Lempin päivänä lemmikkejä

Elsa Lempin matolla

Lempin päivänä 24.11. muistan omaa mummuani, jonka kaikki elämän tärkeät päivät sattuvat vuoden syyspuolelle. Nimipäivä marraskuulle, syntymäpäivä jouluaaton aattoon, vihkipäivä uudenvuodenaattoon, esikoisen syntymä lokakuulle, oma kuolinpäivä syyskuulle.

Ehkä lakastuva syksy, pimenevät päivät ja talvea kohti kiristyvä pakkanen sitkistivät mummua. Minulle hän oli lapsena pettämätön turva, jonka syliin mahduimme helposti äiti ja minä molemmat.

Mummu oli kansannainen eikä hienosteluista piitannut. Kun mummu tuli tyttärensä kotiin kylään, halusi hän nukkua puulaatikolla. Kun lääkäri määräsi sydänvikaiselle nitrot, mummu heitti pillerit laskiämpäriin.

Mummulla ei koko elämänsä aikana ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Vesi tuli kaivosta, pihassa oli sauna, sähköpatterit sentään talossa lämpöä tuomassa.

Aune-serkun kanssa mummu välillä istui tuvassa ja pelasi marjapussia. Muuten aina jotakin tekemässä: mattoja kutomassa, pitsiä virkkaamassa, kasvimaata ja kukkia hoitamassa, leipomassa, sahtia panemassa.

Kesään minä liitän mummun parhaiten, sillä silloin eniten oltiin yhdessä. Kustaa Vilkunan Etunimet –kirjankin mukaan Lempin sisarnimiä on Lemmikki, siis kukka. Mummussa ei kyllä ollut mitään hempeää, vaikka hän lemmikkejäkin puutarhassaan kasvatti.

En itse tunne muita Lempi-nimisiä kuin mummuni. Tarkistin väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, että vuosisadan kahdella ensimmäisellä kymmenellä nimi oli suosionsa huipulla: yli 12 000 Lempiä. Tällä aallonharjalla 1902 syntynyt mummunikin ratsasti.

Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että mummun nimen taustalla on kalevalaista mytologiaa (Lemminkäinen). Ja yllättävä yhteys on siinäkin, että Lempi-Lemminkäinen antoi tyttärelleen kalevalaisen nimen Kyllikki. Epäilen kyllä, että Kalevala –ketju ei ollut mummulla päällimmäisenä mielessä.

Tänä marraskuun Lempin päivänä minä otan tyttären tyttären oikeuden ajatella mummun muistoksi lemmikkejä. Ihan vaan vastapainona sateen tihkulle ja umpipimeydelle. Kyllä mummukin olisi lemmikkikimpusta ilahtunut. Onnea!

Kipi kipi kouluun!

Opetustaulu: Voikukka. http://www.keuruu.fi/pihlajavesi/kuvagalleriat/kuvataulut

Nyt ovat sitten koulut alkaneet, ne viimeisetkin. Hietaniemen uimarannalla diivailevaa pop-tähti Rihannaa yömyöhään odottaneet teinit ovat vääntäytyneet luokkiinsa ja pienet ekaluokkalaiset reppuselät astuneet koulutiensä ensi askeleet.

Koulunkäynti jos mikä yhdistää sukupolvet. Millaiset koulurakennukset, koulumatkat, kouluruoka, opettajapersoonat, luokkakaverit? Kirskuva liitutaulu vai pehmeästi kosketeltava smart board? Aamunavauksissa soiva harmooni vai keskusradion kaiutin? Vohvelikankaiden kirjailu vai digikuvatyöpaja? Yksin- vai kaksinistuttava pulpetti? Entä oliko koulu kivaa vai tuliko siitä painajainen vai jotain siitä väliltä?

Olen varsinainen koulumuistoekspertti, sillä asuin lapsuuteni maalaiskansakoululla ja vietin aikaani koululla jo pikkunassikkana. Kun ensimmäinen ihka oikea koulupäivä alkoi meitä ekaluokkalaisia oli kolme: Heikki, Veikko ja minä. Opettajan nimi oli Anja ja hänellä oli kotona rottweiler. Luokan seinässä puolapuiden vieressä seisoi julisteessa Peppi käsillään. Ensimmäisessä joulujuhlassa esitimme toisella luokalla olevan Sirpan kanssa karamellirunon kirjavaan kreppipaperiin kiedottuina.

Merete Mazzarella kirjoitti Hufvudstadsbladetin (15.8.) kolumnissa kokemuksistaan koulun ja kodin yhteistyöstä. Hän viittasi tutkimukseen, missä todettiin yhteistyön sujuvan helpoiten vanhempien kanssa, jotka edustavat suunnilleen samaa sosiaaliluokkaa ja arvomaailmaa (miten tämä sitten määritelläänkään) kuin opettajat. Kyllä vaan, tämän voi hyvin uskoa, mutta entäpä opettajien lasten kouluasenteet aikuisena? Onkohan niitä tutkittu? Kun esikoiseni aloitti koulunsa olin lapsuuskokemuksineni koulumyönteinen heti kättelyssä. Kun pääsin koulurakennukseen sisälle olin muistikuvien tunkiessa tajuntaani  jo ihan myyty. 1950-luvulla rakennetun koulurakennuksen pilkulliset kiviportaat toivat mieleen opettaja-asuntolan, missä perheemme asui. Muistan kuinka superpallo pomppi portaikossa mainiosti.

Näiden koulutyöskentelyyn nähden ulkoisten, ääneen lausumattomien tekijöiden lisäksi koti-kouluyhteistyömme alkoi onneksi myös sisällöllisesti hedelmällisesti. Ihana, kokenut Päivi-opettaja otti pienet tulokkaat äidillisen lämpimästi vastaan ja lunasti paikkansa sukumme koulutarinoissa merkittävien opettajapersoonien joukossa. Ja esikoisen alaluokilla piirtämä oranssi tiikeri on uhkunut voimaa työpöytäni vieressä.

Erilaiset muistot synnyttävät todennäköisesti erilaisia kohtaamisia. Eikä suinkaan aina näin auvoisia.

Entä voiko koulumuistojen jäljille matkustaa? Voisiko käydä katsastamassa eri sukupolvien koulurakennukset, kuvaamassa pihan, pyörätelineet, rappuset, ulko-oven, juhlasalin ikkunan, juoma-automaatin ja täytetyt eläimet vitriinissä?

Omalta kohdaltani kyllä ja ei. Oma ensimmäinen opinahjoni lakkautettiin viime keväänä. Lasteni mummun kansakoulu paloi muutama vuosi sitten. Ukin kansakoulun eli Puistolan koulun rakennus on vielä olemassa vaikkei enää koulukäytössä kaupunginpuiston kupeessa. Koulusta ukki muistaa, että samassa kaksinistuttavassa pulpetissa istui Marjatta. Marjatta ja hänen siskonsa työskentelivät myöhemmin postissa ja toinen heistä valittiin Hämeen ystävällisimmäksi postivirkailijaksi. Mitähän Heikistä ja Veikosta tuli isona?

Linkkivinkki: digitoituja vanhoja opetuskuvatauluja http://www.keuruu.fi/pihlajavesi/kuvagalleriat/kuvataulut