Suvun nimien taustojen selvittely tuottaa minulle luultavasti samantapaista tyydytystä kuin toiselle vaikkapa ristisanatehtävien ratkaisu. Nimet tarjoavat jännittäviä polun päitä aikakauden ilmiöihin, kuten kirjallisuuteen tai viihteeseen. Tässä pari esimerkkiä lempinimien jäljittämisestä.
Liisakulta alias Kultakutri
Setäni minulle antaman lempinimen Liisakulta tausta löytyi sittenkin lastenkirjojen maailmasta. Ystäväni avusti tutkimalla kansalliskirjaston Fennica-tietokantaa, mutta tuon nimistä kirjaa ei sieltä löytynyt. Olisiko kyseessä lastenkirjan henkilöhahmo, ystävä pohti.
Kyllä vain. Hakukone Google linkitti Liisakullan alta aikayksikön Tammen kultaisiin kirjoihin. Kuusikymmentä vuotta täyttäneen kuvakirjasarjan 1950-luvulla ilmestynyt kirja numero 44 on nimeltään Kolme karhua. Marjatta Kurenniemen suomentamassa tarinassa esiintyy pieni tyttö nimeltä Liisakulta, joka löytää metsästä karhujen talon. Tätä kuvakirjaa setä on todennäköisesti lukenut lapsilleen. Omille lapsilleni olen lukenut Kultakutrista ja kolmesta karhusta ja ihan samasta klassikkosadusta on tässä kyse.
Lainasin tietysti Kolme karhua heti kirjastosta. Tunnistin hämärästi, mutta juuri tämä Tammen kultainen kirja ei ole ollut lapsena lempikirjojani. Esimerkiksi Maalarikissat ja Loppu hyvin, kaikki hyvin sen sijaan herättävät valtavan lämpimiä muistoja. Kirjasarjan suosikit löytyvät Päivi Heikkilä-Halttusen kokoamasta Tammen kultaisesta juhlakirjasta.
Rimpsuttelua
Toinenkin suvun nimimuisto herättää kirjallisia assosiaatioita. Nuoret veljekset nikkaroivat 1940-luvulla sukulaistytölleen lempinimisarjan: Riita Marina Melusiina Mieliharmi Kiljukotka Bänks. Rimpsun alkupään merkityksiä on helppo tulkita, mutta Bänks jo vaatii selvittelyä. Eräs vanha sukulainen arvelee sen tulevan sarjakuvahahmosta (kirjoitusasu luultavasti Banks), jolla oli samanlainen polkkatukka kuin lempinimen saajalla. Sarjakuvajäljitys on vielä tekemättä.
Tarina kertoo, että Korkeasaaressa vieraillut nuori neiti Melusiina oli siellä nähnyt oikean Kiljukotkan ja todennut: ”Nyt minä kyllä suutun.” Minäkin olisin suuttunut, mokomatkin niminikkarit, ettäs kehtaatte!
Itselleni tuli nimirimpsusta äkillinen mielleyhtymä Peppi Pitkätossuun. Onhan Pepin koko nimi Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu. Kaikki on mahdollista, sillä Laila Järvinen on kääntänyt ensimmäisen Peppi-kirjan vuonna 1946 ja nimen keksijät ovat olleet varmasti ajan hermolla.
Kallenpäivillä
Riita Marina Melusiinan pikkusisko sai kummisedältään lempinimen Kalle. Tämä tapahtui sen jälkeen kun tytön äiti oli leikkuuttanut tämän tukan melkein kaljuksi (kasvoi siten kuulemma vahvemmaksi) ja heidän parturista tullessaan oli herrasmies kadulla huvittuneena kysynyt, että mitäs Kallelle kuuluu. Kalle sai nimellään postiakin ja perhepiirissä vietettiin useita kallenpäiviä. Uusi juhlapäivä talvipakkasten lomassa oli varmasti tervetullut, varsinaisen ristimänimen päivä kun on keskellä kesää.
Kevyt kirjallinen kytkentä tähänkin nimeen liittyy. ”Kalle” muistaa ihmetelleensä, että kyseessä oli tietenkin pojan nimi, mutta miten se liittyi siihen Kalle-lehteen, jonka hän saattoi nähdä sedän tavaroissa, kun niissä oli selvästi vain naisia!
Elsa alias Totzi
Lopuksi on pakko ottaa esiin vielä lemmikin näkökulma. En ollenkaan tiedä kuinka yleistä on, että esimerkiksi koiralla on monta nimeä. Meidän Elsamme lempinimi on Totzi, variaatioilla Totzikki ja Totzikkainen. Kun kysyn nimen keksineeltä tyttäreltä, että mistä se tuollainen nimitys oikein tulee, niin ei siihen kuulemma mitään sen kummempaa liity.
Meille vanhemmille taas on päivänselvää, mistä on kyse: nuoruutemme italialaisesta laulaja Umberto Tozzista tietenkin. Muistini tärykalvoihin on lähtemättömästi piirtynyt jäljet kesästä 1979, kielimatkasta Itävaltaan ja retkestä Venetsiaan. Paluumatkalla Alppien yli soi bussissa silloin taukoamatta Umberto Tozzin Gloria.
Café Suku 