Villa Elfvikin tontut

Villa Elfvikin vanha kivilaituri ja lintutorni näkyivät Tarvaspäähän asti. Tonttu edellä ja minä perässä kävelimme Ruukinrantaan, venesatamaan ja metsän halki Elfvikiin. Teimme matkaa vaihtamatta sanaakaan, talvilevossa olevasta luonnosta nauttien.

Tulimme keltaiselle jugendhuvilalle. Karhupatsas tervehti meitä tässäkin pihassa. Kiersimme talon toiselle puolelle ja näimme graniittisen loggian katossa leijailevat lepakot.

Huvilassa olivat asuneet vapaaherratar Elvira Standertskjöld ja hänen tyttärensä Thelma ja Lise.  Nyt siellä vierailivat luonnon ihmeisiin tutustuvat ulkoilijat, lintubongarit ja lapsiryhmät.

Terho Tonttu jatkoi kulkuaan talon nurkalta Laajalahden rantaa kohti. Jalot lehtipuut, pähkinäpensaat ja vanhat kuuset reunustivat polkua. Tulimme huvimajalle lähelle rantaruovikkoa. Elfvikin oppaalta olin kuullut, että majalla oli filmattu romanttista kohtausta elokuvaan, jonka tähtinä esiintyivät Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Opas kertoi myös, että perimätiedon mukaan huvimajan alla olevassa luolassa oli asunut kaksitoista tonttua. Mainitsin tontuista Terholle.

Terho nyökkäsi, kiersi sitten viipyillen majan ympäri ja pysähtyi luolan suulle.

-Ei täällä ole ketään, Terho sanoi.
-Missä tontut ovat nyt? kysyin.
– Siellä missä tarvitaan, siellä ja täällä.
-Niin kuin Futuro-talossa?
-Niin juuri.

Tonttua nauratti. Se lähti reippaasti kulkemaan kohti lintutornia. Hypähteli maahan kaatuneiden puunrunkojen ja sammalpeitteisten kivien yli.
–On tonttuja Elfvikissä vieläkin, mutta eivät ne luolassa asu, Terho selitti. – Ne huolehtivat kaurislaumasta metsässä ja kesäisin rannassa laiduntavista lehmistä. Ja tietysti ruovikon linnuista. Lapset niitä näkevät ja lenkillä olevat koirat. Aikuisetkin joskus.

Olimme tulleet lintutornille ja kapusimme ylös. Laajalahti levittäytyi eteemme ja sen rannoilla Tarvaspään ateljeehuvila, Kalastajatorppa, Otaniemen vesitorni.

-Tunsitko hyvinkin Elfvikin rouvan ja neidit? kysyin Terholta.
– Autoin heitä kanojen hoidossa ja vähän puutarhallakin, tonttu vastasi.

Kuvittelin mielessäni kolmen taiteellisesti lahjakkaan naisen huushollia ja kahtatoista tonttua. Mitenkähän Elfvikissä oli vietetty joulua?

Alkoi jo hieman hämärtää.
-Aika palata kotiin, Terho sanoi ja tähysi lahden yli Tapiolaan. –Kiitos retkiseurasta.

-Kiitos itsellesi. Hienoa, että sain tulla mukaan.

Tonttu vilkutti silmää ja hymyili. – Hyvää joulua, Terho toivotti ja heilautti kättään. Sitten se laskeutui lintutornista ja poistui pitkospuita pitkin. Seurasin tornin ylätasanteelta Terho Tontun kulkua kunnes se hävisi näkyvistä.

Villa Elfvik

 

Huvimajan alla luolassa asui ennen kaksitoista tonttua.

Terho Tonttu ja ystävät toivottavat hyvää joulua!

Keisari Augustus ja Akseli

Terho Tonttu kiihdytti edelleen ja kuplavolkkarin moottori ulvoi. Suljin silmäni, ristin käteni ja hengitin syvään.

Auto töyssytti, kaarteli ja kallisteli. Jonkin ajan päästä meno tasoittui. Avasin silmäni. Terho ohjasi nyt autoa pitkin Turun moottoritietä. Ennen Kehä 1:stä tonttu kääntyi moottoritieltä kohti Tarvaspäätä. Se pysäköi volkkarin Gallen-Kallelan museo parkkipaikalle ja yhdessä nousimme ylös ateljeehuvilan pihaan.

Terho kävi kohteliaasti kumartamassa karhulle puun juurella ja keisari Augustukselle talon edustalla.

Sitten se halusi nousta ateljeen torniin.

Gallen-Kallelan museo

Tulimme Tarvaspään pihaan.

Myös täällä museota vartioi karhu.

Didrichsseniltä lainassa oleva Bernard Meadowsin Augustus-patsas sopi juuri joulun tunnelmaan.

Jouluevankeliumista tuttu Rooman keisari Augustus vierailee Akseli Gallen-Kallelan ateljeelinnassa!

Terho Tonttu halusi kiivetä Akselin mietiskelytorniin.

Moni kävijä oli tornissa kirjannut oivalluksiaan.

Tornissa Terho otti valokuvan kaulahuivistaan.

Poistuimme museosta takakautta…

… ja alas jyrkkiä portaita.

Auto

Jatkoimme museomatkaa Ateneumista eteenpäin ja seurasimme joulun tähteä. Se loisti kirkkaana ja kutsuvana kansallismuseon tornissa. Ohitimme portaita vartioivan karhun. Se kävi helposti, sillä mesikämmen oli uppoutunut katselemaan Hakasalmen huvilan takaa nousevaa joulun kuuta.

Ovi oli varsin jyhkeä ja raskas, mutta yhteistuumin ponnistaen pääsimme sisään. Avarassa eteishallissa meitä odotti joulukuusi, joka oli koristeltu omenilla ja lipuilla.

Kuusen sijaan Terho Tontun huomio kiinnittyi eteishallin vanhaan tyylikkääseen autoon. Tonttu kiersi viipyillen autoa ympäri, taputteli sen renkaita ja konttasi tutkimaan lopuksi auton alustaa.

– T-Ford 4 D vuodelta 1926, Terho ilmoitti kömpiessään auton alta. Se puisteli nuttuaan ihastuneen näköisenä.
– Automiehiä? kysyin tunnustellen.  – Onko Ford lempiautomerkkisi?
– Buick, Ford, Chevrolet. Tässä järjestyksessä, tonttu vastasi. –Entä sinun?
– Tuota, minä en aja autoa, sanoin.
– Ei se mitään, tonttu totesi tyynesti.  – No, kerro minkä auton kyydissä olet istunut lapsena?

Muistin isän rättisitikan. Näin joulun aikaan sitikalla ajettiin ostamaan juhlaruuat, vietiin kynttilät haudoille ja noudettiin isoäiti jouluvisiitille.
– Citroenin kyydissä, vastasin. – Pidän erityisesti ranskalaisista autoista.

Kiertelimme veljesten Aho & Soldanin 1920-50-lukujen valokuvasuurennosten keskellä viileän metallin hehkussa.  Kuvissa hevoset väistyivät kaduilla kehräävien moottorien tieltä. Bensa-asemat ja autokoulujen kyltit ilmestyivät katukuvaan. Uusi aika teki tuloaan.

Terho Tonttu löysi lopuksi museon kuplavolkkarisimulaattorin. Hetkeäkään empimättä se hyppäsi kuplan rattiin, avasi minulle toisen etuoven ja vinkkasi sisään. Tonttu painoi kaasua ja eteemme aukeni koivikon halki kulkeva hiekkatie.

Suomen kansallismuseo

Seurasimme joulun tähteä kansallismuseolle.

Kansallismuseon karhu ja joulukuusi

Karhu ja joulun kuu.

Sauna

Havahduin siihen, että Terho Tonttu istui vierelläni ja syötti minulle pähkinöitä. – Ei pidä koskaan olla liian pitkään syömättä, tonttu valisti. Se ravisteli käteeni pikku kangaspussista vielä vähän karpaloita.  – Nämä kun syöt, niin sitten taas jaksat, se kannusti.

Marjat maistuivat raikkaan kirpeiltä ja tunsin kuinka voimani palautuivat. Tulimme ulos Galleriasta. Kadunkulmassa mies soitti joululaulua lasipulloilla.

Terho halusi näyttää minulle jotakin Ateneumissa. Kävelimme takaisin Rautatientorille ja menimme museoon. Nousimme eteishallin suuret portaat.

Salissa astuimme Tuusulanjärven maisemaan. Seisoimme tontun kanssa salin keskellä ja pyörähdimme hitaasti ympäri. Vuodenajat vaihtuivat: syksyn ruska lumen peittämiksi havupuiksi, kevään vehreys kesäisen järvenrannan ahvenruohoiksi ja sammakonkurnutukseksi.

Terho kertoi ystävästään Halosenniemen Heikki-tontusta. Kun Pekka etsiskeli talonpaikkaa Tuusulanjärven rannalta, Heikki oli seuraillut häntä ja varoitellut epäsuotuisista rakennuspaikoista käpyjä heittelemällä.  Pekka ymmärsi ja luotti tontun viesteihin ja valitsi Halosenniemen. – Eikä koskaan katunut, Terho sanoi painokkaasti.

Rakennustyöt aloitettiin saunasta. Pekan perhe asui siellä kunnes suuri hirsihuvila valmistui. Heikki-tontulle saunasta tuli vakituinen asuinpaikka. Sieltä käsin se uskollisesti piti huolta kasvavan perheen hyvinvoinnista ja ahkerasta maalarista. Tonttu auttoi Pekkaa löytämään talvisesta metsästä juuri sopivat puut kankaalle ikuistettavaksi. – Tuskinpa olisivat Pekan tomaatitkaan kasvaneet niin meheviksi ilman Heikkiä, Terho päätti kertomuksensa.

Katselimme tontun kanssa Pekan maalaamaa talvista järvenrantaa ja Halosenniemen lämpiävää saunaa. Tyyneys ja levollisuus valtasivat mielen.

Ateneum

Pekka Halonen, Auringonlasku Tuusulanjärvellä. Sauna lämpiämässä!

Jouluruokaa

Terho Tontun leikkituokio lastentarhamuseossa oli pitkä ja intensiivinen. Tonttu todella uppoutui mielikuvituksen maailmaan. Leikin päätteeksi se tunnollisesti keräsi palikat ja pikkueläimet ja vei ne takaisin omiin laatikoihinsa.

-Nyt maistuisi ruoka, Terho ilmoitti.
– Kyllähän se sopii, vastasin.

Palasimme takaisin keskustaan raitiovaunulla. Terho Tonttu hyppäsi vaunusta ulos rautatieasemalla. Seurasin tonttua Aleksanterinkadun vilinään. Jouluvalot kimaltelivat yläpuolellamme, katusoittajan sello soi haikeasti. Terho puikkelehti kiireisten kulkijoiden keskellä kauppakeskus Galleria Esplanadin ovelle.

Nousimme rullaportaat toiseen kerrokseen, ohitimme liikkeen toisensa jälkeen kunnes tulimme oikealle ovelle. Ovessa luki: Teatteriruokaa.

Noutopöytään oli katettu vaikka mitä herkkuja. Jouluisten rosollin ja laatikoiden lisäksi sieltä löytyi silliä ja silakoita, spagettia, ostereita, maksapihvejä ja perunamuussia. Myös kakkupöytä oli runsas.

Pääkokki J.W.Rytkölä laittoi videolla muna-anjovisleipiä ja lohirullia.
– Sekoitetaan värjättyä silikonimassaa ja hiukan vehnäjauhoja, kuivatetaan pingispallon sisällä, hän esitteli. -Lohirullia varten tarvitsemme vaahtomuovia, silikonia ja muutaman magneetin, Rytkölä jatkoi.

Kuljin eteenpäin. Ravintolavieraiden joukossa tuli vastaan Tyyris Tyllerö. Prinsessa Forella huuteli vaativasti: – Mull’ on tuima nälkä, haa! Mistä saisin makkaraa?  Vieressä kolme possua tutisi korissa.

Koetin löytää henkilökuntaa. Yksi tarjoilija näytti pukeutuneen kana-asuun, toinen porkkanaksi.

Tonttu oli taas hukassa.

Nälkäni yltyi, minua pyörrytti.

Teatterimuseo

Herkullisten silikoniostereiden kera oli tarjolla haulikaviaaria.

Possut tutisivat makkaraa himoitsevan prinsessan vieressä.

Tarjoilija oli pukeutunut kana-asuun.

 

 

Lastentarhassa

Astuin ulos kryptan ihanista italialaistunnelmista ja kiersin Tuomiokirkon pääoven editse portaikon ylätasanteelle. Annoin katseeni kiertää Senaatintorin yli, satamaan ja merelle. Tunsin kasvoillani pohjoisen talvituulen tuiverruksen. Sitten laskeuduin portaat alas. Joko Terho Tonttu oli ehtinyt tapaamispaikalle?

Katselin ympärilleni. Terho odotti minua torin suuren joulukuusen alla.
– Maltoit lähteä appelsiinitytön luota, sanoin varovasti.
– Me tapaamme vielä, Terho Tonttu vastasi salaperäisesti.
– Luonnollisesti, minä nyökkäilin.

– Nyt mennään leikkimään, tonttu ilmoitti.
– Mennään vaan, minä sanoin. – Minne?

Terho Tonttu vinkkasi seuraamaan ja niin päädyimme taas metroon. Kaisaniemen asemalta matkustimme kohti itää. Jäimme pois Sörnäisissä ja nousimme maan alta ylös Helsinginkadulle. Tulimme pian vaaleankeltaisen kivitalon portille ja astuimme sisään.

Terhon askeleet kiihtyivät noustessamme kiviportaita: ohi päiväkoti Ainon alakerrassa, ohi musiikkiopiston toisessa kerroksessa, aina kolmanteen kerrokseen ja lastentarhamuseoon.

Perille päästyään Terhoa ei pidellyt enää mikään. Tonttu uppoutui täysin leikin maailmaan.

Se vasaroi ensin aikansa höyläpenkin äärellä. Sitten tonttu siirtyi pesemään nukenvaatteita pikkuisella pyykkilaudalla ja ripusti puhtaat pyykit narulle kuivumaan. Se kattoi pöydän ja keitti kahvia juuri tontun käsiin sopivalla pikku pannulla. Suuresta kaapista Terho löysi Fröbelin palikoita ja maatilan eläimiä ja keskittyi rakentelemaan asumuksia possuille ja kanoille.

Terhon leikkiessä kiertelin lastentarhan salissa. Kömmin sisään intiaanitelttaan ja muistin miten ihastunut olin lapsena ikiomaan intiaanipäähineeseeni ja sen kirjaviin sulkiin. Muistin myös, mitä ukki oli kertonut oman päiväkotinsa joulujuhlista kauan sitten. Ukki oli värvätty esittämään prinssiä laululeikissä. Se oli ukista ollut kauhean noloa. Vielä aikuisena hän sai joka kerta kylmiä väreitä kuullessaan, kun joku lauloi:

Prinsessa Ruusu linnassa, linnassa, linnassa. On pahan noidan pauloissa, pauloissa.

Lastentarhamuseo

Tässä hämeenlinnalaisessa päiväkodissa ukki vietti joulujuhlia noin vuonna 1930. Ohjelmassa oli laululeikki Prinsessa Ruusu linnassa.

Jouluseimet

Eteläisen Euroopan lämpö helli August Uotilan maalauksissa Amos Andersonilla ihanasti. Missä muualla voisi kokea välimerellistä tunnelmaa? Muistin äkkiä jouluseimet. En raaskinut keskeyttää Terhon tanssia, joten sujautin tontun reppuun lappusen, johon olin kirjoittanut: Tuomiokirkko, tavataan portailla.

Tuomiokirkko oli verhoutunut joulukuiseen hämäryyteen. Tämä oli niitä talven päiviä, kun pilviverho ei väisty.

Astuin kirkkokadun puolelta kryptaan. Italialainen maisema avautui eteeni kirkon holvien alla. Seimiasetelmissa joulun lapsi oli syntynyt milloin lammaspaimenen laidunten keskelle, milloin vilkkaana kuhisevan torikaupan äärelle. Joulun suuri kertomus toistui keskellä hedelmistä ja vihanneksista kukkuraisia torikärryjä ja koreissaan rotinoita kantavia kyläläisiä.

Helsingin jouluseimet

Italialainen maisema hehkuu Tuomiokirkon kryptan seiminäyttelyssä.

Jouluseimessä Jeesus-lapsi on syntynyt torikaupan hälinään.

Rotinoita pyhälle perheelle.

 

 

Appelsiini

Junamatkalla takaisin Hämeenlinnasta Helsinkiin Terho Tonttu alkoi puhua appelsiineista. Minun oli hiukan vaikea seurata Terhon ajatuksenjuoksua, puheessa vilahtelivat sanat kauneus, sielun ravinto, syvä keltainen ja vitamiini. Tonttu kaivoi repustaan kaksi appelsiinia ja ojensi toisen minulle. Se kuori hedelmän keskittyneesti ja söi viipaleen kerrallaan pitkään pureskellen kuin jonkinlaista meditaatiota harjoittaen.

Silittelin appelsiinin kuorta. Terho Tonttu oli selvästi pessyt hedelmän, vaaleata säilöntäainetöhnää ei näkynyt eikä tuntunut sormissa. Olin joskus nähnyt museossa hienon appelsiinista tehdyn joulukoristeen. Appelsiiniin oli pistelty kokonaisia neilikoita ja ripustettu katosta roikkumaan. Kokeilin kerran itsekin sellaista pöytäkoristeena. Hieno väri ja tuoksu. Näytti vähän keltaiselta siililtä.

Syötyään Terho Tonttu pyyhki suupielensä ja otti taskustaan jo hiukan nuhjaantuneen postikortin. Kortti esitti nuorta pöytään nojaavaa tyttöä. Tytöllä oli valkoinen pussihihainen paita, hilkka päässä ja edessään appelsiinikori.

-Minun on tavattava tämä appelsiinityttö, Terho Tonttu sanoi.
Katsoin korttia tarkemmin. Sen takana luki Helsingin keskustassa sijaitsevan taidemuseon nimi.
-Terho, appelsiinityttö ei ole oikea ihminen, se on maalaus, minä yritin.
Terho Tonttu katsoi minuun ja näytti yhtä aikaa itsepäiseltä ja säälivältä. – Haluan tänään tavata appelsiinitytön, se toisti.

Asiassa ei ollut sen kummempaa neuvoteltavaa. Päästyämme perille Helsinkiin riensimme rautatieasemalta kävelytunneleita pitkin Forumiin ja nousimme siellä ylös Kukontorille. Amos Andersonin taidemuseon edustalla näimme näyttelyjulisteissa tytön koreineen jo useampaan kertaan. Ulko-ovella Terho Tonttu pysähtyi hetkeksi ja otti repustaan appelsiinin. Hehkuvankeltainen hedelmä kädessään tonttu käveli sisään museoon.

Kadotin Terho Tontun näköpiiristäni sisälle päästyämme. Kiersin yksin appelsiinitytön maalarin August Uotilan näyttelyä ja tunsin kuinka talven ja pimeän hidastamassa ruumiissani alkoi veri taas kiertää. Urjalasta maailmalle lähtenyt ja Korsikalla 28-vuotiaana kuollut taiteilija oli maalannut Ranskassa ja Italiassa. Merenrantoja, kalastajia, vihanneksia ja hedelmiä pursuavia toreja. Etelän lämpö ja valo värisivät maalausten pinnalla.

Terho Tonttua eivät kiinnostaneet merimaisemat eivätkä torien vihannekset. Se seisoi palvoen vihdoin löytämänsä tytön edessä ja esitti jonglööritemppuja kolmella appelsiinilla. Näin myös kuinka Terho pokkasi kohteliaasti maalaukselle ja sitten pyörähteli onnellisena lattialla käsikynkkää jonkun näkymättömän kanssa.

Siristelin silmiäni. Oliko tanssipari sittenkään ihan näkymätön?

Amos Anderson

Museon ovella Terho Tonttu kaivoi repustaan appelsiinin.

Tällaisesta puusta appelsiinityttö poimi hedelmänsä.

Moni oli jo nähnyt appelsiinitytön.

En etsi valtaa loistoa

Sillä välin, kun Terho vieraili Hämeen linnassa tonttuystävänsä luona, kävelin entisen Tähtipuiston halki Sibeliuksenkadulle ja sitä pitkin torille. Kulutin aikaani Laurellin kahvilan ikkunapöydässä ja katselin torin valaistua joulukuusta.

Ajattelin isoisääni Väinöä, joka oli maalannut torikuusesta taulun. (Väinö oli maalannut sen kierrätyskankaalle. Toisella puolella oli isoisän nuoruuden komea omakuva.) Mieleeni tulvi kuvia vihreästä sitikastamme torille parkkeerattuna, meistä musiikkiopiston lapsukaisista ja nuorista nousemassa vuoron perään raatihuoneen lavalle kevätkonserteissa.

Siemailtuani teekupposen ja nautittuani palan lakkakakkua jatkoin matkaani kulman taakse Sibeliuksen syntymäkodille.

Vaaleankeltainen puutalo ilmestyi eteeni heti ohitettuani Reskan kattoparkin sisäänajoluiskan. Kansallissäveltäjän lapsuusvuosista muistuttava talo oli kunnioittavasti jätetty purkamatta keskelle keskustaan nousseita liikekiinteistöjä. Yksinäistä puutaloa piirittivät kauppakeskus, Iskelmäbaari, Matka-Vekka ja vaatetusliike Valiomies. Lahjatavaraliike Sirpukka mainosti talon kulmalla iloisia tonttuja ja enkeleitä.

Ympäristön kaupallisesta kohinasta huolimatta sisällä talossa oli harras tunnelma. Sibeliuksen musiikki soi kovaäänisistä taustalla.

Tutkin seinälle ripustettuja säveltäjän lapsuuden lempitauluja. Yhdessä oli kananpoikia, toisessa lehmä maalaismaisemassa, kolmannessa dramaattinen taistelukohtaus.  Soittimia oli esillä useita: pystypiano, taffelipiano, kitara ja sello. Tädin pikkuinen matkaharmoni oli kulkenut mukana kesäisin maalle.

Sibelius itse seurasi meitä lapsuuskotiinsa vaeltavia ihailijoitaan valokuvapotreteista, joita oli lukuisia eri huoneissa.

Makuuhuoneen ovella katselin sängyn viereen sijoitettua kehtoa. Kuvittelin joulukuussa syntyneen talvivauva-Jannen sinne nukkumaan punaisen peiton alle.

Oli hiljaista, levyltä soinut musiikki oli tauonnut. Silloin kuulin soinnikkaan baritoni-äänen salin puolelta.

En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan.

Palasin takaisin saliin. Terho Tonttu istui konserttiflyygelin alla ja lauloi.

Ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo.

Näin kuinka japanilainen turistityttö käveli saliin viereisestä huoneesta. Asettauduin hätäisesti flyygelin eteen tonttua peitelläkseni ja lauloin reippaalla äänellä.

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Peiteoperaationi epäonnistui. Tyttö ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, vaan hymyili iloisesti suoraan olkani yli Terholle. Sitten hän kuvasi kännykkäkamerallaan Sibeliusta tulkitsevasta tontusta useita otoksia ja asetti lopuksi kaksi euron kolikkoa Terhon rukkasten päälle lattialle.

Jatkoimme Terhon kanssa joulutunnelmointia vielä toisen ja kolmannen säkeistön. Sen jälkeen poistuimme syntymäkodista.

Ulkona oli alkanut sataa lunta.

Sibeliuksen syntymäkoti

Kansallissäveltäjän syntymäkodin nurkalla

Syntymäkoti pihan puolelta

Vaatetusliike Valiomies syntymäkotia vastapäätä

Paluumatkalla kävelimme torin halki.

Joulukuusi

Vilin lähdettyä etsimään juuriaan jatkoimme matkaa Terho Tontun kanssa kahdestaan. Olimme päässeet raideliikenteen makuun ja otimme mieluusti vastaan rautatieaseman kivimiesten kutsun. Matkustimme junalla Hämeenlinnaan.

Idea oli minun. Halusin näyttää Terho Tontulle nuoruuteni koulukaupungin. Ja olihan reittikin ainutlaatuinen. Nyt kiidettiin pitkin Suomen ensimmäistä junareittiä Helsinki – Hämeenlinna. Junaliikennettä jo vuodesta 1862!

Pääsimme perille reilussa tunnissa. Kävelimme asemalta keskustaan päin ja ylitimme Vanajaveden sillan. Kerroin Terholle city-karhusta, joka oli talviyönä pelästyttänyt postinkantajan ja jolkotteli sitten pitkin katuja poliisit perässään. Ylitti Vanajaveden ja katosi kaupungin toisella laidalla metsiin.  Tonttu puisteli päätään.

Nousimme mäkeä ylös ja tulimme Palanderin talolle. Kopistelimme lumet jaloistamme ja astuimme sisään.

Talvi-illan hieman kelmeässä valaistuksessa tunsin oloni talossa epätodelliseksi. Terho Tonttu oli puolestaan tässä yli sadan vuoden takaisessa porvariskodissa aivan kuin kotonaan.

Keittiössä se tarkasti ensin ruokakomerosta, missä vaiheessa jouluvalmistelut huushollissa olivat. Valmiita leipiä ja pullapitkoja lepäsi hyllyillä puhtaisiin pyyhkeisiin käärittynä ja tonttu vaikutti tyytyväiseltä.

Kuparipannuja Terho silmäsi ankarin ilmein, mutta vaikutti sitten hyväksyvän kiillotustyön laadun. Lastenhuoneessa tonttu hyppäsi tuolille ja ilahtui kovasti, kun näki pöydällä hyvässä vauhdissa olevat joulukoristeaskartelut.

Itse en tahtonut saada silmiäni irti korkeissa huoneissa (3,75 m) roikkuvista kattokruunuista. Enkä kuviotapeteista, aistikkaista verhoista tai herrainhuoneen jugendsohvasta, joka oli yhdistetty istuin ja kirjahylly ja jonka selkänojassa oravat leikkivät.

Salissa Terho Tonttu tarkasti pöydältä makeisastian ja hymyili leveästi nähdessään Kiss-kiss –karamellit. Hämmästyksekseni huomasin, että karamellien vieressä oli lappunen, missä luki:

Joulutervehdys Terholle! Toivoo Pirkko-tonttu.

Terho otti karamellin ja istahti haaveellisin ilmein joulukuusen juurelle. Tonttu söi karamellinsa ja alkoi laulaa hiljaa jotain haikeaa minulle tuntematonta tonttusävelmää. Tontun laulaessa kuuseen puhkesi ruusu, toinen, kolmas. Pian koko joulukuusi kukki erivärisin tuoksuvin ruusuin.

Olin sanaton.

Terho lopetti laulun yhtä äkkiä kuin oli sen aloittanutkin, nousi ylös ja napsautti sormiaan. Kukat muuttuivat paperiruusuiksi, jotka olivat melkein yhtä ihania kuin oikeatkin, vain tuoksu puuttui.

Tämän joulukuusimetamorfoosin jälkeen poistuimme museosta vähin äänin.

Kadulla Terho Tonttu ilmoitti erkaantuvansa seurastani hetkeksi.

– Käyn linnassa, se sanoi ja nyökkäsi kohti Hämeen linnaa, joka kohosi vallihaudan takana parin sadan metrin päässä.
– Mitä siellä? kysyin.
–Tapaan Turun linnan tonttu-ukon veljenpojan, Terho sanoi.
– Älä viitsi, minä puuskahdin.
– Etkö usko? Terho hämmästyi. – No, ei se mitään. En viivy kauan. Tavataan Sibeliuksilla, tonttu sanoi ja lähti kulkemaan pitkin mukalakivikatua linnaa kohti.

Palanderin talo

Terho Tonttu oli Palanderin talossa kuin kotonaan.

Museossa käynnin jälkeen tiemme erkanivat hetkeksi.