Tärkeitä paikkoja – puutarhassa

Jotain mukavaa on siinä ajatuksessa, että jossain on puu, joka on nähnyt minut jo pienenä lapsena. Mummolan pihassa, koulun portilla, oman kotikerrostalon nurkalla.

Tai että jossakin on vielä piha ja puutarha, jossa olen leikkinyt. Paikka, jossa kasvavat vielä samat perennat ja pensaat, villeinä tai moneen kertaan uudistettuina ja jaettuina, pohjimmiltaan kuitenkin samoina. Eikä hassumpaa ole sekään, kun pieni syreenintaimi, ukonhattu tai särkynyt sydän lähtee maailmalle ja juurtuu kukkapenkkiin uusissa maisemissa, uusien sukupolvien iloksi.

Tällaisia ajatuksia heräsi Tuusulan Halosenniemessä Maijan puutarhassa kierrellessä. Taidemaalari Pekka Halosen perheessä puutarhalla oli suuri merkitys omavaraistalouden ylläpitäjänä sekä kauneuden tuojana. Pekka maalasi uhkeita tomaatteja ja muitakin puutarhakuvia, kuten kirkkaan punaiset lastenrattaat puun varjossa.

Nyt entisöidyssä puutarhassa kasvavat niin kaalit kuin raparperit, omenapuut, ruusut ja villit lupiinit. Kävijän kulku käy pitkin Pekan punatiilistä latomaa polkua.

Osana Halosenniemen kesänäyttelyä ”Puutarhajuhlat” perennojen ja pensaiden keskellä tunkiota tonkivat myös tuusulalaisen Silja Purasen possut.

Olen itse ihan liian kärsimätön puutarhanhoitajaksi, mutta täysin itsekkäästi nautin muiden ahkerien kädenjäljestä. Yksi näistä ahkerista on lapsuudenkotinsa pihalla tuoksuvien sireenien ja omenapuiden alla teetä nautiskeleva Ulla, joka muistaa, ettei porkkanapenkin kylväminen ja kitkentä ollut lapsena yhtään kivaa. Vaan perspektiivi sitten saattaa muuttua.

Ulla kertoo:

”Nyt asuessani eläkeläisenä taas samassa talossa ja hoitaessani samaa puutarhaa ihmettelen, miten hauskaa toukokuinen puutarhatyö onkaan. Vihannespuutarha on vain murto-osa lapsuuteni aikaisesta, mutta samoja lajeja siellä on kuin äidillä.

Äidin purjot olivat paksuja ja tanakoita kuin nuoret hongat, minun vähän hoikempia. Perunavakojakin on vielä neljä varhaista siikliä varten. Omenapuut, karviaispensaat ja vattumaa ovat samat.

Puutarha ja koko pihamaa ovat kuin muistolehto, jossa kuljen yhdessä vanhempieni kanssa muistellen hauskoja ja harmittaviakin sattumuksia kaiholla ja kiitollisena.”

Halosenniemi, Puutarhajuhlat 29.9.2013 asti. 

Äidit ja syntymän paikat

Lupasin siirtyä eläinteemasta seuraavaksi tärkeiden paikkojen pariin. Näin kesän korvalla tärkeistä paikoista tulee varmaan monella mieleen pihat ja puutarhat, kesänviettopaikat tai kesäretkien kohteet.

Äitienpäivänä viivähdän hetken syntymän paikoissa.

Äidiksi tulon kaoottisen kirkkaita hetkiä on se kun maailmaan ponnistettu ihmisen alku vetää ensimmäisiä hengenvetojaan uupuneen synnyttäjän sylissä. Yhteistä taivalta on tehty jo pitkään, mutta nyt ollaan kasvokkain, sinä ja minä.

Esikoiseni syntyi hellepäivän iltana Helsingin Kätilöopistolla. Pitkän odotuksen jälkeen liikkeelle lähdettiin yhtäkkiä. Jalkapallon maailmanmestaruusottelu Mexico-Bulgaria jäi mieheltä kesken. Aamuyöstä Toyota starttasi kohti synnytyslaitosta. Kadut olivat hiljaiset ja odottavat.

Synnytyssairaalan korkea rakennus, käytävät, hissit, sairaalahuoneet, sydänäänikoneet, vauvankaukalot, suihkut, sermit, ikkunalaudat ja tuliaiskukat, kesän valoisuus, kaikki tatuoitu muistiin äidiksi tulon kulisseina.

Miten äitini tuli äidiksi tai isoäitini. Siitä en sitten tiedä juurikaan mitään. Ei tullut puheeksi.

Paikat tiedän, siis jotakin voin koettaa konstruoida: puitteita, vuodenaikoja, liikkumista ja kulkupelejä.

Äitini tuli äidiksi Hämeenlinnan Höyhensaarella. Talo on edelleen olemassa. Punatiilinen kerrostalo Rauhankadun varrella ei erotu mitenkään katukuvasta. Vauva asui ensimmäiset päivänsä Höyhensaarellla huoneessa nimeltään Prinsessa Ruusunen. Ristiäisiin asti äiti ja esikoinen majoittuivat anoppilassa. Siellä suvun vanhat naiset vahtivat haukkana vauvan ensi vaiheita. Minäkin synnyin Höyhensaarella sitten myöhemmin ja sain sieltä isältä kyydin kotiin pikku-Fiatilla.

Mummuni synnytti esikoisensa 1920-luvulla anoppilan vaatimattomassa kamarissa tai saunassa kantahämäläisessä maalaiskylässä. Isoäitini matkusti Hämeenlinnasta junalla Helsinkiin Mehiläisen sairaalaan ja menetti siellä ensimmäisen lapsensa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin minä sain nimeni tämän pikkuisen mukaan.

Tänä äitienpäivänä olen toivonut, että ajelemme isoäitini lapsuusmaisemiin ja viivähdämme Leppäkosken asemalla. Asemalla siksi, että erikoista kyllä, isoisoäitinikin lähti 1880-luvulla Hämeestä junalla Helsinkiin synnyttämään. Jos ei olisi, luultavasti meitä jälkeläisiä olisi vähän pienempi joukko.

Hyvää äitienpäivää!

Eläinmuisto – kili pelastuu

Seuraavassa eläinmuistossa ollaan täpärässä tilanteessa, mutta neuvokkuus palkitaan. Ulla kertoo:

Sodan aikana ja sen jälkeen oli kaupungin omakotialueella sijaitsevassa kotitalossamme mm. vuohia, joiden kilit olivat lemmikkejäni. Vuohen maidosta en kovin pitänyt ja varsinkin lämpimänä se oli lievästi etovaa. 

Seuraava kilijuttu on ilmeisesti ajalta ennen syntymääni.

Pikkuinen kili ei alkanut hengittää syntymänsä jälkeen ja sitä yritettiin elvytellä eri keinoin. Maatalosta kotoisin ollut äitini saapui myös paikalle ja otti ja puhalsi pikkuiseen suuhun muutaman kerran ja valkoinen nyytti virkosi!     

Tämä tapahtui paljon ennen varsinaisen suusta suuhun -menetelmän läpilyöntiä. Kilin virvoituksesta kuuleminen sai äitini näyttäytymään sankarin roolissa, mitä hän ilmeisesti siinä tilanteessa olikin.

Ja Ulla jatkaa:
Varsinainen Sankari hän oli sitten 50-luvulla pelastaessaan kaupungin uimarannassa laiturin alta hukkuneena vedetyn naapurin pojan samalla menetelmällä. Äiti tuli töistä pyörällä viilettäen ja näki rannassa ihmisjoukon kerääntyneenä kehään seisomaan. Tuttu paikka, hänenkin lapsensa kävivät täällä uimassa.  Äiti kurvasi rantaan, läpi avuttomana seisovan ihmismuurin ja nappasi pojan mahan alta kiinni ja nosti kaksinkerroin ylös. Vesi tulvahti ulos ja poika virkosi.

Eläinmuistot päättyvät tällä erää näihin selviytymistarinoihin. Huhtikuussa jatketaan aiheena tärkeät paikat.

Hyvää pääsiäistä!

Ulla ja kili

Kuolema Lontoossa

Matkustimme vuoden alkaessa Lontooseen.  Matkalukemisena luin kirjoittajaohjaaja, kirjailija Heli Hulmin syksyllä ilmestynyttä kirjaa Kuoleman horisontti ja kirjoitus (Kansanvalistusseura 2012).

Pidin kovasti Hulmin edellisestä kirjasta Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamalla (Kansanvalistusseura 2010). Hulmi pohtii esseemäisissä teksteissään olemassaolon peruskysymyksiä ja sitä kuinka aktiivisella luovalla toiminnalla – tässä tapauksessa kirjoittamalla – voimme niitä käsitellä. Omista muistoista kirjoittaminen ei ole pelkästään asioiden ylöskirjaamista, vaan merkityksien etsimistä, ymmärtämistä. Seuraamuksena voi olla muutos suhteessa itseen ja toisiin. Vaarallista! Hulmi pitääkin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tavoitteena sitä, että kirjoittaja voisi hyväksyä oman ainutkertaisen elämänkulkunsa eikä alistu, uhriudu tai sykkyröidy.

Uudessa kirjassaan Heli Hulmi tutkii miten kuolemasta kirjoittamalla muovaamme suhdettamme poismenneisiin läheisiin, omaan rajallisuuteemme.  Kirjoita kirje poisnukkuneelle äidille, tee retki vakavaan sairauteen menehtyneen ystävän lapsuuden tärkeään paikkaan. Hulmi tarjoilee levollisin ottein esimerkkejä kaunokirjallisuudesta. Hän käsittelee kuoleman symboleita, kristinuskon ja buddhalaisuuden kuolemarituaaleja. Elämä ja kuolema puhuttelevat herkissä ja mahtavissa luontokokemuksissa kuten äärettömän meren aalloissa, tuulessa ja suojaavia oksiaan kannattelevassa puussa, hyasintin tuoksussa. Kuolema on Hulmille henkilökohtaisesti läsnä vanhan äidin hauraudessa ja ystävän poismenossa. Kuolema on läsnä ihan koko ajan, näkymätön näkyväisen maailman keskellä. Aika on kerroksellista, menneet sukupolvet elävät muistoissamme.

Lukukokemuksena Kuoleman horisontti oli vahva ja elämän täyteydestä muistuttava. Parempaa ja kirkastavampaa uuden vuoden aloitusta ei olisi voinut toivoa. Hulmi lopettaa kirjansa Lontoon puistoihin, Virginia Woolfiin ja leikkipuistossa keinuvaan lapsenlapseensa. Mikä yhteensattuma!

Kuoleman läheisyys tulee nyt Lontoon matkalla vastaan monet kerrat. Paluulähtö viivästyy, kun iäkäs matkustaja saa lentokoneeseen mentäessä sairaskohtauksen ja siirretään Lontoon sairaalaan. Kuoleman uhkaa ei uhmata, kukaan matkustajista ei nurise odotusta kentällä.

Beatles-musikaalissa hytkymme 1960-luvun energisen musiikin tahdissa. Samalla luemme  ohjelmalehtisestä, kuinka leski ripotteli murhatun John Lennonin tuhkat New Yorkin Central Parkiin ja että keuhkosyöpään menehtyneen Georg  Harrisonin tuhkat päätyivät pyhään jokeen Intiassa.

Westminster Abbeyssa kierrämme audioguide korvalla valtavaa katedraalia ja sen hautamuistomerkkejä läpi Britannian historian. Museopedagogi Satu Itkoselta olen oppinut, että taidetta katsoessa on lupa kiinnittää huomiota vaikka vaan johonkin pieneen yksityiskohtaan, seurata yhdellä taidemuseokierroksella esimerkiksi punaisen värin eri vivahteita.  Otan Itkosen opit käyttöön ja Westminister Abbeyn ylenpalttisuudessa sallin itseni seurata hautamuistomerkkien eläimiä.

Havaitsen kuinka hautapaasien päällä makaa poismennyt arvokkaasti kädet rukoukseen liittyneenä ja jalkopäässä on järjestään jokin eläinhahmo. Samalla kun enkeli pöyhii nukkuvan tyynyä jalkapohjat nojaavat uskolliseen koiraan. Pariskuntien eläimet katselevat toisiaan toverillisesti. Leijona ja koira ovat suosituimpia lajeja, mutta vastaan tulevat myös peura, fasaani ja piikkisika. Eläimet ovat valppaita, eivät nuku. Mestatun Maria Stuartin verenpunainen leijona heristelee valtikkaansa varsin aggressiivisesti. Westminster Abbeyn hautamuistomerkit eivät ole vain yleviä, vaan lempeitä, humoristisia, jopa sarkastisia. Mietin minkä eläimen haluaisin valvovan omalla haudallani.

Matkalta paluun jälkeen kotona odottaa kaksi muovikassillista äidin kenkiä kierrätykseen viemistä. En ole saanut niistä luovuttua. Pakkaspäivänä vien kengät pihaan ja otan sarjan kuvia. Säästän yhdet ja loput kengät lähtevät samana päivänä äidin lapsenlapsen kyydissä Fidaan.

Perintönimi

Oman nimeni tarinasta ei juurikaan ole ollut puhetta vanhempieni kanssa. Hiljattain juttelin isäni kanssa nimikysymyksestä. Isällä ja äidillä on ollut aiheesta omat näkemyksensä.

Näin kypsällä iällä sain isäni kertomana kuulla, että äitini olisi halunnut Liisan sijaan nimekseni Heini Susanna. Susanna oli äitini tuttava ja töissä Mäkisen kenkäkaupassa. Mihin Heini liittyy, sitä ei isäni osannut sanoa.

Itse muistan äitini joskus maininneen, että hän suunnitteli minulle Helinä-nimeä. Esikuva oli selvä. Äitini synnyinkunnan papin vaimo Hilkka-Helinä Lappalainen (1921-89) julkaisi runoja ja kirjoitti 1950-luvulta alkaen pitkään ”Nyt on aika” – palstaa Kotilieteen.

Entä olisiko äiti-Kyllikki lukenut toisen oman ikäpolvensa Helinän eli Helinä Rautavaaran (1928-98) matkakertomuksia aikakauslehdistä? Rohkea reissunainen ja oman etnografisen museokokoelman perustaja (Helinä Rautavaaran museo Espoon WeeGee –talossa) olisi kyllä hauska esikuva hänkin.

Vaihtoehtoisen, mahdollisen nimen pohdinta on kiinnostavaa. Olisiko minusta Helinänä tai Heininä tullut erilainen ihminen? Mitä nimiehdotukset kertovat vanhempien haaveista tai innoituksen lähteistä?

Isäni toiveesta nimekseni tuli Liisa. Isoäitini matkusti 1920-luvun alussa Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään esikoistaan. Vastasyntynyt lapsi, Liisa, kuoli Mehiläisen sairaalassa Huvilakadulla ja haudattiin isänsä vanhempien perhehautaan Helsingin Hietaniemeen. Toista tytärtä ei perheeseen sen jälkeen siunaantunut, poikia sen sijaan neljä.

Nimipohdinnassa siis isän kanta voitti. Sain nimeni isäni kuolleen isosiskon mukaan.

Huomaavainen setäni lähetti minulle lapsena tervehdyksiä osoittaen ne ”Liisakullalle” ja aina yhteen kirjoitettuna. Koskaan en tullut kysyneeksi, mitä setä tuolla nimityksellä tarkoitti (hänellä oli oma lempinimensä veljellenikin).  Kuvittelin, että paljon lukenut setäni oli napannut sen jostakin vanhasta satukirjasta.  Mutta ehkä setäkin on ajatellut kuollutta isosiskoaan.

Arvelujen, tulkintojen ja ounastelujen perään vielä hippusen kovaa faktaa. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan vuosina 1960- 79 syntyneistä Heini-nimisiä on 914, Helinöitä 2182 ja Liisoja 10 935. Jos äidin toive olisi toteutunut, kaimoja olisi tullut vastaan nykyistäkin harvemmin.

Lisää keittiöpyyhkeitä

Ja keittiöpyyhkeitäkin löytyi lisää!  Kuvassa Airin siniruutuinen astiapyyhe 60-70-luvulta on saanut kaverikseen äidin pyyhkeen 1950-luvulta. Äidin nimikoimia pyyhkeitä Airilla on tallella kolme.

Kahden sukupolven keittiöpyyhkeet: oma ja äidin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liisa-kaima omistaa kaksi kodinhoito-ohjeita ja asennekasvatusta tarjoavaa pyyhettä.

Muistan hämärästi niitä käytetyn, kun olin ihan pieni. Käytän pyyhkeitä leipoessani sämpylöitä (nykyisin todella harvoin). Keittiönlaatikko on mukava avata, kun äidin pyyhkeet kurkistavat sieltä 🙂

Silitysohjeita kodinhoitajalle

Kyllä mieskin osaa!

Äiti ompelee lisää

Airi ja Liisa-kaimani lähettivät lisää kuvia äitien käsitöistä. Airin äiti on – todennäköisesti 1940-luvulla – tehnyt pannumyssyn.

Pienet pitsiliinat ovat myös äidin tekemiä.

Kuten joku kirjoitti kangasta oli vähän saatavana, siksi pitsiä laitettiin liinoihin lisäksi. Pienet pitsiliinat ovat yöpöydällä, kunnes vaihdan joululiinat.

Isommasta pöytäliinasta Airi muistaa äidin kertoneen, että sen kangas on saatu sokeripussista.

Äidin pannumyssy

Äidin pitsiliina

Äidin pitsiliina

Pöytäliinan kangas saatiin sokeripussista.

Äiti kirjoi liinaan kukan.

Yöpaitapussukka

Yöpaitapussukassa on oma vaateripustin, joten se laitettiin pinnasängyn kaiteelle roikkumaan. Olen ollut n. 3-4 – vuotias enkä muista, käytimmekö pussukkaa varsinaisesti yöpaidan tai pyjaman säilyttämiseen vai oliko pussukka vain koriste. Ihmeellistä on, että pussukka on yhä tallessa! Minulle pussukan arvo on siinä, että voin kuvitella äitini sitä kirjailemassa, vaikka en tietoisesti muista tätä nähneeni. Ajan hengen mukainen käsityö on rakkaudella esikoistyttärelle tehty.

Näin kertoo Liisa-kaima, jonka yöpaitapussukka on tallessa samassa laatikossa yhdessä marjapuuronpunaisen yksivuotismekon ja ylioppilasmekon kanssa.

Äiti ompelee

Anu ja Paula lähettivät muistoja äitien käsitöistä, lämmin kiitos! Neuvokkaat äidit ompelevat rakkaudella.

Anu kertoo lastenvaatteista:

On totta, että äidin omalle lapselleen tekemät vaatteet koskettavat sydäntä. Minäkin pidän aarteina äitini sota-ajan jälkeen tilkuista tekemiä vaatteita.

Äiti oli tehnyt minulle ensimmäisen myssyn nenäliinasta, kankaasta kun oli puutetta. Pikkuiset flanellipaitani oli kirjottu kukkasilla (ne oli tehty vanhoista pehmeistä yöpaidoista).

Ostin omalle pikkutyttärelleni vaatteita pelastusarmeijan kirpputorilta ja äitini koristeli tahrat kukkasin ja perhosin. Tein paljon vaatteita tyttärelle, joita tyttärentytär on nyt pitänyt jonkun kerran. Mutta nykyiset lastenvaatteet ovat niin helppohoitoisia, että vanhat jäykemmistä kankaista tehdyt vaatteet jäävät käyttämättä ja sopivat parhaiten koristeiksi tai nukenvaatteiksi.

Paula lähetti kolme kuvaa käsitöistä:

Äitini oli tyypillinen vanhan kansan ihminen, joka säästi narunpätkistä alkaen kaiken, mitä voisi joskus ehkä tarvita. Hänellä oli pussillinen koristenauhoja ja pitsejä, joista hän kerran ompeli ”ryijyn”. Se on nyt seinälläni.

Äidin ryijy

Äidin nuorena tyttönä kirjailema mietelause

Oma käsityö: Tähän käsityöhön olen ommellut karjalaisperinteenä saamani elämänohjeen.

Mekko Oranssi ja Mekko Punainen

Vierailin tänä kesänä jälleen kerran kälyn kesämökillä ja taas pengottiin vintillä. Sieltä kun on löytynyt monta oman lapsuuden unohtunutta aarretta.

Viime kesän löytöjä olivat veljen lapsille periytyneet kirjava pallo, pikkutytön käsilaukku ja isoäidin käsin kirjottu servetti.

Nyt tulivat vastaan sininen peitto ja oranssi vauvan mekko. Vauvan mekkoon ja peittoon asti muistini ei yllä, ei edes valokuvien kautta.  Ilahduin kuitenkin, että äitini on ymmärtänyt pukea minut noin ihanan appelsiiniseen ja aurinkoiseen väriin. Oranssi mekko lähti heti matkakassissa kohti omistajansa nykyistä kotia. Olen vähän ajatellut ripustaa sen seinälle.

Mekko Oranssi

Hehkutin mekkolöytöäni kaimalleni Liisalle ja usutin häntäkin tutkimaan komeroitaan. Kellarinsa taaimmasta nurkasta alimmaisesta laatikosta ja mahdollisimman ahtaasta paikasta kaima löysi marjapuuronpunaisen mekon. Mekko on tallentunut Liisan 1-vuotisvalokuvaan, mutta siitä on hänellä ihan oikeitakin muistoja.  Liisa kertoo löydöstään näin:

”Muistelen pukeneeni villamekkoa Marita-nukelleni, mutta liian isohan se oli. Rakastin pienenä marjapuuroa ja mekon väri taisi olla mieleen nukkeleikeissäkin.

Äitini neuloi minulle muitakin vaatteita, mutta mitään ei ole säilynyt – onneksi mustavalkoisiin valokuviin on jotain tallentunut. Siksi tämä hyvin säilynyt mekko on aarre! Se on kaunis muisto käsitöitä harrastaneesta äidistäni ja auttaa minua rakentamaan 10-vuotiaana menettämästäni äidistä kuvaa naisena ja äitinä.”

Mekko Punainen

”Mekon olin huolella taitellut ylioppilasmekkoni kanssa samaan muovikassiin ja laittanut kellarin perimmäiseen nurkkaan hyvään säilöön. Ylioppilasmekkoni on Marimekon mallistosta ja kankaassa on valkoisia ja – kuinka ollakaan – marjapuuronpunaisia raitoja!”

Vauvamekko ja ylioppilasmekko samassa pussissa ovat sellainen yhdistelmä, että minusta pitäisi lailla säätää kaikkia tallettamaan itselleen vastaavat muistot. Josko niitä keski-iässä hypistellessä vaikka vahvistuisi: lapsen luottavaisuudesta ja nuoren vilpittömyydestä.

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut