Helsinkiläinen Q-teatteri toi näyttämölle syksyn ensi-illassaan kirjailija Juha Itkosen näytelmän Hämeenlinna. Kun Hämeenlinna on koulukaupunkini ja perheen kahden vanhemman sukupolven kotikaupunki, piti toki näytelmää lähteä katsomaan.
Itkonen on syntynyt Hämeenlinnassa ja kaupunki esiintyy tunnistettavasti hänen kirjoissaan. Myöhempien aikojen pyhiä – romaanin mormonipojat pyöräilevät pitkin Hämeenlinnan katuja. Hetken hohtava valo –romaanissa kaupunki asettautuu muualta muuttaneen perheen elämäntragedian näyttämöksi. Uusi elämäkin on mahdollinen, se löytyy Helsingistä.
Näytelmässä snobi juorutoimittaja Paula lähtee tekemään elämänsä juttua, syväluotaavaa reportaasia, Hämeenlinnaan. Arki susirajan takana näyttäytyy ennakko-odotusten mukaisesti ankealta. Muuttumisleikki-jutussa tutuksi tullut alkuasukas, keski-ikäinen Päivi lupaa auttaa toimittajaa tutustumaan paikalliseen elämänmenoon. Hämeenlinnalaisperheen ihmissuhdesotkut, elämänvalheet ja murskaantuvat haaveet lyövät paatuneen toimittajankin ällikällä. Ja viimeistään hanaviinipakkauksen äärellä snobius karisee.
Pinnallista uteliaisuutta ehkä sekin, että oma kiinnostus näytelmää kohtaan lähti juuri paikallisuudesta.
Ja löytyihän niitä tuttuja paikkoja. Varuskunta, jossa perheen nuori lausuu sotilasvalaansa. Suomen ensimmäisen rautatien päätepiste: Hämeenlinnan rautatieasema, kiskot ja silta, jolla uhmataan kohtaloa. Naapurikunta Turenki, jossa rikoksen teille lipsahtanut isä nykyään asuu ja minne jälkeläinen Santtu ei mitenkään halua lähteä videoita katselemaan eikä metrilakua syömään.
Kanta-Hämeen keskussairaala, jossa Hetken hohtava valo – romaanin tapaan työskentelee avioliitossaan rimpuileva puoliso. Samoin kaupunkirakentamista (moottoritien kattaminen kauppakeskuksella) ja kauas keskustasta noussutta markettikeskittymää Itkonen tölväisee romaanin jälkeen uudelleen. Tragikoomisen näytelmän yksi herkullisia kohtia on toimittaja Paulan raportti jättimäisestä Prismasta, vaikeasti hallittavan hyökkäysvaunun kokoisen ostoskärryn ääreltä.
Näytelmän Hämeenlinna voi luonnollisesti olla mikä tahansa pikkukaupunki Suomessa. Ja samat snobi-tavis –jännitteet löytyvät ihan pääkaupunkiseudun sisältäkin. Samoissa marketeissa kierretään ja hunajamarinoituja broilerinleikkeitä grillataan.
Paikalliskiinnostus ja uteliaisuus ei kuitenkaan ollut mitenkään huono kannustin teatteriin lähdölle. Esitys oli hienoja näyttelijäsuorituksia täynnä, kuten esimerkiksi Sanna-Kaisa Palon rohea ja lopulta itseään silmästä silmään katsova pitkän linjan toimittaja. Ihmisten tempoilu elämänsä toiveiden ja pettymysten keskellä kosketti.
Sitten aasinsilta samalla viikolla avautuneeseen näyttelyyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa. Timo Heinon (s. 1962) tilataideteokset törmäyttävät käytettyjä materiaaleja, kuten esimerkiksi turkiksia, huonepölyä, luuta, sateenvarjoja, kumia, lasia, verta, linnunmunia ja paperisia automainoksia. Ne herättelevät isoja kysymyksiä mm. vallasta, ihmisen ja luonnon suhteesta.
Kuluttamiseen liittyy metallinen teos Addiktio, jossa kaksi ruhjoutunutta ostoskärryä on hylätty keskelle juomatölkkien ääretöntä massaa. Mahtoiko Hämeenlinna -näytelmän toimittaja Paulalla mennä lopulta maltti Prisman loputtomilla käytävillä?
Timo Heinon Addiktiossa ostoskärry on kokenut kovia.
Café Suku 