Sukuseikkailu aloittelee Facebookissa

Hyvää alkanutta vuotta ja sopivan kirpakkaa talvea!

Blogin kirjoittaminen on nyt ollut kahden kuukauden tauolla. Tänä aikana olen kokeillut kuinka Facebook toimisi ajankohtaisten asioiden jakamisen kanavana. Tarkoitus on jakaa siellä oman historian parissa työskentelyä inspiroivia linkkejä ja vinkkejä, tietoa ja kuvia.

Sivusto vielä käynnistelee ja hakee muotoaan. Jos olet facebookkaaja, käy ihmeessä tykkäämässä!
https://www.facebook.com/Sukuseikkailu

Ja kyllä blogikin jatkaa, helmikuussa viimeistään.

Kevättä ja valoa kohti!

Appelsiini

Junamatkalla takaisin Hämeenlinnasta Helsinkiin Terho Tonttu alkoi puhua appelsiineista. Minun oli hiukan vaikea seurata Terhon ajatuksenjuoksua, puheessa vilahtelivat sanat kauneus, sielun ravinto, syvä keltainen ja vitamiini. Tonttu kaivoi repustaan kaksi appelsiinia ja ojensi toisen minulle. Se kuori hedelmän keskittyneesti ja söi viipaleen kerrallaan pitkään pureskellen kuin jonkinlaista meditaatiota harjoittaen.

Silittelin appelsiinin kuorta. Terho Tonttu oli selvästi pessyt hedelmän, vaaleata säilöntäainetöhnää ei näkynyt eikä tuntunut sormissa. Olin joskus nähnyt museossa hienon appelsiinista tehdyn joulukoristeen. Appelsiiniin oli pistelty kokonaisia neilikoita ja ripustettu katosta roikkumaan. Kokeilin kerran itsekin sellaista pöytäkoristeena. Hieno väri ja tuoksu. Näytti vähän keltaiselta siililtä.

Syötyään Terho Tonttu pyyhki suupielensä ja otti taskustaan jo hiukan nuhjaantuneen postikortin. Kortti esitti nuorta pöytään nojaavaa tyttöä. Tytöllä oli valkoinen pussihihainen paita, hilkka päässä ja edessään appelsiinikori.

-Minun on tavattava tämä appelsiinityttö, Terho Tonttu sanoi.
Katsoin korttia tarkemmin. Sen takana luki Helsingin keskustassa sijaitsevan taidemuseon nimi.
-Terho, appelsiinityttö ei ole oikea ihminen, se on maalaus, minä yritin.
Terho Tonttu katsoi minuun ja näytti yhtä aikaa itsepäiseltä ja säälivältä. – Haluan tänään tavata appelsiinitytön, se toisti.

Asiassa ei ollut sen kummempaa neuvoteltavaa. Päästyämme perille Helsinkiin riensimme rautatieasemalta kävelytunneleita pitkin Forumiin ja nousimme siellä ylös Kukontorille. Amos Andersonin taidemuseon edustalla näimme näyttelyjulisteissa tytön koreineen jo useampaan kertaan. Ulko-ovella Terho Tonttu pysähtyi hetkeksi ja otti repustaan appelsiinin. Hehkuvankeltainen hedelmä kädessään tonttu käveli sisään museoon.

Kadotin Terho Tontun näköpiiristäni sisälle päästyämme. Kiersin yksin appelsiinitytön maalarin August Uotilan näyttelyä ja tunsin kuinka talven ja pimeän hidastamassa ruumiissani alkoi veri taas kiertää. Urjalasta maailmalle lähtenyt ja Korsikalla 28-vuotiaana kuollut taiteilija oli maalannut Ranskassa ja Italiassa. Merenrantoja, kalastajia, vihanneksia ja hedelmiä pursuavia toreja. Etelän lämpö ja valo värisivät maalausten pinnalla.

Terho Tonttua eivät kiinnostaneet merimaisemat eivätkä torien vihannekset. Se seisoi palvoen vihdoin löytämänsä tytön edessä ja esitti jonglööritemppuja kolmella appelsiinilla. Näin myös kuinka Terho pokkasi kohteliaasti maalaukselle ja sitten pyörähteli onnellisena lattialla käsikynkkää jonkun näkymättömän kanssa.

Siristelin silmiäni. Oliko tanssipari sittenkään ihan näkymätön?

Amos Anderson

Museon ovella Terho Tonttu kaivoi repustaan appelsiinin.

Museon ovella Terho Tonttu kaivoi repustaan appelsiinin.

Tällaisesta puusta appelsiinityttö poimi hedelmänsä.

Tällaisesta puusta appelsiinityttö poimi hedelmänsä.

Moni oli jo nähnyt appelsiinitytön.

Moni oli jo nähnyt appelsiinitytön.

Kaikilla on juuret

Sukuseikkailu -kirja ilmestyy syksyllä. Ismolla on kuvituksen viimeistelyn kanssa nyt täysi höyry päällä.

Kirjaa on tehty rakkaudella. Se on henkilökohtaisesti tärkeä, niin kuin tietysti kaikki kirjalapset ovat tekijöilleen. Pari vuotta sitten näytin listaa kirjan sisällön alkuaihioista ystävälleni. Hän hämmentyi sukutematiikastani ja kysyi onko kyseessä leikki vai terapia vai mitä oikein tavoittelen.

Sukuseikkailu on leikki. Leikki on kuitenkin yhtäaikaa kepeää ja syvällistä. Se syntyy tosiasioista, aidoista tapahtumapaikoista, elämän kuluttamista esineistä, kuvista ja kertomuksista ja ripauksesta mielikuvitusta. Leikissä jokainen on omillaan ja aktiivinen.

Kaikilla on juuret. Jokaisella on oikeus tutkia omaa historiaansa tavoilla, jotka ovat itselle luontaisia. Kirjoittaen, kuvataiteen keinoin, käsitöitä tehden, esineitä keräämällä, matkustaen, historiallisia romaaneja lukien, arkistoja penkoen. Ei ole yhtä oikeata tapaa eikä yhtä oikeata näkökulmaa.