Vedetään hihasta! – Kaarina Kaikkosen kierrätystekstiileistä syntyy jotain uutta

Miesten paidat leijuvat suuren hallin pitkillä naruilla. Miesten pikkutakit levittäytyvät lattialle ja siitä tekstiilien meri nousee aaltona seinälle ja kattoon asti. Toisaalla ötököiksi ja kuoriaisiksi muuntuneet naisten korkokengät ovat vallanneet seinän.  Ja nurkassa pikkuisen tytön mekko pyörii yksin.

”Olen yksinkertainen ihminen: töissäni ovat isä, äiti ja minä itse. Sitä tuijottelen ja sen kautta puhun ihmisenä olemisesta. Oman elämäni ja ymmärrykseni kautta yritän koskettaa toista ihmistä.” (Kaarina Kaikkonen Wäinö Aaltosen museon näyttelyesitteessä)

Muistan oman isän ruskean vakosamettipikkutakin. Se roikkui vaatekaapissa norjalaisvillatakin vieressä ja puki isää oikein hyvin. Antoi pikkuisen boheemin vaikutelman. Isoisän bonjour-pukuun pukeuduin, kun vietimme lukiossa vanhojen tanssipäivää. Isoisä oli lyhyt mies, puku istui yllättävän sopivasti.

Kaarina Kaikkosen oma isä kuoli, kun tyttö oli kymmenvuotias. Isän ikävä oli kova ja jälkeenjääneet pikkutakit jonkinlainen lohtu. Taiteilijan töissä ne toistuvat lukemattomia kertoja. Omista yksityisistä kokemuksista kasvaa yhteisöllisiä ja universaalisia teoksia. Kymmenet ja sadat käytetyt paidat ja pikkutakit väreilevät ympärilleen toiveita, unelmia, pettymyksiä, kolhuja, hyväksyntää, torjuntaa, uhoa ja alistumista.

Kuvittelen, kuinka kokoaisin omien lähisukupolvien takit ja paidat. Veisin ne mummulan metsänrinteeseen, vaarin pajan raunioille.  Ottaisin valokuvia. Vaarin valkoinen nailonpaita heilahtelemassa valkovuokkomaton päällä. Isoisän bonjour tummasilmäisen lähteen reunalla. Kyy luikertamassa kiven koloon. Peuranläjä mustikkavarvikossa. Savun tuprahdus saunan piipusta.

Kaikkosen pikkutakkimuisto ei suinkaan ole pysähtynyt kuva. Erityisesti viime vuosien töissä on selvästä läsnä uuden siemen. Seinällä lentää vaakasuoraa lentoa takki, jonka tulipunainen vuori kääntyy esiin (”Ajattelin muuttaa elämääni” 2010). Hihansuista versoaa uutta kasvua, seinällinen takkeja kasvaa  villisti kuin pavun varret muhevasta maasta.

Eskariryhmä Vohmatit on myös nähnyt samat takit ja hihat. Vohmateille on kerrottu, että ”kyseessä on kierrätystyö, joka kuvaa sitä miten jostakin vanhasta ja tarpeettomasta voi ”kasvaa” jotakin aivan uutta” (ks. Vohmattien oma blogi).  Tämä on kauniisti sanottu ja sanoman sisältö on samalla monikerroksinen. Vanhaa voi kunnioittaa eikä kaikkea ole tarvetta heittää roskiin. Kun vanha ja tarpeeton ei ole mitä tahansa jännää kirpparitavaraa, vaan liittyykin omaan historiaan, sillä on vielä ihan omanlainen merkityksensä. Tekstiileissä muistot tulevat erityisellä tavalla iholle.

Kaikkosen näyttelyssä yhden takin hihasta singahtaa lapsen mekko. Olisiko muisto saanut muhia ja möyhentyä? Syntynyt uusi ja tuore yhteys omaan lapsuuteen?

Irti on päästettävä, näin luen taiteilijan äitinsä jäämistöstä koottua installaatiota. Lattia on täynnä arkisia muovipurnukoita: ihonhoitotuotteita, pesuaineita. Kenkiä, lääkepakkauksia, sukkahousuja. Tavarat hiljalleen hajoamassa, ötököitymässä. Täälläkin näkyy hyönteiseksi muuntuva kenkä, kullanvärinen kenkälusikka, pesuainepakkaus.

Katselemme kenkiä ja muita tavaroita yhdessä tyttäreni kanssa. Hänestä metamorfoosi on vähän ”spooky”. Onhan se. Kaikella on aikansa.

Kaarina Kaikkosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa päättyy tänään 16.11.2014.
Kuvia ja videoita taiteilijan töistä: kaarinakaikkonen.com

Pikkutakkien meri

Veneellä vesille

 

Vene (yksityiskohta)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Pikkutakit ja kasvun aika

Minä versoan!

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Kotkansiipi

 

Tehdäänkö Kaikkoset – taidetta käytetyistä tekstiileistä

Kaarina Kaikkosen (s. 1952) käytetyistä tekstiileistä tehdyt installaatiot ovat ilahduttaneet, riemastuttaneet ja koskettaneet minua. Olen nähnyt Kaikkoselta Helsingin tuomiokirkon portaat peittäneet miesten pikkutakit sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksen yllä liehuneet paidat.  Molemmat olivat yhtä aikaa hyvin esteettisiä, puhuttelevia, hartaita ja jollakin tavoin samalla röyhkeän julkeita.

Että joku malttaa asetella teoksensa sateen, tuulen, auringonpaahteen, pakokaasujen ja lennosta ruikkivien lokkien armoille. Nostaa ihmistä palvelleet, elävää ihoa lämmittäneet vaatekappaleet ensin paljaasti ohikulkijoiden silmien eteen ja sitten antaa niiden kastua, haalistua, pölyyntyä, likaantua, haurastua.

Mutta siinäpä se.  Rohkea käy tuulta päin, ja kaikki on katoavaista.  Ja vielä: vanha ja kulunut arkikin voi olla kaunista.

Haastatteluissa Kaikkonen on kertonut myös henkilökohtaisen muiston. Taiteilija menetti isänsä ollessaan kymmenvuotias. Isän muisto oli läsnä pikkutakeissa, joita nuori Kaarina piti koulussa. Miesten pikkutakit ovat mukana myös monessa myöhemmässä teoksessa.

Galleria Forsblomissa Helsingissä on nyt esillä Kaarina Kaikkosen uusimpia teoksia. Sisätiloissa vaikutelma on erilainen kuin ulkona liikenteen seassa tai torin laidalla. Kasvua ja liikettä teoksissa on. Miesten paidat kohoavat puun runkoina, pikkutakin hihasta kasvaa ja kiemurtaa hihoja toisensa perään, tummasta miesten takista on muovautunut yöperhonen.  Keveä lapsen mekko leijuu keskellä näyttelyhuonetta, nimi kertoo kaipauksesta: ”Älä jätä minua”.  Varsin ahdistava on teos, jossa raskaisiin taulukehyksiin on aseteltu vaaleanpunainen pikku uimapuku (?).  Viehkeän posliinilautasen sirpaleet tunkevat kankaasta läpi.

Selailen Forsblomilla näyttelykirjaa, jossa on kuvia Kaikkosen töistä ympäri maailmaa. Myös netistä Kaikkosen teoksia löytyy runsain määrin: katujen yllä, toreilla, metsässä, meren äärellä, kellotornissa, vanhassa katedraalissa.  Vaikuttavaa, inspiroivaa.

Luovaan sukutyöskentelyyn Kaikkosen töistä saa paljon inspiraatiota. Etkö tiedä, mitä tehdä vanhoille suvun tekstiileille? Kaikkea ei voi säilyttää, mutta poiskaan ei millään raaskisi pistää.

Entä jos veisi vaarin paidat ja mummon palttoot ja vanhat peitot ja keittiöpyyhkeet ulos puuhun tai pyykkinarulle, laiturille, nurmikolle tai metsään? Kietoisi puun ympärille? Asettelisi hangelle? Ottaisi kuvan?

Tekisi kuva-albumin ja jakaisi lähipiirille. Kärräisi sitten kaiken sen, mitä ei voi säilyttää hyväntekeväisyyteen tai leikkaisi matokuteiksi? Polttaisi isossa kokossa ja nauttisi joka tulenlieskan lämmöstä ja kipinästä?

Tehdään Kaikkoset ja installoidaan ikiomista materiaaleista!

Kaarina Kaikkonen
Galleria Forsblomissa 6.4.2014 asti

Tuuletus

Muistojen mekko

Kun kaipaat vaihtelua globaalien kauppaketjujen massatuotantovaatteiden penkomiselle, ota metro Vuosaareen. Vuotalon galleriassa on esillä oman elämän muistoista ammentavien tekstiilitaiteilijoiden valmistamia uniikkeja vaatteita.

Gallerian pelkistetty harmaa tila keskellä marraskuun apeutta kaiuttaa muistojen kantamia tunteita, lapsuuden leikkejä, tärkeiden ihmisten läheisyyttä, kesän tuoksuja ja värejä, mehiläisen pörinää, eksoottisia äänimaisemia.

Kuka uskoisi?

Ensi silmäyksellä kauniskuosiset, värikkäät vaatteet seisovat kuin salaperäiset kaunottaret voimakkaasti valaistulla catwalkilla. Eivät puhu, hymyilevät vaan. Mutta näinhän se menee, muistot ovat aina henkilökohtaisia ja ulkopuolisen osana on vain aavistella.

Silmäniloa syvemmälle päästäkseen on näyttelykävijän siis syytä avata vaatimaton mustakantinen kansio sivupöydällä. Kansion esittelyissä tekstiilitaiteilijat kertovat inspiraationsa lähteistä. Kaunottaret saavat äänen, intensiiviset lapsuuden maisemat avautuvat.

Leena Jaatisen tyttömäisissä valkoisissa mekoissa kukkivat voikukka ja apila. ”Kesäiset aurinkoiset päiväkahvihetket kukkakedolla ”Kukkarossa” Maikki-mummon kanssa. Kotipihassa marjapensaiden keskellä. Ojanpientareella äidin kanssa. Apilan tuoksu. Häivähdys onnesta, täydellisestä hetkestä.”

Leena Jaatinen, Voikukka ja Apila.

Tupu Mentu muistaa pukeutumisleikkinsä ja mummun ja ukin tuomien espanjalaisten matkamuistonukkien naisellisuuden. Tavallinen prinsessa – puku on vyötetty äidin vanhalla SPR-kangasvyöllä, joka on ehkä sota-ajan muistoja. Sekin osa pukuleikkejä.

Vas. Tupu Mentu, Tavallinen prinsessa. Oik. Tiina Mikkelä, Mekkotyttö.

Afrikassa työskennellyt Kirsti Soukka kirjoo tropiikin yön tumman siniseen takkiin.  ”Muistot jo himmenneinä, kätkettyinä sisimpään, näkyvinä vain pistoina päällipuolella.”

Kirsti Soukka, Yö saapuu tropiikkiin.

Muistojen Mekko. Leena Jaatinen, Leena Karhu, Tupu Mentu, Tiina Mikkelä, Kirsti Soukka. Vuotalon galleria 5.1.2013 asti.
Galleriassa esillä myös la 10.11. yleisötapahtumassa otettuja kuvia tekstiileistä ja vanhoja valokuvia.
Muistojen Mekko – työpajoissa jaetaan oman elämän ja sukupolvien tekstiilimuistoja.

Lisää inspiraatiota omaan tekstiilityöskentelyyn löydät mm. näyttelyn taiteilijoiden ylläpitämästä käsityönopetuksen blogista.

Tekstiilitaide yllättää Turussa

Väinö Aaltosen museossa Turussa on esillä kekseliästä, esteettistä ja mielikuvitusta ruokkivaa tekstiilitaidetta.  Kui? –näyttelyssä on mukana 46 taiteilijaa. Materiaalien, tekniikoiden ja toteutusten kirjo tarjoaa katsojalle monta oivallusta.

Kierrätysmateriaalien käytöstä kiinnostunut voi saada inspiraatiota omaankin työskentelyyn. Museon kahvilan seinää koristaa karamellipapereista tehty korea juhlamekko, farkkutilkuista on ommeltu Suomineito.

Marita Lappalaisen nappiolioiden viesti on surullinen, seinällä ylöspäin kiipeävistä hahmoista kaksi on pudonnut tylysti lattialle.

Marita Lappalainen_Pudotuspeli

Merja Pitkäsen pronssiin valetut villasukat ovat kunnianosoitus näille arkisille ja kotikutoisille kapistuksille.

MerjaPitkänen_Pieni muistomerkki

Kaija Kiurun puunrungoista ja kankaasta tekemä pylväikkö herätti heti halun värkätä oma tilkkutoteemi kodin koristeeksi. Ensin perintömetsästä kaadetaan oma runko (mieluummin kyllä käytetään myrskyn kaatamaa tai rakennustöiden takia kaadettua puuparkaa), sitten korjauskelvottomista perintötalon nojatuolin ja sohvanpäällisistä, tyynyistä ja polstereista ommellaan siihen esteettisesti muotoiltu jalka ja kapiteeli.  Siinä sitten voisi vuoroin halata puuta ja ihastella kauniita vanhoja kankaita. Tämä toteutus nyt oli omaa mielikuvittelua, mutta ehkä joku voisi tehdä oikeastikin.

Puunrunkopylväikköjen rinnalla kiemurtaa seinällä Helena Kaikkosen Going on – teos, jonka materiaalina ovat puunlehdet.

Yksityiskohta Kaija Kiurun Pylväiköstä taustalla Helena Kaikkosen puunlehtiteos Going on

Luontoon liittyy myös näyttelyn ehkä häkellyttävin työ.  Anni Rapinoja on tullut tunnetuksi puolukanlehti- ja pajunkissakengistään. ”Kui” – näyttelyssä  pyörii nyt hitaasti ja keveästi suuri kellonmuotoinen teos. Kauempaa katsoen arvelin sen olevan tammenterhoista tehty, mutta totuus on toisenlainen. Papanoista pujotellun teoksen työtovereiksi  Rapinoja on nimikyltissä kauniisti merkinnyt hirven, jäniksen ja rusakon.

Anni Rapinoja_Alku ja loppu

Kui? IX Tekstiilitaiteen triennaali, Väinö Aaltosen museo, Turku,  25.11.2012 asti.

Lisää keittiöpyyhkeitä

Ja keittiöpyyhkeitäkin löytyi lisää!  Kuvassa Airin siniruutuinen astiapyyhe 60-70-luvulta on saanut kaverikseen äidin pyyhkeen 1950-luvulta. Äidin nimikoimia pyyhkeitä Airilla on tallella kolme.

Kahden sukupolven keittiöpyyhkeet: oma ja äidin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liisa-kaima omistaa kaksi kodinhoito-ohjeita ja asennekasvatusta tarjoavaa pyyhettä.

Muistan hämärästi niitä käytetyn, kun olin ihan pieni. Käytän pyyhkeitä leipoessani sämpylöitä (nykyisin todella harvoin). Keittiönlaatikko on mukava avata, kun äidin pyyhkeet kurkistavat sieltä 🙂

Silitysohjeita kodinhoitajalle

Kyllä mieskin osaa!

Äiti ompelee lisää

Airi ja Liisa-kaimani lähettivät lisää kuvia äitien käsitöistä. Airin äiti on – todennäköisesti 1940-luvulla – tehnyt pannumyssyn.

Pienet pitsiliinat ovat myös äidin tekemiä.

Kuten joku kirjoitti kangasta oli vähän saatavana, siksi pitsiä laitettiin liinoihin lisäksi. Pienet pitsiliinat ovat yöpöydällä, kunnes vaihdan joululiinat.

Isommasta pöytäliinasta Airi muistaa äidin kertoneen, että sen kangas on saatu sokeripussista.

Äidin pannumyssy

Äidin pitsiliina

Äidin pitsiliina

Pöytäliinan kangas saatiin sokeripussista.

Äiti kirjoi liinaan kukan.

Yöpaitapussukka

Yöpaitapussukassa on oma vaateripustin, joten se laitettiin pinnasängyn kaiteelle roikkumaan. Olen ollut n. 3-4 – vuotias enkä muista, käytimmekö pussukkaa varsinaisesti yöpaidan tai pyjaman säilyttämiseen vai oliko pussukka vain koriste. Ihmeellistä on, että pussukka on yhä tallessa! Minulle pussukan arvo on siinä, että voin kuvitella äitini sitä kirjailemassa, vaikka en tietoisesti muista tätä nähneeni. Ajan hengen mukainen käsityö on rakkaudella esikoistyttärelle tehty.

Näin kertoo Liisa-kaima, jonka yöpaitapussukka on tallessa samassa laatikossa yhdessä marjapuuronpunaisen yksivuotismekon ja ylioppilasmekon kanssa.

Äitiysvaatteita

Kun Aikamatkalla – perheen ja suvun tarinat – päiväkotiprojektissa keräsimme kolmen sukupolven tilkkuja, niiden joukossa oli monta äitiysmekon palasta. Tilkuista nuoret naiset kertoivat tähän tapaan:

Tämä pala on Aidan äidin yöpuvusta – sellaisesta, jonka Kristiina – äiti osti kun odotti Aidaa.  Aida ”kasvoi näiden kukkien alla”. Aidan äiti käytti tätä vielä silloin kun Aida oli pieni vauva. Olkaimet oli helppo tiputtaa imettämistä varten.

Ruututilkku on peräisin äitiysmekosta, jota käytin, kun kasvattelin Heinoa mahassani. Hauskaa on, että sama mekko on ollut käytössä omalla äidilläni odottaessaan minua.”

Päiväkoti-ikäisen lapsen äidillä raskausaika on vielä lähellä tai perheeseen ehkä odotetaan uutta sisarusta. Siinäkö selitys monille vastaaville tilkuille tässä projektissa?

Kaikki eivät äitiysvaatteita säilytä. Kun oma kroppa pienenee taas tavanomaisiin mittoihinsa, sitä ei halua välttämättä nähdä isompia kauhtanoita enää silmissään. Siis kiertoon vaan ja äkkiä.

Jotenkin näin taisin itse ajatella, ja hieman huonolla omallatunnolla tutkin projektiraporttia kirjoittaessa omia kaappejani. Yksi vaate sentään löytyi: sinipohjainen hihaton ja ohut hellekesän paidanliehuke. Stockmannilta hankittu ja pidetty kahdenkin vauvan kanssa ja vielä jälkeenkin päin, paita kun ei ollut varsinainen äitiysvaate, muuten vaan väljä.

Paita tuo mieleen pinkeän vatsan ja vauvan liikkeet, tilanteita ja tunnelmia viimeisistä viikoista ennen lapsen syntymää. Kuten sen kuinka juuri tuo vaate päälläni jonotin kesäkuun sateentuoksuisena aamuna veljeni perheen turistiviisumia Venäjän suurlähetystön edessä Vuorimiehenkadulla. Olin jo äitiyslomalla ja rehevä olotilani sopi täydellisesti kesän kiihkeimmän kasvun aikaan.

Niin erikoinen oli raskausaika, että sen aikuiset vaatteet palaavat mieleen vähällä vaivalla: kesäiset haalarit, kälyltä lainassa ollut kukkamekko, musta lyhythihainen trikootunika, pitkä vihreä indiska-tyylinen laskeutuva leninki.

Käsityötaitoinen (itse en valitettavasti ole) uusii vanhat vaatteet tämän päivän tarpeisiin. Kummityttö kasvoi rentojen farkkuhaalarien suojassa ja katseli samoja housuja vielä jonkin aikaa synnyttyäänkin (vauva-ajan valokuvat kertovat).  Nyt tyttö on keskellä parhaita teinivuosiaan ja äiti on tuunannut haalareista timmin hameen. Raskaus ohi, äitiys jatkuu.

Terhi kertoo:

Meillä on Annen kanssa ompelukerho, jossa tehdään vanhasta uutta, farkkuhameeseen lisättiin vähän Annen miehen Renen paidan helmaa, ja tilkkuja vanhoista vaatteista. Punainen kirjailu on punainen lanka.

Takana näkyvä hame on tehty 1960-luvun pöytäliinan suikaleesta, Finlaysonin kangasta. Löysin sen kirpparilta vanhalta rouvalta talomme edessä viime toukokuussa. Juuri ja juuri riitti palanen lyhyeen hameeseen, kun kanttasin helman vinokaitaleella.

Äitiyshaalarista uusi hame

Äiti ompelee

Anu ja Paula lähettivät muistoja äitien käsitöistä, lämmin kiitos! Neuvokkaat äidit ompelevat rakkaudella.

Anu kertoo lastenvaatteista:

On totta, että äidin omalle lapselleen tekemät vaatteet koskettavat sydäntä. Minäkin pidän aarteina äitini sota-ajan jälkeen tilkuista tekemiä vaatteita.

Äiti oli tehnyt minulle ensimmäisen myssyn nenäliinasta, kankaasta kun oli puutetta. Pikkuiset flanellipaitani oli kirjottu kukkasilla (ne oli tehty vanhoista pehmeistä yöpaidoista).

Ostin omalle pikkutyttärelleni vaatteita pelastusarmeijan kirpputorilta ja äitini koristeli tahrat kukkasin ja perhosin. Tein paljon vaatteita tyttärelle, joita tyttärentytär on nyt pitänyt jonkun kerran. Mutta nykyiset lastenvaatteet ovat niin helppohoitoisia, että vanhat jäykemmistä kankaista tehdyt vaatteet jäävät käyttämättä ja sopivat parhaiten koristeiksi tai nukenvaatteiksi.

Paula lähetti kolme kuvaa käsitöistä:

Äitini oli tyypillinen vanhan kansan ihminen, joka säästi narunpätkistä alkaen kaiken, mitä voisi joskus ehkä tarvita. Hänellä oli pussillinen koristenauhoja ja pitsejä, joista hän kerran ompeli ”ryijyn”. Se on nyt seinälläni.

Äidin ryijy

Äidin nuorena tyttönä kirjailema mietelause

Oma käsityö: Tähän käsityöhön olen ommellut karjalaisperinteenä saamani elämänohjeen.

Mattomuistoja Pohjanmaalta

”Kun astuu pohjalaiseen tupaan, niin matto sieltä ensin loistaa.” Näin toteaa Anna-Liisa Esala, joka on innostunut tutkimaan pohjalaisen sukunsa naisten itse kutomia mattoja.

Anna-Liisalle juuri matot ovat leimallisin tekstiili pohjalaisessa talossa. Raanuja ei juuri ole ollut seinillä, koska tyypillisesti huoneissa on paljon ikkunoita.  Pöydällä taas oli usein kapoisa kaitaliina.

Anna-Liisa on kuvannut sukunsa mattoja ja haastatellut kutojia. Oman äidin tekemät matot ovat edelleen käytössä siskon pojalla. Kuvattavina ovat olleet myös tädin sekä veljen anopin matot.

”Matot liittyvät naisten töihin. Ne ovat jotakin perin maalaista. Matoilla on myös aina tarina: kuka tehnyt, mitä tarkoitusta varten”, Anna-Liisa pohtii.

”Kaikki suvun naiset kutoivat”, hän kertoo.  Taito meni paljon äidiltä tyttärille tai esimerkiksi tädiltä sukulaistytölle.  Anna-Liisan äiti oppi kutomista, kun meni miniäksi taloon.

Täti-ihminen, jolla oli aikaa, saattoi kutoa läheisille lahjaksi. Mattoja myös kudotettiin.

Punainen raita on tärkeä!

Mattoja kudottiin tarpeeseen, ei huvikseen. ”Naiset näyttivät kuitenkin kutovan mielikseen, se oli rentouttavaa tekemistä”, Anna-Liisa arvelee. Kutominen oli selkeästi aikuisten asia. Kuteen ”lyöminen” vaati voimaa, että matosta tulisi tiivis.

”Kaikki vaatteet leikattiin matonkuteiksi”, Anna-Liisa muistaa.  Puuvilla oli paras materiaali ja myös flanelli  oli suosittua. Krimpleenistä taas tuli liian kevyitä mattoja, ne eivät pysyneet suorassa.   ”Farkuista sai hyvää kudetta. Farkkukankaan pienet värivaihtelut ovat hyvästä, niistä tulee eloa.” Pellavaa sen sijaan ei leikattu matonkuteeksi, se oli liian arvokasta.

Matonkuteiden leikkaaminen oli oma taitonsa ja aikuisten töitä sekin. Piti osata leikata sopivan levyistä, kiertää vaatteissa olevat reiät ja saumat. Raitakangas leikattiin poikkiraitaan, jotta kirjavuus säilyi.

Anna-Liisan äiti kutoi parhaat tuvan mattonsa ostokuteilla. Kudontamalleihin tarvittavia samoja värejä ei mitenkään olisi omista kuteista riittänyt. Eteisen vaatimattomammat räsymatot sen sijaan voitiin kutoa joutokuteista ja niistä tunnisti eri vaatteitakin.

Tuvan matot olivat kapeat ja pitkät. Lattialle levitettiin useampi matto vierekkäin niin, että väliin jäi paljasta ja matot peittivät tasaisesti koko lattian. Oven eteen asetettiin vielä matto poikittain. Väritys oli ryhdikästä punaista, mustaa ja valkoista. ”Punaiset raidat ovat olleet tärkeät suvun matoissa”, Anna-Liisa kuvailee.

Pitkät matot levitettiin tupaan vieri viereen.

Talvimatot ja kesämatot olivat kotona erikseen. Kesämatot olivat näistä huonommat. Talvella, kun lattia oli kylmä, tarvittiin paremmat ja paksummat. Kutomisessakin oli vuodenaikojen vaihtelua. Kesällä kudottiin ullakolla tai ulkorakennuksessa, talvella tuvan nurkassa tai kamarissa.

Anna-Liisa on kerännyt myös kutomiseen liittyviä murresanoja. Pännit, kaide ja suu ovat pohjalainen vastine pingottimelle, pirralle ja viriölle.

Entäpä kuinka pohjalainen kutsuu itse kangaspuita? Aseilla matto kudotaan!

Keittiöpyyhkeitä kehiin

En totisesti ole mikään keittiö- tai ruuanlaittohifistelijä, mutta keittiöpyyhkeisiin tunnen kummaa vetovoimaa.

Esimerkiksi matkalta on ollut kiva tuoda mukana keittiöpyyhe. Kuosit ovat ulkomailla erilaisia ja pyyhe on keveä kantamus.  Arkiset esineet kiehtovat.  Ja keittiöpyyhe jos mikä tuo turvallisuuden tunnetta.

Kansainvälinen keittiöpyyhekokoelmani ei tosin ole järin suuri: neljä pyyhettä. Yksi on moderni pöllöaiheinen tanskalainen, toinen kissakuvioinen tallinnalainen. Kaksi pyyhettä toin kaksikymmentä vuotta sitten kihlajaismatkalta Prahasta. Sulhasen kanssa kävimme ensin kristallilasiostoksilla, minkä jälkeen  eksyin vielä yksin tavaratalon kodinosastolle. Tulin sieltä kanapyyhkeet kainalossa. Nämä tsekkiläiset keittiötekstiilit ovat edelleen ihan kuosissaan.

Liinavaatelaatikossa eläinpyyhkeeni odottavat työvuoroaan yhdessä äitini raita- ja kukkakuosisten liinojen kanssa. Tässä näyttäisi olevan selvä sukupolviero.  Tai sitten kyseessä on silkka makumieltymys.

Näiden arkisten tekstiilien kestävyyttä en voi kuin hämmästellä.  Omien kihlapyyhkeiden lisäksi  1960- ja  1970-luvun pyyhkeet ovat täysillä mukana. Arjen pyörityksessä mankeloituneina. Silti arvonsa tuntevina ja esteettisinä.

Vielä paljon vanhempiakin liinoja keittiöistä löytyy. Aikamatkalla –päiväkotiprojektissa lapset toivat kotoaan sukupolvien tilkkuja ja tekstiilejä. Mukana oli Empun Elsa-nimisen mummon mummon 120 vuotta vanha tiskipyyhe. Empun äiti kertoi sen olevan edelleen hänen parhaita astiapyyhkeitään.

Löytyykö sinun liinavaatekaapistasi vanhoja keittiötekstiilejä? Millaisia muistoja niihin liittyy?

Kihlajaispyyhkeessä yksi kana on kadonnut.

Täältä se löytyy!

 

 

Kyllikin keittiöpyyhkeestä voi tarkistaa pyykinpesuohjeet.

Kaisa-mummun pyyhe on nimikoitu.