Annaliisan juhlakirja ja Aakenusten aarteet

Blogi-kirjoituksessa Näkymättömät vanhuksemme kirjoitin helposta ja kiehtovasta tavasta koota muistoja vanhoista läheisistämme, omaksi tai läheisen iloksi tai hoitohenkilökunnalle tutustumista varten. Nykyään niin suosituista valokuvakirjoista! 

Äidilleen kirjoja tehnyt Tuovi Pääkkönen kertoo omista kokemuksistaan näin. Lämmin kiitos Tuoville jakamisesta!

Syntymäpäivälahja äidille

Innostuin tekemään kuvakirjaa äitini elämästä Liisa Lauerman vinkin ja esimerkin perusteella. Äitini täytti vuonna 2011 85 vuotta ja tein kuvakirjan hänelle yllätyslahjaksi. Sitä edelsi kuvien keräily ja skannaaminen. Jututin äitiä kuviin liittyvistä muistoista  ja kokosin niistä pääasiat kirjaan. Onneksi äiti ei erityisesti ihmetellyt yhtäkkistä innostustani vanhoihin valokuviin.

Aineksia tauluista, runoista ja esineistä

Äitini isä oli aktiivinen harrastelijamaalari ja häneltä on säilynyt runsaasti tauluja ja piirroksia. Sain niistä kuvamateriaalia. Innostuin myös suvun esineistä, esim. astioista, jotka ovat kulkeutuneet minulle tai ovat  äitini asunnossa.  Oma isäni oli harrastelijarunoilija ja hänen tekstejään – pääasiassa käsin kirjoitettuja -on meillä paljon tallessa. Runot liittyivät äidin juhlakirjaan luontevasti ja kertoivat vanhempieni kohtaamisesta ja heidän rakkaustarinastaan.

Kuvien ääressä yötä myöten

Lopulta kirjan tekemisessä tuli kiire. Oli hyvä, että syntymäpäivä oli selkeä deadline, muuten koko juttu olisi voinut jäädä suunnittelun asteelle. Olin ajatellut kirjan tekoa pitkään, mutta lopulta kokosin materiaalit ja kasasin ne yhteen muutamassa viikossa normaalin työn ohella.

Ja millaista varsinainen kirjoitustyö olikaan! Olin välillä niin valtavan innostuksen vallassa, että en malttanut syödä enkä nukkua. Pahimmillaan kolmelta yöllä oli ”vielä pakko työstää pari sivua”, vaikka aamulla oli aikainen herätys. Mieheni vitsailikin, että kun kerran Liisa innosti vaimon tähän, hän on vastuussa myös siitä, miten homma saadaan loppumaan. Kun kirja tuli sitten valmiiksi, aloin taas nukkua yöni ja äiti sai mieleisen syntymäpäivälahjan.

Muistot talteen – myös äidille

Eräs tausta-ajatus kirjan teossa oli myös, että siitä olisi hyötyä alkavaa muistisairautta sairastavan vanhuksen oman identiteetin ja muistojen säilymiselle. Sitten, kun äiti ei enää muistaisi jotain yksityiskohtaa, voisi aina katsoa kirjasta. Siksi kiinnitin huomiota selkeisiin suvun keskeisten henkilöiden esittelyihin äidin oman elämäkerran ohella.

Aakenusten aarteet – vanhat ja uudet kuvat rinnakkain

Kirjaa tehdessä kehkeytyi ajatus toisesta kirjasta, jossa keskittyisin erityisesti suvun esineisiin, tekstiileihin (äiti on ammatiltaan kudonnanopettaja), jäljellä oleviin huonekaluihin ja tauluihin. Aloin tehdä toista kirjaa seuraavaksi syntymäpäiväksi. Se valmistui huomattavasti sujuvammin ja joutuisammin ensinnäkin siksi, että minulta oli jäänyt materiaalia ensimmäisestä kirjasta yli ja toiseksi siksi, että osasin jo Ifolor-kirjan tekniikan.

Toisen kirjan tekeminen oli nautinnollista. Tein sitä yhdessä äidin kanssa ja kyselin esineiden ja tapahtumien taustoista. Kuvasin sitä varten enemmän itse. Lähdin hakemaan mahdollisimman monia nykyisiä kuvia samoista paikoista, jotka esiintyivät valokuvissa ja vaarini tauluissa. Joitakin kuvia minulla jo olikin, esim. Keuruun kirkko nykyään (vertailukohteena vaarini maalaamat seinälautaset samasta aiheesta), mutta suurimman osan kuvasin Tampereella.   Muualle Suomeen minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä.

Esineet ovat sikäli helppoja kuvattavia, että ne ovat aina saatavilla. Tälle projektille onneksi suvussani säilytetään likipitäen kaikki mahdollinen. Kun katselin vanhoja valokuvia tarkemmin, huomasin niissä tauluja, huonekaluja ja esineitä, jotka ovat yhä tallella. Jopa vaatteita on säilytetty. Näitä sitten linkitin rinnakkain. Esimerkkinä tästä oli äidin punavalkoraitainen 50-luvun mekko ja käsilaukku, joita hän käytti aikanaan ja kuva, jossa mekko on minun ylläni. Myös käärmeennahkainen käsilaukku on tallella.

Liitin kirjaan myös kuvia äidin koruista. Kun katsoin kuvaa, jossa vanhempani leikkaavat hääkakkua, äidillä on ranteessaan sama Kalevala-koru, jonka sain häneltä lahjaksi, kun menin naimisiin. Se oli myös minulla hääpäivänä.

Elämänpuu seuraa sukupolvia

Ehkä minulle merkittävin yksityiskohta oli kuitenkin ryijy, jossa on kuvattuna elämänpuu. Se on nykyään minun kotini seinällä. Ryijyn ompeli äidin täti vuonna 1927. Vanhoissa valokuvissa ryijy näkyy taustalla mm. kun äiti ja isä istuvat vastavihittynä parina äidin kodissa sekä myöhemmin veljeni ristiäiskuvassa. Ryijy on kuvassa, jossa omat lapseni vievät isälleen isänpäiväkahveja sänkyyn ja pienet tyttäreni poseeraavat mummin ompelemissa prinsessavaatteissa. Lopulta ryijy on kuvassa, jossa äiti ja isä istuvat meillä olohuoneen sohvalla isän viimeisenä jouluna. Ryijystä kasvoi ikäänkuin vahingossa kirjaan todellinen elämänpuu, joka sitoo yhteen perheen ja suvun tärkeät hetket ja niiden jatkuvuuden.

Kuvakirjanteko on luovaa työtä

Kirjojen tekemisessä vaikeinta minulle oli sekä päästä liikkeelle että päästää lopulta irti. Jossain vaiheessa ”hierominen” pitää vaan lopettaa ja hyväksyä, että virheitä voi jäädä ja jälkikäteenkin voi tulla loistavia ideoita.

Itse työskentely oli hauskaa ja esteettisestikin inspiroivaa. Ifolor-kirjaa on helppo tehdä. Se on luovaa työtä, johon voi täysin uppoutua. Itse asiassa en muistakaan, milloin olisi yhtä intensiivisesti opetellut ja tehnyt jotain minulle uutta asiaa.

Yksittäisen ihmisen historia on kaunis ja arvokas

Kirjojen tekeminen on ollut minulle jonkinlainen matka suvun, erityisesti äidin ja äidin suvun historiaan. Tulin tiedostaneeksi äidistä asioita, joita en ollut aiemmin ajatellut. Yksittäisen ihmisen historia on kaunis ja arvokas. Kirjat syvensivät suhdettani myös aineelliseen perintöön: Vanhat esineet ovat paitsi kauniita, ne myös kertovat elämästä ennen minua. Ehkä suvussani vallalla oleva vimma keräämiseen ja kaiken säilyttämiseen voi myös hiukan laantua, kun esineistöä on dokumentoitu edes tällä tavalla.

Tuovi Pääkkönen

Annaliisan juhlakirja 2011
Aakenusten aarteet 2012

Tuovi äidin 1950-luvun mekossa. Kuva: Tuovi Pääkkönen

Elämänpuu-ryijy on nähnyt monen sukupolven elämää. Kuva: Tuovi Pääkkönen

Näkymättömät vanhuksemme

Eliniän pidentyminen on tuonut sukupolvemme uuteen historialliseen tilanteeseen, jossa vanhusten määrä on voimakkaasti lisääntynyt ja vanhustenhoito puhututtaa ja keskusteluttaa. Omaiset ovat huolissaan ja hoitajat sinnittelevät ja venyvät.

A-studio kartoitti nykytilannetta haastatteluin viime syksynä (juttu ylen verkkosivuilla).

”Viesteistä kävi ilmi, että vanhuksia kyllä perushoidetaan, mutta siihen se pääpiirteittäin jääkin.

Eivät omaisetkaan olisi vaatineet kuuta taivaalta, vaan viesteissä toistuivat aivan yksinkertaiset toiveet vessaan pääsemisestä, rauhallisesta ruokailusta, virikkeistä ja ulkoilusta. Karuimmillaan perushoitoon kuuluu kuitenkin vain ruokailu ja vaipat.”

Jos ihmisyys rajautuu hoitotoimien kohteena olemiseksi, ei ole ihme, että hoitolaitokseen joutumista, vanhuuden tuomaa avuttomuutta ja toisten tuen varassa elämistä pelätään nyt enemmän kuin kuolemaa.

Yksilön elämänkaaren, jokaisen oman ainutkertaisen historian sivuuttaminen näyttäytyy A-studion jutussa irvokkaimmillaan. Jos ennen mummo ja vaari nukahtivat sänkyynsä nuoremman sukupolven huushollissa, kuka tunnistaa nyt vanhuksen, jolle hoitaja laitoksessa kantaa ruokatarjotinta ja vaihtaa vaippoja? Millainen lapsi, nuori ja vielä voimissaan oleva keski-ikäinen kätkeytyy hauraan kuoren alle?

Ja kaikkein tärkein: mitä tilanteelle olisi tehtävissä?

Isoäidin taulu ja rakkauden muisto

Isoäitini Fanni asui omassa kodissaan yli 90-vuotiaaksi. Isoäiti näyttäytyi lapsuudessa minulle ikivanhana, rujona, omassa maailmassaan elävänä vanhuksena, joka jollakin ihmeellisellä sisukkaalla voimalla vielä sängyn pohjalta ohjaili jälkeläistensä elämää. Lähes puoli vuosisataa leskenä elänyt isoäiti makasi puisessa parivuoteessaan. Sen yläpuolelle isäni oli nikkaroinut koulun voimistelurenkaasta ja narusta telineen, jonka avulla lonkkavaivainen isoäiti pääsi sängystä ylös. Isoäidillä oli avanne, ja koska omatoiminen hygienian hoito oli sitä mitä oli [isoäiti ei sietänyt ulkopuolista apua, ja kodinhoitajat toisensa jälkeen häipyivät tehtävästään], huoneessa vallitsi oma ominaishajunsa.

Muistan miten kaikkein vaikeinta minun oli ymmärtää yhteyttä sängyssä makaavan vanhan naisen ja vastapäisellä seinällä olevan taulun välillä. Taulussa viulisti suutelee kullanväriseen juhla-asuun pukeutunutta pianistiaan. Maalaus oli kuvataiteita opiskelleen isoisäni tekemä kopio ranskalaisen René-Xavier Prinetin Kreutzer-sonaatti –teoksesta (1901) ja se puolestaan perustui Leo Tolstoin samannimiseen intohimodraamaa kuvaavaan novelliin. Isoäidin mukaan isoisä maalasi taulun heidän seurusteluaikanaan.

Isoäidillä ei ollut hääkuvaa, hänellä oli tämä taulu. Muistona äkillisesti katkenneesta liitosta kymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ristiriita vanhuksen ja maalauksen välillä ei olisi voinut minun näkökulmasta olla suurempi. Kun ikää on karttunut, on vähitellen ollut helpompi ymmärtää oman historian kerroksellisuutta. Vanhakin on ollut lapsi ja nuori ja rakastunut.

Vastaisku näkymättömyyteen: oman elämän kuvat

Hoidon tasosta keskusteltaessa vedotaan yleensä resurssien puutteeseen.  Mutta vaativatko kaikki vanhuksen hyvinvointia edistävät teot suuria lisämäärärahoja?

Valokuvat ovat helppo tapa niin omaiselle kuin hoitajalle tutustua vanhuksen elämäntarinaan. Olen tehnyt Ifolor-valokuvakirjoja oman 88-vuotiaan isäni elämästä.  Ne ovat olleet itselleni ja lähipiirilleni arvokkaita ja avanneet tietä isän vaiheisiin. Ajattelen myös, että tilanteessa, jossa isäni on hoidon tarpeessa, haluan antaa valokuvat myös hoitohenkilökunnan tutustuttavaksi.

Esitin tämän idean kurssilaisilleni, joiden kanssa teimme työväenopistossa oman elämän ja suvun muistoja kokoavia valokuvakirjoja.  Monen kurssilaisen oma valokuvakirja keskittyi juuri vanhemman elämänvaiheisiin. Idea sai osakseen sekä hyväksyntää että epäilyjä. Epäilyjä tuli kurssilaisilta, joilla oli kokemusta omaisen laitoshoidosta. Kokemus oli, että hoitajilla ei ole aikaa.

Silti haluan toistaa tämän ajatuksen. Hoidon piiriin siirtyvälle vanhukselle tehdään palvelusuunnitelman lisäksi ”oman elämän kuvaportfolio”, johon hoitohenkilöstö sitoutuu tutustumaan. Kevyesti tekstitetty valokuvakirja on tässä varsin kätevä, sitä voi helposti monistaa jaettavaksi myös omaisten kesken. Valokuvakirja vaatii paperikuvien digitoimisen vaivan skannaamalla tai digikuvaamalla, mutta lopputulos palkitsee.

Vaihtoehtona ovat esimerkiksi perinteinen paperikuvien albumi, kollaasi, tai yksinkertaisesti sarja kehystettyjä valokuvia.

Kuvien kokoaminen on omaisten tehtävä ja vanhus on hyvä ottaa siihen mukaan. Mitä rakkaita elämäni kuvamuistoja haluan omaan kuvakirjaani koota perheestä, harrastuksista, työstä, ystävistä, luonnosta, eläimistä, matkoista? Mistä koostuvat omaisen ja vanhuksen tärkeät yhteiset hetket?

Fanni-isoäitiä tämä kuva muistutti hänen elämänsä suuresta rakkaudesta.

Väriä kuvassa – mitä väliä?

Vanhoissa perhealbumikuvissa mennyt jakaantuu kahteen aikakauteen. On 1960-luvun jo haapeutuneet värikuvat ja sitä vanhemmat mustavalkoiset kuvat. Värikäs nuorisomuoti, hipit, kuulento, Sarviksen muoviastiat toisaalla. Ankara sota-aika, jälleenrakennus, kansakoulun pulpetteihin ahtautuneet suuret ikäluokat toisaalla. Puhumattakaan tätä vanhemmista vuosikymmenistä.

Järki sanoo, että maailmassa on ollut värejä ennen värivalokuvauksen yleistymistäkin. Kuitenkin, omaa perhehistoriaa tarkastellessa mustavalkokuva ilmentää rajaa. Mustavalkoisuus etäännyttää, vanhoihin henkilökuviin liittyvä poseeraukseen asettuminen pysäyttää. Vanha mustavalkokuva ei ikään kuin kerro kaikkea, se kutsuu täydentämään itseään, kuvittelemaan ja aavistelemaan.

Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä on näytteillä värivalokuvia yli sadan vuoden takaa. Venäläinen Sergei Prokudin-Gorski (1863-1944) on värivalokuvauksen pioneeri ajalta kauan ennen nykymuotoisen värikuvauksen syntymistä. Prokudin-Gorski kuvasi mm. samoilla seuduilla Karjalassa missä liikkuivat myös aikalaisensa valokuvaaja I.K.Inha ja taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.

Tiettävästi ensimmäiset kolmivärikuvansa hän kuvasi 1903 juuri Saimaalla ja Karjalassa ja sai sitten tsaarilta luvan kuvata kaikkialla kotimaassaan. Vallankumouksen jälkeen Prokudin-Gorski asui Norjassa ja Englannissa, kunnes asettui 1920-luvulla Ranskaan. Valokuvaajan negatiivit ostettiin tämän kuoleman jälkeen Yhdysvaltain kongressin kirjastoon.

Sadan vuoden takaiset värikuvat ovat kiehtovia. Saimaan kanavan alku Lappeenrannan Lauritsalassa näyttäytyy vehmaana ja vihreänä. Valkoinen Laika-koira rentoutuu aurinkoisena päivänä syvänsinisen järven rannalla. Näyttelyn kuvissa on maisemien lisäksi kanavia, järeitä korkealle kaareutuvia siltoja, rautateitä, laivoja. Liikettä, eteenpäin menemisen meininkiä.

I.K.Inhan klassiset mustavalkokuvat lomittuvat näyttelyn värikuviin. Taidokkaat, sävykkäät kuvat tuntuvat tässä seurassa esteettisiltä, mutta kylmiltä. Värikuva ikään kuin herättelee myös muita aisteja. Aaltojen liplatus ja auringon lämpö Laika-koiran maatessa rannalla, lintujen äänet Saimaan kanavan halkomassa keväisen vihreässä metsikössä. Tupakan tuoksu puutavaralaivan kannella.

Ajatusleikki kiehtoo. Miten lukisin omia perhealbumikuviani viime vuosisadan alkupuoliskolta, jos katselisin niitä väreissä? Muuttuisiko jokin, tulisiko historia lähemmäksi ja todemmaksi? Kuten mummo ja mummolan kuistin peittävä syvänvihreä villiviini? Rantakalliolla uima-asuissaan istuvat kolmikymppiset isovanhemmat? Kuka tietää!

Gallen-Kallelan museo: Värivalokuvia ennen värifilmiä, 7.9.2013 – 26.1.2014

Henkilökuva väreissä vm 1909

Laika-koira ottaa rennosti 1915

Saimaan kanavalla 1903

Puutavaran kuljetusta 1915. Valokuvaaja Sergei Prokudin-Gorski takana vasemmalla.

 

 

Kamera kädessä uudessa kotimaassa

”Isoäitini, tätini ja siskoni ovat ammatiltaan ompelijoita. Tämä ompelukone on ostettu Suomesta, mutta meillä oli samanlainen kotona Syyriassa. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin asuimme kaikki siellä vielä.”

Syyrialaisen Avinin valokuva vanhasta Singeristä on osa yhteisöllisen valokuvauksen menetelmällä tuotettua näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Kymmenen maahanmuuttajataustaista naista kokoontui Espoossa ammattivalokuvaajan vetämään työskentelyyn ja tallensi elämäänsä Suomessa. Irakista, Somaliasta, Syyriasta, Etiopiasta, Ranskasta ja Sri Lankasta kotoisin olevilla naisilla ei ollut yhteistä kieltä, mutta kuvien avulla syntyi yhteys.  Työpajassa kuvatulla videolla puhe sorisee vilkkaasti.

CD-levyhyllyn kuvannut Kasthury kertoo: ”Perheeni on musikaalinen. Minä kuuntelen paljon musiikkia ja tanssin. Lainaan kirjastosta usein CD-levyjä. Eräässä tanssiesityksessä sekoitin suomalaista ja srilankalaista musiikkia. Olen myös opetellut tanssimaan humppaa. Se on tosi helppoa!”

Zairab nauttii retkistä luontoon. ”Kuvassa on tyttäreni Lilian. Olemme Luukissa retkellä. Käymme siellä aina lämpiminä päivinä ja otamme mukaan syyrialaista ruokaa evääksi.” Geraldine on kuvannut ympäristötaideteoksen Töölönlahden rannalla.

Naiset luovivat keskellä luterilaista yhtenäiskulttuuria. ”Suomessa ei ole hindutemppeliä. Siksi käyn usein Helsingin Tuomiokirkossa rukoilemassa, ” kertoo Kasthury. Sinthayhy jatkaa: ”Pidän Tuomiokirkosta paljon ja tulen onnelliseksi, kun näen sen. Se on kaunis, ja aurinko paistaa siihen kauniisti kesällä ja talvella.” Irakilaiset ystävättäret Eptehal, Hawa ja Gulala istuvat kuvassa ruotsinlaivan hyttiin kattamansa toivomusaterian ääressä. Jelset Al-Kider  –aterian antimet ovat kaikki vihreitä, sillä se on profeetta Muhammedin perheen lempiväri.

Näyttelyssä ei kerrota naisten Suomeen muuton syistä. Tämänhetkiseen arkeen keskittyminen on vapauttava näkökulma ja tuo mieleen ajatuksia muuttamisesta, uuteen sopeutumisesta ja kulttuurien kohtaamisesta noin yleensä.  Raakel Kuukan näyttelyssä viime syksynä valokuvataiteen museossa olivat esillä Kuukan omat karjalaiset juuret ja evakkouden jäljet sekä Rebekka-tyttären afrikkalaiset juuret.

Entä oman perheen ja suvun siirtymät: etelän kaupungista pohjoisen tuntureille ja Turusta Tukholmaan. Aika sopeutuminen on ollut hämäläisestä kylästä 1860-luvun nälkävuosina Helsingin Hietalahteen muuttaneella kaksikymppisellä Albertiinallakin: ruotsin- ja venäjänkielen porinaa, vossikkahevosten kavionkopsetta, sataman vilskettä, maalattuja naisia, Sinebrychoffin tehtaan höyryjä, hyytävää merituulta. Jos Albertiinalle ja lähikortteleiden muille maalta muuttaneille naisille olisi annettu kamera käteen, mitä he olisivat kuvanneet?

Merkitykselliset paikat. Suomen valokuvataiteen museo  4.5. – 27.5.2012

PhotoVoice-menetelmästä kerrotaan lisää täällä.

Jelset Al Kider -ateria on katettu Tallinnan risteilyllä laivan hyttiin. Kuva: Nina-Maria Oförsagd

Mummista mökkiin ja tätien tarinaan – kuvakirjakertomuksia

Kevään kuvakirjakurssin – Suvun muistot kuvakirjaksi – viimeinen tapaaminen riemastutti jälleen. Kurssilaisten alkuideoista oli kehkeytynyt toteutuksia, joiden sisältö ja Marjaanan opastuksella skannatut ja kirjaan sommitellut vanhat kuvat ihastuttivat.

Vaikka sisällöt kirjoissa ovat henkilökohtaisia, niihin on helppo samastua ja ne nostavat mieleen omia muistoja. Siihen kaiketi perustuu yhteisen jakamisen ilo. Kuka nyt voisi vastustaa kuvakertomusta mummin ja hänen 1960-luvulla syntyneen lapsenlapsensa yhteisistä hetkistä mummolassa, kissanpojista ja punaisista saappaista kuralätäkössä.

Tai 1950-luvulla rakennetun kesämökin tarinaa. Miten monilla tavoilla kesäelämä näyttäytyykään: leikkimökki, lintutarinat, kauppa-auto, naapurusto, herbaarion ja Armi Kuusela – leikekirjojen kerääminen.

Entä sitten kuvakirja 1800-luvun lopulla syntyneistä persoonallisista sukulaistädeistä, joista yksi eli aina 100-vuotiaaksi: lapsuuden perheestä, opiskelusta, juhlasta ja työstä. Kirjan myötä myös sisaruskolmikon perintönä säilyneet kauniit huonekalut ja astiat saavat taustansa ja tarinansa.

Kiitos kuvakirjojen tekijöille yhteisistä hetkistä ja monia uusia kuvaseikkailuita oman historian poluilla!

Viime syksyn kuvakirjamietteitä täällä.

Tädit lapsena

Kesämökillä: leikkiastiat

Kesämökillä: leikkimökki

Matkalla mummolaan

Raakel Kuukka 2 – inspiroidu kuvaamaan omat muistosi

Valokuvaaja Raakel Kuukan tapa kuvata omaa perhettä ja perhemuistoja antaa paljon ideoita myös omaan työskentelyyn. Digikamera käteen ja kuvaamaan: esineitä, paikkoja ja tärkeitä ihmisiä. Kuvat voi sitten koostaa esimerkiksi kuvakirjaksi. Ja vaikka muistot ovat täynnä kyyneliäkin nostattavaa tunnetta, ei leikkiä ja huumoria tarvitse unohtaa.

Nyt mennään osittain pikkuisen kieli poskella, mutta rakkaudella.

Äidin muisto: Poissaoleva äiti tulee näin joulun läheisyydessä mieleen tästä lapsuuden tonttuliinasta. Äiti oli ehdottomasti jouluihminen.

Kadotettu maisema: Retki vanhempien nuoruuden maisemiin ei johda rajan yli Karjalaan, mutta Itä-Suomeen kuitenkin. Täällä suurella järvenselällä soutaessaan nuoripari joutui kovaan myrskyyn. Kävimme tutustumassa paikkaan.

Lapsuuden puutarha: Mummun puutarha on muistoissani aina valoisa ja rehevä, se kun liittyy kesään. Lapsuudenkodin puutarhasta voisi hyvin tehdä Kuukan Yön puutarha – tyylisen kuvasarjan. Pimeän yön varjoista vilahtaisi kypsyneen sadon lisäksi myös eläimiä.

Äitiys: Raakel Kuukan ja oma tyttäreni ovat syntyneet samana vuonna. Raskauttani en ole Kuukan tapaan kuitenkaan dokumentoinut. Nyt on myöhäistä.

Muistoesine: Kuukka on kuvannut isänsä sota-ajan puhdetöitä, kuin muinaismuistoja. Minä voisin sommitella installaation isän jo ennen syntymääni tekemän ja hänelle tärkeän Egyptin matkan tuomisista: puisista kameleista. Laittaisin jokaisen omaan lasipurkkiinsa, jolloin yksittäisen esineen ainutkertaisuus korostuisi.

Hattusarja: Rakel Kuukan hattusarjoissa on omakuvia erilaisissa päähineissä. Itse kapuaisin ehkä mummolan vintille, jossa edelleen roikkuu vaatteita, joita ei ole raatsittu heittää pois. Pukisin päälleni vaarin tummanharmaan pikkutakin, mummun pikkukukallisen puuvillamekon, isän norjalaisen villapaidan, äidin mustan rippipuvun. Ainakin yrittäisin kiskoa jalkaani 1970-luvun trumpettilahkeiset farmarini.
Nyt itse asiassa ymmärrän, että tämä kuvasarja on pakko tehdä. Ennen kuin koittaa aika viedä uskolliset vaatteet kirpputorille tai – miten kamalalta tuntuu se ilmaistakaan – roskiin. Ehkä leikkelen vielä joka vaatteesta tilkun muistoksi. Mutta se onkin sitten ihan oma juttu.

Muistot ja monikulttuurisuus kohtaavat Raakel Kuukan valokuvissa

Rakel Kuukka: Rebekka ja kansallispuku

Raakel Kuukan (s. 1955) valokuvissa Karjala kohtaa Afrikan, peitot ja pitsiliinat viestivät mykkinä, mutta äänekkäinä ja nainen valkoisella sohvalla kasvattaa vatsassaan uutta elämää. Retrospektiivisen näyttelyn sisältö kumpuaa perheen historiasta, omaelämäkerrallisista tapahtumista, erityisesti naisten sukupolviketjusta.  Kuva-aiheiden vastakohdat tuovat näyttelyyn kysymyksiä herättävää jännitettä.  Äidin kuolema ja oma äitiys. Vanhempien evakkous ja juuret Karjalassa, Rebekka-tyttären isän kotimaa Ghana. Muistot avautuvat nykypäivään ja koti-Suomi monikulttuurisuuteen. Kansallispukuinen Rebekka haastaa katsojan: mistä ja miten identiteetti muodostuu?

Olin 1990-luvun lopussa Karjala-talolla järjestetyssä tilaisuudessa, missä Rakel Kuukka esitteli kuvia vanhempiensa kotialbumista. Nuoruuden kuvat kodista ja perheestä Karjalassa herättivät kuulijoissa varmasti omia muistoja ja silmäkulmia pyyhittiin diaesityksen hämärissä.

Näyttelyn kuvat viestivät poissaolosta, hämmennyksestä menetetyn äärellä, etäisyydestä. Niissä ei ole mitään pikkusievää eikä nostalgisoivaa. Äidin kuoleman jälkeen valo tanssii peiton pinnalla, mutta äitiä ei enää ole. Kuvausretkille Karjalaan lähteneet sisarukset seisovat muistojen kotikonnuilla, mutta itselleen vieraassa maisemassa. Lämpöä ja läsnäoloa on kuvissa, joissa parivuotias Rebekka ottaa tuntumaa isänsä kotimaahan.

Videoteokset tuovat liikettä vastapainoksi monille asetelmallisille kuville. Irja-täti kertoo sota-ajasta eloisasti, Karjalan maisemat pompahtelevat sateen keskellä auton ikkunan takaa. Rebekka pyörähtelee päiväkodin juhlissa ja valkovuokkometsässä.

Näyttelyn hurjin työ on videosta ja valokuvista koostuva Yön puutarha, jossa Kuukka kuvaa lapsuutensa kotitaloa ja puutarhaa. Aavemainen valaistu talo odottaa pimeässä ikkunat avoimena. Mustassa yössä omenapuut notkuvat hedelmistä ja kultapallot loistavat rehevinä. Kukat ja puutarhan sato ovat kypsyneet täyteen kukoistukseensa,  ja samalla talo on tyhjä.  Näinkö pelottavaa on irtaantua lapsuutensa maisemasta?

Rakel Kuukka: retrospektiivi 15.1.2012 asti, Suomen valokuvataiteen museo.

Mainio kännykkä-Guide löytyy täältä. Soita ja kuule taiteilijan omin sanoin kertovan teoksistaan.

Kuvakirjakurssilla

Kävimme tänään läpi yhdessä tietotekniikkaopettaja Marjaanan kanssa pitämämme Suvun muistot kuvakirjaksi – kurssin kokemuksia ja kehittelimme tulevaa. Tällä työväenopiston kurssilla suunniteltiin ja tehtiin oma kuvakirja internetistä saatavalla kuvakirjaohjelmalla. Kurssilaisten palaute oli innostunutta ja positiivista. Kaikki halusivat jatkaa kirjojen tekemistä ja monilla uudet teemat ja sisältöideat jo olivat iduillaan.

Tekniikka on kaikin puolin loistokaveri ja hyvä renki, kunhan siihen ensin tutustuu. Uusien taitojen omaksuminen vaatii oman aikansa, ja pientä stressiä kurssillakin tästä välillä syntyi. Seuraavalla kerralla mennään hieman hitaammin ja yhdellä lisäkerralla!

Vanhojen valokuvien skannauksesta työ alkaa. Ensin pitää haalia kuvat albumeista ja kenkälaatikoista, komeroista ja piironginlaatikoista. Täydentää kuvavalikoimaa kyselemällä sukulaisilta. Saada tolkkua siihen, mitä kuvat esittävät: kuka ryhmäkuvan nuorista kaunottarista onkaan se oma isovanhempi, täti tai serkku? Keiden kanssa hän tässä hymyilee?

Tunnistaminen riemastuttaa ja hämmentää. Tunteet nousevat pintaan. Omat muistot ja muilta kuullut puheet.

Kuvilla on valtava voima. Omaan historiaan liittyvät kuvat koskettavat erityisesti itseä, mutta kuvan kautta voi myös jakaa muistoja. Toiselle voi kuvan avulla tehdä näkyväksi omia juuria, tärkeitä henkilöitä ja paikkoja. Dokumentoiden, tietoa tallentaen ja jakaen, mutta myös hyvin henkilökohtaisesti. Katso nyt, ystävä hyvä, tätäkin kuvaa: täältä minä tulen, tässä on lapsuuteni maisema, tässä rakastuneet vanhempani, lemmikkikoirani ja nuoruuteni polkupyörä.

Ja sitten tunnevyöryjen keskeltä kylmäverisesti digitoinnin pariin. TIFF vai JPG? Resoluutio ja Dpi. Että millä säädöillä saan aikaan kuvakirjaan riittävän kuvatiedoston? Miten dia skannataan?

Kuvakirjan tekeminen tuo omaan historiaan uuden välineen ja ulottuvuuden. Digitoitua kuvaa voi tutkia eri tavalla kuin paperikuvaa, sitä ainutlaatuista originaalia.

Mitä jos rajaan kuvaa vähän: poistan hääjuhlakuvasta turhia vieraita ja jätän kuvaan pelkän hääparin. Hiukan zoomaan vanhempi ja lapsi – kuvan yksityiskohtia. Kas, papalla sauhuaakin sätkä sormien välissä, enpä tiennytkään että oli tupakkamiehiä.

Kuvan käsittelyllä korjaan pahimmat repeämät, taitokset ja tuhrut. Kuva entisöityy ja paranee, se saa arvoisensa asun ja vielä enemmänkin.

Suvun kuvakirjan suunnittelu on oman historian jäsentämistä. Samalla se on luovaa toimintaa, missä ajatus kulkee ja uusia oivalluksia ja näkökulmia syntyy.

Mikä on kuvakirjani teema? Onko se vanhempieni tarina, rakas kesäpaikka eri vuosikymmeninä, suvun vahvat naiset, työ ja ammatit, tärkeä harrastus? Millaisia aukeamia haluan rakentaa? Mitkä kuvat sopivat yhteen, mitä kuvia haluan erityisesti nostaa esiin? Paljonko kuvaa, paljonko tekstiä? Onko muuta kuvamateriaalia saatavilla kuin valokuvia: kirjeitä, karttoja, reseptejä?

Lopputulos voi olla asiallinen ja informatiivinen tai vaikka kuinka luova ja omannäköinen. Viime kurssilla Kirsti valikoi tarkkaan kirjansa sivujen taustavärit. Isän talvisotakuvat asettuvat siniselle pohjalle, vanhempien seurusteluajan kuvat hehkuvat punaisella. Matin kirjan kannessa juna puhkuu muhkean höyrypilven alla.

Kuvakirja on hieno lahja. Samalla sen tekijälle itse tekemisellä on suuri merkitys. Löytämisen, näkemisen ja oman näköiseksi työstämisen ilo.

Puutarhakuvia

Taneli Eskolan kokoama huikean kaunis näyttely Puutarhakuvia Sinebrychoffin taidemuseossa sai ajattelemaan suvun puutarhoja. Eskolan omia valokuvia ja uutta ja vanhaa maalaustaidetta yhdistelevä teemallinen ripustus avasi huone toisensa jälkeen uusia näkökulmia puutarhanhoitoon, joka todellakin on paljon muutakin kuin erilaisia kasveja: vaihtuvia vuodenaikoja, puutarhasuunnittelun historiaa, kansainvälisyyttä, flow-tilaan johdattavaa työskentelyä ja hiljentymistä.

Entä puutarha viljelijänsä persoonan ilmentymänä? Tätä olen itse pohtinut ajatellessani suvun isoäitien puutarhoja.  Lempillä oli vaatimattoman kansannaisen loistokas perennapuutarha (juuri nyt olisi syysleimujen aika). Fannilla kaupunkilaisen perheen hyötykasvitarha: omakotitalon tontti 1930- ja 40-luvuilla viimeistä senttiä myöten viljeltynä. Annikilla syreeniaita ja monta lajia ruusuja maalaistalon pihamaalla. Näitä ”puutarhakuvia” olen koonnut leikekirjaan ja löytänytkin monenmoista:  ruusulajikkeita, kesä- ja talviomenoita, kavalia myyriä, tuhoisia pakkastalvia, pistokkaina sukupolvelta toiselle siirtyviä sireenipensaita.

Näyttelyteksteissä siteerattu ruotsalainen Lotte Möller oli hauska tuttavuus. Oli pakko etsiä kirjastosta Möllerin kirja Ajatuksia puutarhasta (Basam Books 2008). Se tarjoaa nasevasti kirjoitettuja ja kiehtovia näkökulmia puutarhanhoidon maailmoihin kuten lumikelloihin (snowdrop), puutarhatonttujen historiaan tai hakettimiin.

Jos et ehdi pian päättyvään näyttelyyn, niin pidä silmät auki postikorttimyymälöissä. Taneli Eskolan Garden Collection -kortit ovat herkkiä ja tyylikkäitä. Saatan vielä skräpätä leikekirjaan.

Puutarhakuvia, 18.9. asti, Sinebrychoffin taidemuseo.

Kesän kuvia

Kesällä rannassa

Vietin yhden kesän viimeisistä viikonlopuista kesäkuvien parissa ja askartelin tietokoneruudulla Ifolor-kuvakirjan. Posti toi valmiin kirjan tällä viikolla. Kuvakirjan kannessa lukee Nokimäki ja se kertoo isäni lapsuuden kesähuvilasta Hämeessä. Jos nyt eläisimme noita menneitä aikoja, olisi huvila jo aikaa sitten (=ennen koulun alkua) siivottu talvikuntoon, ovet lukittu ja maalla pulskistuneet kotieläimet (=lampaat) kuljetettu linja-auton lavalla kaupunkiin.  Kesän riemut takanapäin, nokka kohti syksyn seikkailuja!

Huvilakuvat löytyivät kevättalvella sedän kaapista vanhasta albumista. Kyllin en voi setää ja hänen vaimoaan tästä löydöstä kiittää! Istuin tuolloin yhden talvisen viikonlopun tietokoneen ääressä ja skannasin noin sata minulle täysin ennen näkemätöntä 1920- ja 1930-luvun kuvaa suuren kiihtymyksen vallassa. Olin aikaisemmin nähnyt vain muutaman valokuvan isäni lapsuudesta: vauvakuva, totinen kuva veljen syntymäpäiviltä, ulkona pihalla otettu naurava potretti.  Nyt tietokoneen ruudulle ilmestyi kuva toisensa jälkeen pikku pojista leikeissään, perheestä ja sukulaisista. Kokemus oli hyvin hämmentävä, varmaan samaan tapaan kuin jos olisin äkkiarvaamatta löytänyt laatikollisen vanhoja kirjeitä.  Pyöritin kuvia tietokoneella, katselimme niitä perheen kanssa televisioruudulta. Isä tutkiskeli kuvia läppäristäni ja kerralla ei montaakaan ehtinyt katsoa, kun muistoja alkoi nousta mieleen niin runsain määrin.

Kuvat ovat isoisän ottamia. Väinöllä on ollut silmää ja tilannetajua. Kuvissa on lämpöä, läheisyyttä, hilpeyttä, vastustamatonta aistillisuutta. Selvästi kameran takana on ollut henkilö, jolla on ollut innostava vaikutus kuvattaviinsa, sen näkee erityisesti hilpeistä ryhmäkuvista. Lapset taas lotraavat keskittyneesti rantavedessä, kapuavat veneeseen, kurkistavat teltasta, kellivät nurmelle levitetyllä peitolla, pissivät komeassa kaaressa heinikkoon. Fanni-äiti hehkuu riippumatossa lapsi sylissään ja ilmavat kuusenoksat kaareutuvat runollisesti heidän ylleen. Väinö itse työntää kottikärryä ylös mäkeä yläruumis atleettisesti paljaana, heiluttelee vesuria huvilan nurkalla hauis piukeana, kumartuu rivakkaan aironvetoon soutuveneessä järvellä.

Isoisä Väinö vietti huvilalla neljä kesää ja kuoli. Kesäkuvia ei taidettu sen jälkeen paljon katsella. Isäni ei kuvia muista enkä minä ole niitä isoäidin kainalossa lapsena tutkinut. Kumpa olisinkin! Kesäkuvahuuman vallassa oli pakko soittaa kevättalven merenjäältä pikkuserkku Ullalle kuvalöydöstä. Hän ymmärsi puolesta sanasta, että jälkipolville tekee niin hyvää, kun näkee onnellisuutta omissa sukujuurissaan.