Pienenä hiihdin paljon. Järvisen puusuksilla kiersin latua lähimetsässä. Talon takana oli myös oikein mainio mäki, johon koulun pojat tekivät pienen hyppyrin. Mäki laski pellolle ja mitä kovempi vauhti, sitä lähemmäs sukset liukuivat kohti kapoista Alajokea. Joskus hiihdettiin äidin kanssa ehkä viiden kilometrin päähän paikkaan, joka minusta muistutti muumien Taikatalven Yksinäisiä vuoria. Pitkien laskujen jännitys oli ihanaa.
Hiihtoretkillä lumi paakkuuntui villasukkien varsiin ja tumppuihin. Hienosti pinnoitettujen ulkoiluvaatteiden aikana melkein unohdan märän villan hajun. Oma hajumuistoni liittyy erityisesti kansakoulun eteiseen ja siellä naulakossa roikkuviin koululaisten talvitamineisiin. Nykyään se palaa mieleen, kun poistelen lumikökkäreitä lenkin jälkeen koiran tassuista.
Hiihtäminen kevättalven hankikantosilla oli ihan oma juttunsa. Pitkin hangen kovaa pintaa saattoi suksilla luistella yli peltoaukeiden. Kun olin pieni, menin kovaa edellä ja äiti tuli hitaasti perässä ja nautti auringon valosta. Äidillä oli hitaassa hiihdossa oma tyyli: suksia siirretään kävelyn tapaan eteenpäin ja sauvoilla tehdään samanaikaisesti suuria kaaria ilmassa. Onnistuu hyvin, kun ei ole toisia hiihtäjiä ihan vieressä. Ja mitä leppoisammin edetään, sitä enemmän ehtii saada aurinkoa kasvoille.
Ennen kuin minua vielä olikaan, kymmenvuotias pikkuserkkuni Ulla vietti meillä talvisen viikon. Ulla muistaa hiihtoretken äitini kanssa. ”Nyt on taivas sininen kuin Välimeri”, oli äiti lausahtanut. Olen ällistynyt. Mistä kummasta hän Välimeren oli keksinyt, 1950-luvulla, kauan ennen keihäsmatkoja ja muuta Etelä-Euroopan massaturismia?
Lausahdus on kuitenkin ihana. Porkat piirtävät kaaria ilmaan samalla kun nykyistä minua reippaasti nuoremman naisen ajatus lentää hämäläiseltä pellolta Välimeren aaltoihin. Vajaan kymmenen vuoden päästä äiti näki Välimeren sitten ihan oikeasti. Eikä minulle puhunut merestä ja taivaasta hiihtoretkillä enää mitään. Vai enkö vaan kuullut, kun Järviseni veivät minua vauhdilla kohti uusia mäkiä.
Café Suku 