Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Kuolema Lontoossa

Matkustimme vuoden alkaessa Lontooseen.  Matkalukemisena luin kirjoittajaohjaaja, kirjailija Heli Hulmin syksyllä ilmestynyttä kirjaa Kuoleman horisontti ja kirjoitus (Kansanvalistusseura 2012).

Pidin kovasti Hulmin edellisestä kirjasta Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamalla (Kansanvalistusseura 2010). Hulmi pohtii esseemäisissä teksteissään olemassaolon peruskysymyksiä ja sitä kuinka aktiivisella luovalla toiminnalla – tässä tapauksessa kirjoittamalla – voimme niitä käsitellä. Omista muistoista kirjoittaminen ei ole pelkästään asioiden ylöskirjaamista, vaan merkityksien etsimistä, ymmärtämistä. Seuraamuksena voi olla muutos suhteessa itseen ja toisiin. Vaarallista! Hulmi pitääkin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tavoitteena sitä, että kirjoittaja voisi hyväksyä oman ainutkertaisen elämänkulkunsa eikä alistu, uhriudu tai sykkyröidy.

Uudessa kirjassaan Heli Hulmi tutkii miten kuolemasta kirjoittamalla muovaamme suhdettamme poismenneisiin läheisiin, omaan rajallisuuteemme.  Kirjoita kirje poisnukkuneelle äidille, tee retki vakavaan sairauteen menehtyneen ystävän lapsuuden tärkeään paikkaan. Hulmi tarjoilee levollisin ottein esimerkkejä kaunokirjallisuudesta. Hän käsittelee kuoleman symboleita, kristinuskon ja buddhalaisuuden kuolemarituaaleja. Elämä ja kuolema puhuttelevat herkissä ja mahtavissa luontokokemuksissa kuten äärettömän meren aalloissa, tuulessa ja suojaavia oksiaan kannattelevassa puussa, hyasintin tuoksussa. Kuolema on Hulmille henkilökohtaisesti läsnä vanhan äidin hauraudessa ja ystävän poismenossa. Kuolema on läsnä ihan koko ajan, näkymätön näkyväisen maailman keskellä. Aika on kerroksellista, menneet sukupolvet elävät muistoissamme.

Lukukokemuksena Kuoleman horisontti oli vahva ja elämän täyteydestä muistuttava. Parempaa ja kirkastavampaa uuden vuoden aloitusta ei olisi voinut toivoa. Hulmi lopettaa kirjansa Lontoon puistoihin, Virginia Woolfiin ja leikkipuistossa keinuvaan lapsenlapseensa. Mikä yhteensattuma!

Kuoleman läheisyys tulee nyt Lontoon matkalla vastaan monet kerrat. Paluulähtö viivästyy, kun iäkäs matkustaja saa lentokoneeseen mentäessä sairaskohtauksen ja siirretään Lontoon sairaalaan. Kuoleman uhkaa ei uhmata, kukaan matkustajista ei nurise odotusta kentällä.

Beatles-musikaalissa hytkymme 1960-luvun energisen musiikin tahdissa. Samalla luemme  ohjelmalehtisestä, kuinka leski ripotteli murhatun John Lennonin tuhkat New Yorkin Central Parkiin ja että keuhkosyöpään menehtyneen Georg  Harrisonin tuhkat päätyivät pyhään jokeen Intiassa.

Westminster Abbeyssa kierrämme audioguide korvalla valtavaa katedraalia ja sen hautamuistomerkkejä läpi Britannian historian. Museopedagogi Satu Itkoselta olen oppinut, että taidetta katsoessa on lupa kiinnittää huomiota vaikka vaan johonkin pieneen yksityiskohtaan, seurata yhdellä taidemuseokierroksella esimerkiksi punaisen värin eri vivahteita.  Otan Itkosen opit käyttöön ja Westminister Abbeyn ylenpalttisuudessa sallin itseni seurata hautamuistomerkkien eläimiä.

Havaitsen kuinka hautapaasien päällä makaa poismennyt arvokkaasti kädet rukoukseen liittyneenä ja jalkopäässä on järjestään jokin eläinhahmo. Samalla kun enkeli pöyhii nukkuvan tyynyä jalkapohjat nojaavat uskolliseen koiraan. Pariskuntien eläimet katselevat toisiaan toverillisesti. Leijona ja koira ovat suosituimpia lajeja, mutta vastaan tulevat myös peura, fasaani ja piikkisika. Eläimet ovat valppaita, eivät nuku. Mestatun Maria Stuartin verenpunainen leijona heristelee valtikkaansa varsin aggressiivisesti. Westminster Abbeyn hautamuistomerkit eivät ole vain yleviä, vaan lempeitä, humoristisia, jopa sarkastisia. Mietin minkä eläimen haluaisin valvovan omalla haudallani.

Matkalta paluun jälkeen kotona odottaa kaksi muovikassillista äidin kenkiä kierrätykseen viemistä. En ole saanut niistä luovuttua. Pakkaspäivänä vien kengät pihaan ja otan sarjan kuvia. Säästän yhdet ja loput kengät lähtevät samana päivänä äidin lapsenlapsen kyydissä Fidaan.

Image

Kollektiivista muistia herättelemässä – 0,8 neliötä

Virolainen taiteilija Kristina Norman kutsui viikko sitten osallistujia teokseensa Suomenlinnassa. Norman on kiinnostunut kollektiivisesta muistista ja kaupunkitilojen historiallisista kerrostumista. Hän halusi tuoda näkyväksi Galleria Augustana nykyään toimivan rakennuksen menneisyyttä sisällissodan aikaisena vankilana.

Normanin tavoitteena oli saada paikalle 158 ihmistä täyttämään rakennuksen yksi tiloista sillä samalla tiheydellä, jolla punaisia sinne vuonna 1918 ahdettiin: 0,8 neliötä per vanki. Taiteilija videoi ja valokuvasi tapahtuman ja liittää materiaalin osaksi kesällä näytteille tulevaa teosta.

Luin tapahtumasta lauantaiaamun Helsingin Sanomista ja lähdin mukaan. Miksi?

Kunnioittaakseni tällä konkreettisella tekemisellä Suomenlinnan leirillä kuolleen mummuni isoveljen muistoa.

Kokeakseni kollektiivisen sukelluksen yhteiseen historiaan.

Saadakseni tietoa tapahtumista ja nähdäkseni ohjelmaan kuuluneen Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvan 1918 – Sodan kuvat (1990).

Soma vaaleanpunainen rakennus keskellä viheriöivää nurmikenttää ei todellakaan paljasta historian shokeeraavia kerrostumiaan ellei joku niitä erikseen avaa. Siis sisään galleria Augustaan.

Osallistujat ohjataan kahvitarjoilun jälkeen toteuttamaan teosta. Huone täyttyy puolilleen, Helsingin Sanomien iso artikkelikaan ei ole tuonut väkeä jonoiksi asti. Steriilissä hohtavan valkoisessa galleriatilassa seisoskelu ja istuskelu omassa 0,8 neliössä ei tunnu juuri sillä hetkellä kovin kummoiselta. Paikalla on väkeä teineistä eläkeläisiin. Ollaan enimmäkseen hiljaa, ikkunan vierustalla vanhempi nainen jakaa ääneen sukutarinaansa.

Performanssi on ohi, mutta siinä ei ole kaikki. Kristina Normanin johdatus aiheeseen puhuttelee, vilpittömyys ja rehellisyys rankan teeman äärellä, muistamisen tärkeys. Itse vankilassa poliittisista syistä istuneen kurdinaisen omakielinen puheenvuoro muistuttaa tämän päivän tosiasioista.

Rustaniuksen kaksikymmentä vuotta sitten tekemä dokumenttielokuva on eleettömyydessään järkyttävä. Valokuvista ja muutamista lyhyistä dokumenttifilmeistä koostuva elokuva on sanaton, se ei osoittele eikä selitä, taustana soljuu Arvo Pärtin vaikuttava musiikki.

Mummuni isoveli 21-vuotias Johan oli yksi Suomenlinnan sotavankileirin 8000 vangista. Heistä 1468 menehtyi nälkään ja tauteihin. Johan oli yksi heistä. Kiitos Kristiina Normanille mahdollisuudesta muistaa.

HS 12.5.2012

Suomenlinnan sotavankileiri

Suomen sotasurmat

Albertiina, Ulriika ja Wilhelmiina Marian päivän vietossa

Tänään vietetään Marian ilmestymisen päivää.  Tänä päivänä enkeli ilmoitti nuorelle Marialle, että tästä on tulossa äiti. Voi vain kuvitella, mitä tuntemuksia se tytössä herätti.

Poikansa ihmeellisen syntymän ja traagisen kuoleman kokenut Maria on kristikunnan palvotuin nainen. Vuosisatojen ajan naiset ympäri maailmaa ovat oman äitiytensä suruissa ja iloissa kääntyneet juuri Marian puoleen. Jos isoisoäitini Albertiina (s. 1847), Ulrika (s. 1844) ja Wilhelmiina (s. 1873) olisivat olleet katolisia, he varmasti olisivat kantaneet surunsa yhteensä 14 lapsensa ja kahden lapsenlapsensa kuolemasta juuri Marialle.

Niin siinä kävi, että:

– Ajurin vaimo Albertiinan kuudesta lapsesta viisi kuoli vauva- tai taaperoikäisinä Helsingissä. Jenny, Fanny ja uudestaan kaksoset Jenny ja Fanny ja vielä Hulda lepattavat perhosina ikuisesti kukkivilla niityillä.
– Torppari-myllärin vaimon Ulriikan kahdeksasta lapsesta kaksi kuoli pikkuisina Hämeessä Janakkalassa. Juho ja Vilhelmiina lentävät pilvenhattaralla kuin hilpeät muumit seikkailuissaan.
– Hauholaisen työmiehen vaimo Wilhelmiina menetti yhdeksästä lapsestaan seitsemän. Lapset Juho, Tyyne ja kaksoset Aune ja Aili kirmaavat pupuina ja oravina keväisessä metsässä. Sodissa kuolleet nuoret Elin, Juho ja Kalle käyskentelevät kuin valppaat kauriit kedolla.

Kaikki kolme luultavasti kääntyisivät haudoissaan, jos kuulisivat jälkeläisensä Maria-ja muista tulkinnoista. Siinä onkin kyse enemmän omista keinoistani etsiä lohtua tässä kohtaa kovin raskaalle sukutarinalle. Varsinkin nuorena äitinä tällaisten menetysten ajatteleminen tuntui aikoinaan aivan järkyttävältä.

Ripustin yöllä lumikuorrutuksen saaneeseen pihakriikunaamme muistolippusen jokaiselle mummujeni ja isomummujeni menettämälle lapselle. Tänään ja pääsiäisen lähestyessä pyöritän levysoittimessa lauluja Mariasta. Vox Silentii – yhtye on levyttänyt Maria-lauluja, joita kuuntelemalla pääsee keskiaikaisen äänimaailman kautta ajattoman lempeisiin tunnelmiin.

Taidamme kuunnella naisporukalla yhdessä: isoisoäidit Albertiina, Ulriika ja Wilhelmiina. Isoäidit Lempi ja Fanni. Iloitsemme lapsistamme.

Itsenäisyyspäivänä

Olen elänyt lapsuuttani 1960-luvulla, enkä muista niiltä ajoilta mitään puhetta sodasta. Itsenäisyyspäivänä sammutettiin kotona kuudelta valot ja poltettiin tunnin ajan kynttilöitä. Peltinen joulutähti valaisi ikkunassa. Klaffipiirongin ylälaatikossa olivat äidin korut ja isän sodassa saama mitali. Isä ei koskaan lapsena ollessani halunnut minulle kertoa, mistä hyvästä sen oli saanut.

Isä meni rintamalle 18-vuotiaana ja ehti olla siellä yhden vuoden. Vasta ihan viime vuosina olen saanut häneltä kuulla sotakokemuksista. Ehkä isä arvioi ihan oikein, että vasta tässä iässä jaksan niitä vastaanottaa, mene ja tiedä.

Viime isänpäivänä hän kertoi Rolfista.

Hämeenlinnalainen isä ja helsinkiläinen Rolf olivat yhtä aikaa aliupseerikoulussa Forssassa. Rolf seisoi rivissä isän rinnalla ja nukkui tuvassa viereisessä petissä. Aliupseerikoulun jälkeen tiet erkanivat. Isä näki Rolfin seuraavan kerran noin vuoden päästä Tuulosjoella keskellä maihinnousutaistelua. Oli juhannus. Taistelua käytiin mäenrinteellä.  Tulitukselta suojautuva Rolf makasi poterossaan, kasvot maata vasten. Tuli kranaatti ja vei Rolfilta takaraivon. Isä kertoo, että kaoottisessa tilanteessa Rolfin tunnisti kaatuneiden joukosta, kun kasvot olivat jäljellä. Samassa poterossa olleelta toiselta nuorelta mieheltä meni koko pää.

Löysimme Rolfin tietokannasta http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php.  Sieltä selvisi, että hänet oli siunattu rintamalle jääneenä Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalle. Oikeasti Rolfin luut makaavat joukkohaudassa rajan takana.

Joskus vielä etsin Rolfin muistokiven Hietaniemestä ja vien sinne tervehdykseni.  Tänä itsenäisyyspäivänä kynttilä palaa kotona hänenkin muistokseen. Samalla leivomme pipareita isäni lastenlasten ja kohta yksivuotiaan lapsenlapsenlapsen Oton kanssa. Jotkut selvisivät sodasta kotiinkin.

Pyhäinpäivänä

Jos olisin lintu (ks. pyrstöoppia) lentäisin tänään pyhäinpäivän hautuumaakierrokselle. Vuodenaika on ikävä ja kalmainen, mutta ehkäpä valitsisinkin hämäränlaskeutumisen ajan. Kynttilöiden ja lyhtyjen tuikkeessa on tunnelmaa.

Urjalasta löytyvät talonisäntä Väinö ja hänen kuusi veljeään, kaikki vanhempiensa tavoin samalta kirkkomaalta. Fanni-isoäidin sisarusten perässä saakin lentää ympäriinsä: Janakkalaan, Orivedelle, Savonlinnaan, Punkalaitumelle.

Matkalla vilahtelevat eri aikojen hautapaadet, yhteiskuntaluokat ja elämänkohtalot. Viimeiset välistä niin hurjat, että hyvä kun on linnulla ilmaa ja etäisyyttä välissä.

Kartanon torppari Kustaa lepää Ulrika-vaimonsa kanssa vaatimattoman kivensä alla naapurinaan isäntäväen sarkofagit ja mausoleumi. Kuvalaattatehtailija Väinön hauta on yli viisikymmentä vuotta ilman kiveä pelkällä nurmella. Nelikymppisen miehensä kuolemasta järkyttynyt isoäitini on sitä mieltä, että hänelle Väinö ei ole kuollut.

Lempi-mummun ja Jukka-vaarin välissä nukkuu teinityttö Helka, Kalle – isoeno on sankarihautausmaalla. Vihniönmäen teloituspaikalla vuodelta 1918 taas ei nimiä luetella. Sotasurma-arkiston merkinnät saavat korvata hautakiven.

Toivon kovasti, että heillä kaikilla oli ainakin kohtuullisen hyvä elämä. Mutta sitä minä en voi tietää. Kuolema tahtoo jähmettää lentoretkeilijän siipiä kynttilöiden lämmöstä huolimatta. Siksipä palaan kotiin.

Otan mallia meksikolaisten kuolemanpäivän vietosta ja rakennan muistopöydän keittiön lipaston päälle. Vanhat valokuvat esiin, kukkia, esteettisiä esineitä koristeeksi. Ja nyt kynttilät palamaan. Iittalan värikkäät kivituikut ja Notre Damen madonnakynttilä.

Leikkaan vielä Tuulos-rievästä viipaleen, levitän sille ranskalaista vadelmahilloa ja siivun ruotsalaista juustoa. Afrikkalainen Angelique Kidjo soi taustalla.

Suljen silmäni ja vaivun juurineni maailman syliin. Hyvää pyhäinpäivää!

Kun aika pysähtyy

Lempin matto

Eilen muistettiin New Yorkin kymmenen vuoden takaisen WTC-iskun uhreja. Järkyttävät katastrofiuutiset pysäyttävät hetkeksi ajan. Missä olit kun tsunami iski Thaimaassa, Estonia upposi, kun Kennedy murhattiin? Miten sait tietää tapahtuneesta?

New Yorkin terrori-iskun päivänä tulin ilta seitsemän aikoihin luennolta, matkustin raitiovaunulla Kalliosta Kaisaniemeen ja kävin Kodin Ykkösen vieressä sijaitsevassa opiskelijakirjastossa. Kännykkäkeskustelut pysäkillä ja raitiovaunussa toistivat samoja sanoja – New York, lentokone, tulipalo  – joiden merkityksen tavaratalon kodinkone-osaston TV-ruutujen rivistö räväytti julmasti katsojalleen. Vielä Lasipalatsin kulmalla kantautui korviin järjettömän tapahtuman järjettömät assosiaatiot. Kiireinen keski-ikäinen salkkumies vakuutteli rauhoittavaan sävyyn kännykkäänsä:  ”Älä huolestu. Eivät venäläiset tänne hyökkää.”

Syyskuun 11. päivällä oli maailmanpoliittista merkitystä, uhrien omaisten menetyksen lisäksi.

Tänään syyskuun 12. päivä on suvun vuosikalenterissani mummuni kuolinpäivä. Henkilökohtaisen, yhden perheen elämään vaikuttaneen surun päivä.  Lempi-mummu, jonka isä ja sisar oli oman aikansa terroriteoissa ammuttu keväällä 1918 hämäläisessä metsässä, kuoli 71-vuotiaana sydänkohtaukseen omaan puuliiteriinsä. Myös silloin aika pysähtyi ja taivas pimeni 11-vuotiaan mielessä. Muistan, kuinka tieto tuli naapuriin, jossa olimme kylässä ja äiti oli varma, että näki linnun lentävän naapurin olohuoneen ikkunan editse. Toimeliaasta ja pärjäävästä Lempi-mummusta jäi muistoksi loppumaton määrä räsymattoja ja lapsenlapselle kapioiksi virkattu parivuoteen peitto. Se peitto on uskomattoman sitkeästi kestänyt koiran kynnetkin.