaattona lounaaksi riisipuuron, johon on kätketty manteli, joka tuo onnea. Vietimme joulua Yhdysvalloissa isolla joukolla, kolme lastamme olivat alle kouluikäisiä ja luonamme asui myös ylioppilastyttö, joka oli tullut meille lastenvahdiksi. Hän oli löytänyt amerikkalaisen poikaystävän ja jännitti kovasti, kuka saisi mantelin, koska ”mantelin löytäjä pääsee tulevana vuonna naimisiin”, hän tarkensi! Puuroa oli keitetty suuri kattila. Kukaan ei saanut mantelia, vaikka lautaset oli täytetty kukkuroilleen. Silja haki nopeasti lisää puuroa, mutta mantelia ei löytynyt vieläkään. Lopulta hän kaapi kattilan lusikalla – ei mantelia. Mihin manteli oli hävinnyt? Vuosien kuluttua vanhin poikamme kertoi, että hän oli saanut mantelin ja pelästynyt pahanpäiväisesti, että joutuu naimisiin ja nielaissut mantelin kokonaisena! Eikä hän ole naimisissa vieläkään. Suomalainen ylioppilastyttömme joutui hänkin palaamaan kotimaahan ilman sulhoa.(ALK)

Millainen on sinun jouluruokamuistosi?

Kurkista myös joulukalenteriin 2011.

Joulukysymykset