Sukuseikkailu aloittelee Facebookissa

Hyvää alkanutta vuotta ja sopivan kirpakkaa talvea!

Blogin kirjoittaminen on nyt ollut kahden kuukauden tauolla. Tänä aikana olen kokeillut kuinka Facebook toimisi ajankohtaisten asioiden jakamisen kanavana. Tarkoitus on jakaa siellä oman historian parissa työskentelyä inspiroivia linkkejä ja vinkkejä, tietoa ja kuvia.

Sivusto vielä käynnistelee ja hakee muotoaan. Jos olet facebookkaaja, käy ihmeessä tykkäämässä!
https://www.facebook.com/Sukuseikkailu

Ja kyllä blogikin jatkaa, helmikuussa viimeistään.

Kevättä ja valoa kohti!

Vedetään hihasta! – Kaarina Kaikkosen kierrätystekstiileistä syntyy jotain uutta

Miesten paidat leijuvat suuren hallin pitkillä naruilla. Miesten pikkutakit levittäytyvät lattialle ja siitä tekstiilien meri nousee aaltona seinälle ja kattoon asti. Toisaalla ötököiksi ja kuoriaisiksi muuntuneet naisten korkokengät ovat vallanneet seinän.  Ja nurkassa pikkuisen tytön mekko pyörii yksin.

”Olen yksinkertainen ihminen: töissäni ovat isä, äiti ja minä itse. Sitä tuijottelen ja sen kautta puhun ihmisenä olemisesta. Oman elämäni ja ymmärrykseni kautta yritän koskettaa toista ihmistä.” (Kaarina Kaikkonen Wäinö Aaltosen museon näyttelyesitteessä)

Muistan oman isän ruskean vakosamettipikkutakin. Se roikkui vaatekaapissa norjalaisvillatakin vieressä ja puki isää oikein hyvin. Antoi pikkuisen boheemin vaikutelman. Isoisän bonjour-pukuun pukeuduin, kun vietimme lukiossa vanhojen tanssipäivää. Isoisä oli lyhyt mies, puku istui yllättävän sopivasti.

Kaarina Kaikkosen oma isä kuoli, kun tyttö oli kymmenvuotias. Isän ikävä oli kova ja jälkeenjääneet pikkutakit jonkinlainen lohtu. Taiteilijan töissä ne toistuvat lukemattomia kertoja. Omista yksityisistä kokemuksista kasvaa yhteisöllisiä ja universaalisia teoksia. Kymmenet ja sadat käytetyt paidat ja pikkutakit väreilevät ympärilleen toiveita, unelmia, pettymyksiä, kolhuja, hyväksyntää, torjuntaa, uhoa ja alistumista.

Kuvittelen, kuinka kokoaisin omien lähisukupolvien takit ja paidat. Veisin ne mummulan metsänrinteeseen, vaarin pajan raunioille.  Ottaisin valokuvia. Vaarin valkoinen nailonpaita heilahtelemassa valkovuokkomaton päällä. Isoisän bonjour tummasilmäisen lähteen reunalla. Kyy luikertamassa kiven koloon. Peuranläjä mustikkavarvikossa. Savun tuprahdus saunan piipusta.

Kaikkosen pikkutakkimuisto ei suinkaan ole pysähtynyt kuva. Erityisesti viime vuosien töissä on selvästä läsnä uuden siemen. Seinällä lentää vaakasuoraa lentoa takki, jonka tulipunainen vuori kääntyy esiin (”Ajattelin muuttaa elämääni” 2010). Hihansuista versoaa uutta kasvua, seinällinen takkeja kasvaa  villisti kuin pavun varret muhevasta maasta.

Eskariryhmä Vohmatit on myös nähnyt samat takit ja hihat. Vohmateille on kerrottu, että ”kyseessä on kierrätystyö, joka kuvaa sitä miten jostakin vanhasta ja tarpeettomasta voi ”kasvaa” jotakin aivan uutta” (ks. Vohmattien oma blogi).  Tämä on kauniisti sanottu ja sanoman sisältö on samalla monikerroksinen. Vanhaa voi kunnioittaa eikä kaikkea ole tarvetta heittää roskiin. Kun vanha ja tarpeeton ei ole mitä tahansa jännää kirpparitavaraa, vaan liittyykin omaan historiaan, sillä on vielä ihan omanlainen merkityksensä. Tekstiileissä muistot tulevat erityisellä tavalla iholle.

Kaikkosen näyttelyssä yhden takin hihasta singahtaa lapsen mekko. Olisiko muisto saanut muhia ja möyhentyä? Syntynyt uusi ja tuore yhteys omaan lapsuuteen?

Irti on päästettävä, näin luen taiteilijan äitinsä jäämistöstä koottua installaatiota. Lattia on täynnä arkisia muovipurnukoita: ihonhoitotuotteita, pesuaineita. Kenkiä, lääkepakkauksia, sukkahousuja. Tavarat hiljalleen hajoamassa, ötököitymässä. Täälläkin näkyy hyönteiseksi muuntuva kenkä, kullanvärinen kenkälusikka, pesuainepakkaus.

Katselemme kenkiä ja muita tavaroita yhdessä tyttäreni kanssa. Hänestä metamorfoosi on vähän ”spooky”. Onhan se. Kaikella on aikansa.

Kaarina Kaikkosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa päättyy tänään 16.11.2014.
Kuvia ja videoita taiteilijan töistä: kaarinakaikkonen.com

Pikkutakkien meri.

Pikkutakkien meri

Veneellä vesille

Veneellä vesille

 

Vene

Vene (yksityiskohta)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Pikkutakit ja kasvun aika

Pikkutakit ja kasvun aika

Minä versoan!

Minä versoan!

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Kotkansiipi

Kotkansiipi

 

Hääsesonki suvun vuosikalenterissa

Heinä- ja elokuussa on oman suvun vuosikalenterissa neljät häät. Romanttinen juhlakausi on tiivis: vain kaksi ja puoli viikkoa.

Hääpäivät ovat 27. heinäkuuta, 1., 2. ja 15. elokuuta.

Hääpareina hehkuvat Lempi-mummuni vanhemmat Wilhelmiina ja Kustaa, Väinö-isoisäni vanhemmat Albertiina ja Gustaf Adolf, Väinö-isoisä itse Fanni rinnallaan sekä omat vanhempani Kyllikki ja Jarmo.

Olosuhteet ja maailman ajankohtaiset tapahtumat vaihtelevat parien vihkivuosina. Selailin Wikipedian mainiota vuodet ja tapahtumat – sivustoa ja tein vuosista seuraavan satunnaisotannan. Toisella kerralla lista voisi olla ihan eri näköinen!

  • 1869: Wagnerin Nibelungin sormus –oopperasarjan ensimmäinen osa Reininkulta kantaesitettiin Münchenissä.
  • 1895: Wilhelm Röntgen otti maailman ensimmäisen röntgenkuvan vaimonsa kädestä.
  • 1919: Iso-Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Itsenäisyyspäivän juhlaa alettiin viettää ja kas, juuri Väinö-sulhasen isän 10-vuotiskuolinpäivänä!
  • 1948: LP-levy keksittiin Yhdysvalloissa.

Näiden neljän pariskunnan kohtalot olivat moninaiset. Morsiamista yksi leskeytyi kymmenen vuoden, toinen 23, kolmas 40 vuoden päästä. Omien vanhempieni liitto kesti muutamaa kuukautta vaille 60 vuotta.

Jälkikasvua syntyi ja useita lapsia myös kuoli. Tekee kipeää joka kerta tajuta menetettyjen lapsien lukumäärä. Wilhelmiina ja Kustaa, Albertiina ja Gustaf Adolf sekä Väinö ja Fanni menettivät yhteensä 13 lasta. Monen vei kulkutauti, kolmen kohtaloksi koitui sota. Olen iloinen, että isomummo Albertiina ei ollut näkemässä, kun kuopus menehtyi äkillisesti juuri vanhempiensa 60-vuotishääpäivänä.

Näistä surullisista muistoista huolimatta joka vuosi suvun heinä-elokuun hääsesonkia juhlistavat metsissä kypsyvät mustikat, puutarhoissa loistavat leimut ja kultapallot, omenapuissa tuoksuvat hedelmät.

Tänä kesänä juhlakausi sai minut ulkoiluttamaan omaa häämekkoani kotikulmilla ja vanhempieni häätalon pihamaalla. Puku kiersi lempikävelyreittini ja tuulettui merenlahden ruovikon tuoksussa. Se keinahteli omenapuun oksalla vanhan sukutalon pihamaalla.

Häämekon ulkoilutus ilahdutti pareja selvästi. En muista ennen nähneeni sellaista elokuun tähtitaivasta!   Yön tultua maaseudun sydämessä tähdet loistivat hämmästyttävän runsaina ja kirkkaina. Näky oli mykistävä.

Mitä siihen voi muuta sanoa, kuin että paljon sydämiä täältä Tellukselta sinne pilvenreunoille ja tähtien taakse äidille, isovanhemmille, isoisovanhemmille!

Hääpuku ulkoili Villa Elfvikin puutarhassa

Hääpuku ulkoili Villa Elfvikin puutarhassa…

 

Häämekko tuulettui omenapuun oksalla.

… ja tuulettui sukutalon omenapuun oksalla.

Cafesuku_hääpuku4

Vanhaa koulua tapaamassa – Tipula täytti 90 vuotta

Varoitus! Tämä kouluaiheinen postaus osuu nyt keskelle Suomen suvea ja koulujen loma-aikaa (Etelä- ja Keski-Euroopassahan lomia vasta odotellaan). Kun en ole koululainen enkä lomaileva opettajakaan, pärskäytän nämä muistot tähän nyt. Hyppää yli, jos ajankohta sattuu olemaan sinulle huono!

Tipula juhlii

Pikkuserkkuni Ulla houkutteli minut keväällä yhteisen koulumme, Hämeenlinnan Tipulan 90-vuotisjuhliin.  Koulun historia kertoo muun muassa tyttö- ja poikakoulujen ajasta ja tuon aikakauden päättymisestä.

Ulla ja hänen isosiskonsa Riika kävivät koulua tyttölyseon aikaan 1950-60 –luvulla. Minun kouluvuoteni osuivat murroskohtaan. Ehdin opiskella 1980-luvun alkuun mennessä tyttölyseossa, yhteislyseossa ja peruskoulun tulon myötä Kaurialan lukiossa.

Pojat tulivat Tipulaan, kun olin toisella luokalla oppikoulussa. Heidät sijoitettiin kolmesta rinnakkaisluokasta viimeiselle eli C-luokalle. Koko kouluaikani pojat olivat vielä pieni vähemmistö ja ikäluokkani suhtautuminen oli lähinnä isosiskomaisen suojelevaa tai välinpitämätöntä.  Se todellinen testosteronin haju lehahteli tuolloin Hämeenlinnan lyseon kulmilla.

Jälleennäkeminen pitkästä aikaa

Voin suoraan todeta, että oman kahdeksan vuoden kouluhistoriansa ja sen näyttämön kohtaaminen tuntui yksiselitteisen pelottavalta. Tipulassa en ollut vieraillut kertaakaan sen jälkeen, kun lakkiaisruusut kädessä sieltä poistuin keväällä 1981.

Tutulla juhlaseuralla olikin lähtemisen tukena iso merkitys. Sitten kävi niin, että riemuylioppilas Ulla ja minua tasan 20 vuotta aikaisemmin ylioppilaaksi kirjoittanut Riika löysivät useita tuttuja, minä en yhtäkään. Ehkä minun ikäpolveni innostuu paikalle vasta 100-vuotisjuhliin? Vanhoja opettajia sentään näkyi joukossa muutama: liikunnanopettaja Anneli, äidinkielen opettaja Hilja, kuvaamataidon opettaja Liisa sekä uskonnon ja psykologian opettaja Tuula.

Tilat ja muisti

Luokkatovereitten kohtaamisen puutetta paikkasi unohtumaton jälleennäkeminen tuttujen tilojen  – koulun käytävien, portaikkojen ja luokkahuoneitten – kanssa. Tulimme pikkuserkkujen kanssa viisaasti paikalle hyvissä ajoin. Juhlaväen soristessa jo juhlasalissa ehdin ennen ohjelman alkua vartin vaeltaa pitkin tyhjiä käytäviä. Tämä privaatti vaellus oli silkkaa ylellisyyttä. Olen melko varma, että ryhmäkierroksella kokemus olisi ollut erilainen.

Tilojen tunnistamisen kokemus oli välitön ja vahva. Portaikko ylimpään neljänteen kerrokseen, porrasaskelmat ja kaiteet heti tunnistettavina entisellään. Täällä ylhäällä opetettiin ranskaa ja ruotsia, uskontoa ja psykologiaa. Luokkahuoneesta tuttu maisema koulun pihalle, käytävän ikkunoista ortodoksikirkolle ja vanhan hautausmaan puistoon.

Toista portaikkoa alas: siinä äidinkielen luokka, tuossa opettajainhuone. Näkymä isoista porraskäytävän ikkunoista pihamaalle ja yhdelle sisäänkäynneistä. Tuossa keskellä kerrosta matematiikan luokka. Opettajat äkkiä ihan elävinä kuvina mielessä. Vielä portaita alaspäin. Viimeisenä juhlasali ja siellä Marjatan ja Annelin liikuntatunnit.

Juhlahumua

Näistä syvistä vesistä oli sitten palattava takaisin tähän päivään ja sen juhlahumuun. Ohjelma oli raikkaasti nykyisen koululaissukupolven mukainen ja etäännytti omat henkilökohtaiset muistot taka-alalle. Kaupungin oman pojan Sibeliuksen Andante Festivo ja Suomi-pop vuorottelivat. Nuoret esiintyjät lauloivat reippaasti kesän iloista ja kertosäkeessä otettiin jo housutkin pois. Kohtalaisen ikääntynyt yleisö ei tuntunut vapaamielisistä sanoituksista olevan moksiskaan.

Oman äidinkielen opettajani Hilja Mörsärin runo jo itketti. Vuoden alumni, tyttölyseosta vuonna 1954 ylioppilaaksi kirjoittanut näyttelijä ja puvustaja Liisi Tandefelt piti koskettavan puheen ja lausui Aale Tynnin Kaarisillan. Elinvoimainen Tandefelt esitti Sofi Oksasen Puhdistuksesta tehdyssä elokuvassa upeasti vanhaa Aliidea ja sai roolistaan Jussi-patsaan 2013. Taiteilijan esimerkki on varsin vakuuttava: taiteen tekemisen palo ja intohimo kantaa pitkälle eikä se katso ikävuosia.

Juhlan väliajalla nostimme maljoja ja sillä aikaa nuoret järjestäytyivät koulun juhlamusikaalin esitykseen. Seurasi huikea ja esiintymisen iloa pursuava vuosikymmenten kavalkadi vuodesta 1924 tähän päivään.

Kannattiko?

Kannattiko osallistua juhliin? Kyllä kannatti. Kokemus oli samaan aikaan pikkuisen kivuliaan eriyttävä ja yhdistävä.

Eriyttävä siinä mielessä, että oma tärkeä kasvuvuosien paikka ja siihen liittyvät ainutkertaiset kokemukset ovat ihan oikeasti kuin muisto vain. Uudet kasvot ja tavat toimia ovat tulleet oman kouluajan tilalle. Järjen tasolla se on täysin selvää ja luonnollista, tunteen tasolla haikeutta herättävää. Sekin tuntui vähän surulliselta, kun kasvuvuosien tärkeä opettaja ei enää tunnista. Vaan kuinka voisikaan, satojen ja tuhansien oppilaidensa joukosta?

Yhdistävä kokemus oli sikäli, että paljon oppi uutta. En muista viettikö koulu omina kouluvuosinani 50-vuotisjuhliaan. Oman koulun vaiheet ja erityislaatu eivät ainakaan minulle ole aikaisemmin näin avautuneet: tyttö- ja poikakoulut aikansa ilmiöinä, sota-aika, pitkäaikaiset opettajalegendat.

Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.

Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.

Onnea äitienpäivänä isoisomummo Albertiinalle

Isoisoäidilläni Albertiinalla (k. 1929) ei oikein tahtonut olla äitiydessä onni myötä. Äidiksi Albertiina kyllä tuli monta kertaa. Vasta viidennen raskauden, synnytyksen, lapsenhoidon, menetyksen ja hautaanlaskemisen jälkeen Albertiina sai pitää kuudennen lapsensa, ensimmäisen pojan, aikuiseksi saakka.

Niin hilkulla oli Albertiinan jälkeläisten tarina.

Yksikin äidin hoivaama piltti voi olla alkuna sukupolvien saatossa kasvavalle laumalle. Albertiinaa on jo seurannut noin 20 erilaista äitiä. Ja tässä me äidit nyt sitten olemme: Albertiinan miniä ja hänen miniänsä. Miniöiden lapset ja lapsenlapset puolisoineen.

Joku saa kukkia haudalle, toiselle keitetään kahvit. Hämeessä, Uudellamaalla, Lapissa, Varsinais-Suomessa, Arabiassa.

Ehkä yhteinen suurmummomme Albertiinakin hymyilee. Ruusu sinulle ja paljon terveisiä sinne pilven päälle!

Ruusu kaikille äideille!

Ruusu kaikille äideille!

 

Rakas paha perhe

Kävimme ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa Perhe – August: Osage County Meryl Streepin ja Julia Robertsin tähdittämässä elokuvassa setvitään sisarusten ja vanhempien välejä Oklahoman elokuisessa helteessä.

Elokuva on yhtä aikaa julma ja kaunis, surullinen ja koominen. Lääketokkurassa elävä äiti (Meryl Streep) saa isän katoamisen jälkeen luokseen kolme tytärtään (mm. Julia Roberts), siskonsa ja näiden perheet.  Salaisuudet, katkeruus, kohtaamattomuus ja omien ongelmien välttely kihisevät myrkkynä ilmassa. Elokuvassa puhutaan paljon, ja piikikäs dialogi sinkoilee. Preerian keskellä, eristäytyneessä talossa otetaan lopulta kunnolla yhteen.

Elokuvan jälkeen menimme ystäväni kanssa kahville. Keskustelu pyöri perhekuvioiden ympärillä. Kenellepä ei olisi tuttua aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa mutkikkaat roolit tai sisarusten kilpailu. Ja voi sentään millaisia tunteita nämä herättävät: ahdistusta, riittämättömyyttä, voimattomuutta, rehellistä vihaa.

Elokuvasta löytyi vanhempi-lapsikuvioiden ja sisarkateuden lisäksi totisesti tarttumapintaa moneen lähtöön: alkoholismi, avioero, syrjähyppy, tuhoon tuomittu rakkaus, itsemurha. Ei sinänsä ihme, että googlettaessani elokuvan arvioita löytyi tuo perinteinen ”Perhe on pahin” – toteama.

Jäin sitten miettimään keskustelua ystäväni kanssa ja ”Perhe on pahin” – arviota ja sitä kuinka voimakkaat tunteet peittävät alleen niin paljon muita mahdollisia havaintoja. Olin harmissani ihan myös itselleni. Olen kirjoittanut Sukuseikkailu – kirjan, jossa tutustutaan omaan historiaan itsessään neutraalien teemojen kautta: tärkeät paikat ja maisemat, arkiset asiat kuten keittiömuistot, leikki ja lelut, työ, eläimet jne. Kyse on lasten tietokirjasta, mutta uskon vahvasti kuitenkin lähestymistavan toimivuuteen myös aikuisten kanssa. Ja tässä sitä taas vellotaan tunteiden keskellä näkemättä mitä kaikkea muuta hieno elokuva tarjoaa!

Tunteita on mahdoton ohittaa. Mahdollista on kuitenkin kokea tunteet ja pitää aistit auki myös muille havainnoille. Tästähän on kyse myös nyt paljon esillä olevassa tietoisuustaitomenetelmässä (mindfullness).

En siis halua ajatella, että perhe ja suku ovat ainoastaan yhtä kuin tunteet.

En halua ajatella, että asiat ovat JOKO TAI, vaan että ne ovat SEKÄ ETTÄ.

Perintöriidan ja hylätyksi tulemisen synnyttämä katkeruus on ihan todellista, ja sen lisäksi lapsen lempilelu oli superpallo ja isän ruskea bonzo-koira.
Vaari oli vankileirillä 1918 ja sen lisäksi mummolan pihan jasmiini tuoksui ihanasti heinäkuussa.
Perheenisä kuoli äkillisesti, kun lapset olivat pieniä ja sen lisäksi isättömässä perheessä pidettiin kesäisin lampaita, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat lasten kanssa uimaan.

Olemme usein tosi hyviä valitsemaan näistä erilaisista muistoista jommankumman. On niin ihanan yksinkertaista olla joko vihainen ja katkera tai sitten kaunistella menneisyys siloiseksi ja siedettävämmäksi. Itse kyllä löydän usein itseni tempoilemasta tässä välissä.

Siispä komensin itseni hetkeksi miettimään, mitä ”sekä että” tarkoittaisi Perhe – August: Osage County – elokuvan kohdalla.

Alkoholismin, itsemurhan, lääkeriippuvuuden, vakavan sairauden, avioeron, syrjähypyn ja tuhoon tuomitun rakkauden lisäksi löysin elokuvasta:

–          silmän kantamattomiin ulottuvan preerialakeuden
–          elokuun hehkuvan kuumuuden
–          vilvoittavan järven ja veneen
–          kirjastohuoneen ja runokirjan omistuskirjoituksella
–          vinyylilevyllisen tanssittavaa musiikkia
–          rakkaalle sävelletyn laulun
–          tragikoomisen tarinan kolmesta papukaijasta
–          monta erilaista autoa, valmiina houkuttelemaan ajoon halki preerian
–          kodikkaan lasikuistin
–          makuuhuoneen ikkunan takana kasvavan puun
–          uskollisen ja selväjärkisen kotiapulaisen.

Elokuvassa nämä olivat kulisseja ja tarinan osatekijöitä. Kulissit kannattelevat suuria tunteita, toiveita ja pettymyksiä. Se ei ole ihan pikku juttu se.

 

 

Tehdäänkö Kaikkoset – taidetta käytetyistä tekstiileistä

Kaarina Kaikkosen (s. 1952) käytetyistä tekstiileistä tehdyt installaatiot ovat ilahduttaneet, riemastuttaneet ja koskettaneet minua. Olen nähnyt Kaikkoselta Helsingin tuomiokirkon portaat peittäneet miesten pikkutakit sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksen yllä liehuneet paidat.  Molemmat olivat yhtä aikaa hyvin esteettisiä, puhuttelevia, hartaita ja jollakin tavoin samalla röyhkeän julkeita.

Että joku malttaa asetella teoksensa sateen, tuulen, auringonpaahteen, pakokaasujen ja lennosta ruikkivien lokkien armoille. Nostaa ihmistä palvelleet, elävää ihoa lämmittäneet vaatekappaleet ensin paljaasti ohikulkijoiden silmien eteen ja sitten antaa niiden kastua, haalistua, pölyyntyä, likaantua, haurastua.

Mutta siinäpä se.  Rohkea käy tuulta päin, ja kaikki on katoavaista.  Ja vielä: vanha ja kulunut arkikin voi olla kaunista.

Haastatteluissa Kaikkonen on kertonut myös henkilökohtaisen muiston. Taiteilija menetti isänsä ollessaan kymmenvuotias. Isän muisto oli läsnä pikkutakeissa, joita nuori Kaarina piti koulussa. Miesten pikkutakit ovat mukana myös monessa myöhemmässä teoksessa.

Galleria Forsblomissa Helsingissä on nyt esillä Kaarina Kaikkosen uusimpia teoksia. Sisätiloissa vaikutelma on erilainen kuin ulkona liikenteen seassa tai torin laidalla. Kasvua ja liikettä teoksissa on. Miesten paidat kohoavat puun runkoina, pikkutakin hihasta kasvaa ja kiemurtaa hihoja toisensa perään, tummasta miesten takista on muovautunut yöperhonen.  Keveä lapsen mekko leijuu keskellä näyttelyhuonetta, nimi kertoo kaipauksesta: ”Älä jätä minua”.  Varsin ahdistava on teos, jossa raskaisiin taulukehyksiin on aseteltu vaaleanpunainen pikku uimapuku (?).  Viehkeän posliinilautasen sirpaleet tunkevat kankaasta läpi.

Selailen Forsblomilla näyttelykirjaa, jossa on kuvia Kaikkosen töistä ympäri maailmaa. Myös netistä Kaikkosen teoksia löytyy runsain määrin: katujen yllä, toreilla, metsässä, meren äärellä, kellotornissa, vanhassa katedraalissa.  Vaikuttavaa, inspiroivaa.

Luovaan sukutyöskentelyyn Kaikkosen töistä saa paljon inspiraatiota. Etkö tiedä, mitä tehdä vanhoille suvun tekstiileille? Kaikkea ei voi säilyttää, mutta poiskaan ei millään raaskisi pistää.

Entä jos veisi vaarin paidat ja mummon palttoot ja vanhat peitot ja keittiöpyyhkeet ulos puuhun tai pyykkinarulle, laiturille, nurmikolle tai metsään? Kietoisi puun ympärille? Asettelisi hangelle? Ottaisi kuvan?

Tekisi kuva-albumin ja jakaisi lähipiirille. Kärräisi sitten kaiken sen, mitä ei voi säilyttää hyväntekeväisyyteen tai leikkaisi matokuteiksi? Polttaisi isossa kokossa ja nauttisi joka tulenlieskan lämmöstä ja kipinästä?

Tehdään Kaikkoset ja installoidaan ikiomista materiaaleista!

Kaarina Kaikkonen
Galleria Forsblomissa 6.4.2014 asti

Tuuletus

Tuuletus