Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Hääsesonki suvun vuosikalenterissa

Heinä- ja elokuussa on oman suvun vuosikalenterissa neljät häät. Romanttinen juhlakausi on tiivis: vain kaksi ja puoli viikkoa.

Hääpäivät ovat 27. heinäkuuta, 1., 2. ja 15. elokuuta.

Hääpareina hehkuvat Lempi-mummuni vanhemmat Wilhelmiina ja Kustaa, Väinö-isoisäni vanhemmat Albertiina ja Gustaf Adolf, Väinö-isoisä itse Fanni rinnallaan sekä omat vanhempani Kyllikki ja Jarmo.

Olosuhteet ja maailman ajankohtaiset tapahtumat vaihtelevat parien vihkivuosina. Selailin Wikipedian mainiota vuodet ja tapahtumat – sivustoa ja tein vuosista seuraavan satunnaisotannan. Toisella kerralla lista voisi olla ihan eri näköinen!

  • 1869: Wagnerin Nibelungin sormus –oopperasarjan ensimmäinen osa Reininkulta kantaesitettiin Münchenissä.
  • 1895: Wilhelm Röntgen otti maailman ensimmäisen röntgenkuvan vaimonsa kädestä.
  • 1919: Iso-Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Itsenäisyyspäivän juhlaa alettiin viettää ja kas, juuri Väinö-sulhasen isän 10-vuotiskuolinpäivänä!
  • 1948: LP-levy keksittiin Yhdysvalloissa.

Näiden neljän pariskunnan kohtalot olivat moninaiset. Morsiamista yksi leskeytyi kymmenen vuoden, toinen 23, kolmas 40 vuoden päästä. Omien vanhempieni liitto kesti muutamaa kuukautta vaille 60 vuotta.

Jälkikasvua syntyi ja useita lapsia myös kuoli. Tekee kipeää joka kerta tajuta menetettyjen lapsien lukumäärä. Wilhelmiina ja Kustaa, Albertiina ja Gustaf Adolf sekä Väinö ja Fanni menettivät yhteensä 13 lasta. Monen vei kulkutauti, kolmen kohtaloksi koitui sota. Olen iloinen, että isomummo Albertiina ei ollut näkemässä, kun kuopus menehtyi äkillisesti juuri vanhempiensa 60-vuotishääpäivänä.

Näistä surullisista muistoista huolimatta joka vuosi suvun heinä-elokuun hääsesonkia juhlistavat metsissä kypsyvät mustikat, puutarhoissa loistavat leimut ja kultapallot, omenapuissa tuoksuvat hedelmät.

Tänä kesänä juhlakausi sai minut ulkoiluttamaan omaa häämekkoani kotikulmilla ja vanhempieni häätalon pihamaalla. Puku kiersi lempikävelyreittini ja tuulettui merenlahden ruovikon tuoksussa. Se keinahteli omenapuun oksalla vanhan sukutalon pihamaalla.

Häämekon ulkoilutus ilahdutti pareja selvästi. En muista ennen nähneeni sellaista elokuun tähtitaivasta!   Yön tultua maaseudun sydämessä tähdet loistivat hämmästyttävän runsaina ja kirkkaina. Näky oli mykistävä.

Mitä siihen voi muuta sanoa, kuin että paljon sydämiä täältä Tellukselta sinne pilvenreunoille ja tähtien taakse äidille, isovanhemmille, isoisovanhemmille!

Hääpuku ulkoili Villa Elfvikin puutarhassa

Hääpuku ulkoili Villa Elfvikin puutarhassa…

 

Häämekko tuulettui omenapuun oksalla.

… ja tuulettui sukutalon omenapuun oksalla.

Cafesuku_hääpuku4

Vanhaa koulua tapaamassa – Tipula täytti 90 vuotta

Varoitus! Tämä kouluaiheinen postaus osuu nyt keskelle Suomen suvea ja koulujen loma-aikaa (Etelä- ja Keski-Euroopassahan lomia vasta odotellaan). Kun en ole koululainen enkä lomaileva opettajakaan, pärskäytän nämä muistot tähän nyt. Hyppää yli, jos ajankohta sattuu olemaan sinulle huono!

Tipula juhlii

Pikkuserkkuni Ulla houkutteli minut keväällä yhteisen koulumme, Hämeenlinnan Tipulan 90-vuotisjuhliin.  Koulun historia kertoo muun muassa tyttö- ja poikakoulujen ajasta ja tuon aikakauden päättymisestä.

Ulla ja hänen isosiskonsa Riika kävivät koulua tyttölyseon aikaan 1950-60 –luvulla. Minun kouluvuoteni osuivat murroskohtaan. Ehdin opiskella 1980-luvun alkuun mennessä tyttölyseossa, yhteislyseossa ja peruskoulun tulon myötä Kaurialan lukiossa.

Pojat tulivat Tipulaan, kun olin toisella luokalla oppikoulussa. Heidät sijoitettiin kolmesta rinnakkaisluokasta viimeiselle eli C-luokalle. Koko kouluaikani pojat olivat vielä pieni vähemmistö ja ikäluokkani suhtautuminen oli lähinnä isosiskomaisen suojelevaa tai välinpitämätöntä.  Se todellinen testosteronin haju lehahteli tuolloin Hämeenlinnan lyseon kulmilla.

Jälleennäkeminen pitkästä aikaa

Voin suoraan todeta, että oman kahdeksan vuoden kouluhistoriansa ja sen näyttämön kohtaaminen tuntui yksiselitteisen pelottavalta. Tipulassa en ollut vieraillut kertaakaan sen jälkeen, kun lakkiaisruusut kädessä sieltä poistuin keväällä 1981.

Tutulla juhlaseuralla olikin lähtemisen tukena iso merkitys. Sitten kävi niin, että riemuylioppilas Ulla ja minua tasan 20 vuotta aikaisemmin ylioppilaaksi kirjoittanut Riika löysivät useita tuttuja, minä en yhtäkään. Ehkä minun ikäpolveni innostuu paikalle vasta 100-vuotisjuhliin? Vanhoja opettajia sentään näkyi joukossa muutama: liikunnanopettaja Anneli, äidinkielen opettaja Hilja, kuvaamataidon opettaja Liisa sekä uskonnon ja psykologian opettaja Tuula.

Tilat ja muisti

Luokkatovereitten kohtaamisen puutetta paikkasi unohtumaton jälleennäkeminen tuttujen tilojen  – koulun käytävien, portaikkojen ja luokkahuoneitten – kanssa. Tulimme pikkuserkkujen kanssa viisaasti paikalle hyvissä ajoin. Juhlaväen soristessa jo juhlasalissa ehdin ennen ohjelman alkua vartin vaeltaa pitkin tyhjiä käytäviä. Tämä privaatti vaellus oli silkkaa ylellisyyttä. Olen melko varma, että ryhmäkierroksella kokemus olisi ollut erilainen.

Tilojen tunnistamisen kokemus oli välitön ja vahva. Portaikko ylimpään neljänteen kerrokseen, porrasaskelmat ja kaiteet heti tunnistettavina entisellään. Täällä ylhäällä opetettiin ranskaa ja ruotsia, uskontoa ja psykologiaa. Luokkahuoneesta tuttu maisema koulun pihalle, käytävän ikkunoista ortodoksikirkolle ja vanhan hautausmaan puistoon.

Toista portaikkoa alas: siinä äidinkielen luokka, tuossa opettajainhuone. Näkymä isoista porraskäytävän ikkunoista pihamaalle ja yhdelle sisäänkäynneistä. Tuossa keskellä kerrosta matematiikan luokka. Opettajat äkkiä ihan elävinä kuvina mielessä. Vielä portaita alaspäin. Viimeisenä juhlasali ja siellä Marjatan ja Annelin liikuntatunnit.

Juhlahumua

Näistä syvistä vesistä oli sitten palattava takaisin tähän päivään ja sen juhlahumuun. Ohjelma oli raikkaasti nykyisen koululaissukupolven mukainen ja etäännytti omat henkilökohtaiset muistot taka-alalle. Kaupungin oman pojan Sibeliuksen Andante Festivo ja Suomi-pop vuorottelivat. Nuoret esiintyjät lauloivat reippaasti kesän iloista ja kertosäkeessä otettiin jo housutkin pois. Kohtalaisen ikääntynyt yleisö ei tuntunut vapaamielisistä sanoituksista olevan moksiskaan.

Oman äidinkielen opettajani Hilja Mörsärin runo jo itketti. Vuoden alumni, tyttölyseosta vuonna 1954 ylioppilaaksi kirjoittanut näyttelijä ja puvustaja Liisi Tandefelt piti koskettavan puheen ja lausui Aale Tynnin Kaarisillan. Elinvoimainen Tandefelt esitti Sofi Oksasen Puhdistuksesta tehdyssä elokuvassa upeasti vanhaa Aliidea ja sai roolistaan Jussi-patsaan 2013. Taiteilijan esimerkki on varsin vakuuttava: taiteen tekemisen palo ja intohimo kantaa pitkälle eikä se katso ikävuosia.

Juhlan väliajalla nostimme maljoja ja sillä aikaa nuoret järjestäytyivät koulun juhlamusikaalin esitykseen. Seurasi huikea ja esiintymisen iloa pursuava vuosikymmenten kavalkadi vuodesta 1924 tähän päivään.

Kannattiko?

Kannattiko osallistua juhliin? Kyllä kannatti. Kokemus oli samaan aikaan pikkuisen kivuliaan eriyttävä ja yhdistävä.

Eriyttävä siinä mielessä, että oma tärkeä kasvuvuosien paikka ja siihen liittyvät ainutkertaiset kokemukset ovat ihan oikeasti kuin muisto vain. Uudet kasvot ja tavat toimia ovat tulleet oman kouluajan tilalle. Järjen tasolla se on täysin selvää ja luonnollista, tunteen tasolla haikeutta herättävää. Sekin tuntui vähän surulliselta, kun kasvuvuosien tärkeä opettaja ei enää tunnista. Vaan kuinka voisikaan, satojen ja tuhansien oppilaidensa joukosta?

Yhdistävä kokemus oli sikäli, että paljon oppi uutta. En muista viettikö koulu omina kouluvuosinani 50-vuotisjuhliaan. Oman koulun vaiheet ja erityislaatu eivät ainakaan minulle ole aikaisemmin näin avautuneet: tyttö- ja poikakoulut aikansa ilmiöinä, sota-aika, pitkäaikaiset opettajalegendat.

Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.

Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.

Onnea äitienpäivänä isoisomummo Albertiinalle

Isoisoäidilläni Albertiinalla (k. 1929) ei oikein tahtonut olla äitiydessä onni myötä. Äidiksi Albertiina kyllä tuli monta kertaa. Vasta viidennen raskauden, synnytyksen, lapsenhoidon, menetyksen ja hautaanlaskemisen jälkeen Albertiina sai pitää kuudennen lapsensa, ensimmäisen pojan, aikuiseksi saakka.

Niin hilkulla oli Albertiinan jälkeläisten tarina.

Yksikin äidin hoivaama piltti voi olla alkuna sukupolvien saatossa kasvavalle laumalle. Albertiinaa on jo seurannut noin 20 erilaista äitiä. Ja tässä me äidit nyt sitten olemme: Albertiinan miniä ja hänen miniänsä. Miniöiden lapset ja lapsenlapset puolisoineen.

Joku saa kukkia haudalle, toiselle keitetään kahvit. Hämeessä, Uudellamaalla, Lapissa, Varsinais-Suomessa, Arabiassa.

Ehkä yhteinen suurmummomme Albertiinakin hymyilee. Ruusu sinulle ja paljon terveisiä sinne pilven päälle!

Ruusu kaikille äideille!

Ruusu kaikille äideille!

 

Rakas paha perhe

Kävimme ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa Perhe – August: Osage County Meryl Streepin ja Julia Robertsin tähdittämässä elokuvassa setvitään sisarusten ja vanhempien välejä Oklahoman elokuisessa helteessä.

Elokuva on yhtä aikaa julma ja kaunis, surullinen ja koominen. Lääketokkurassa elävä äiti (Meryl Streep) saa isän katoamisen jälkeen luokseen kolme tytärtään (mm. Julia Roberts), siskonsa ja näiden perheet.  Salaisuudet, katkeruus, kohtaamattomuus ja omien ongelmien välttely kihisevät myrkkynä ilmassa. Elokuvassa puhutaan paljon, ja piikikäs dialogi sinkoilee. Preerian keskellä, eristäytyneessä talossa otetaan lopulta kunnolla yhteen.

Elokuvan jälkeen menimme ystäväni kanssa kahville. Keskustelu pyöri perhekuvioiden ympärillä. Kenellepä ei olisi tuttua aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa mutkikkaat roolit tai sisarusten kilpailu. Ja voi sentään millaisia tunteita nämä herättävät: ahdistusta, riittämättömyyttä, voimattomuutta, rehellistä vihaa.

Elokuvasta löytyi vanhempi-lapsikuvioiden ja sisarkateuden lisäksi totisesti tarttumapintaa moneen lähtöön: alkoholismi, avioero, syrjähyppy, tuhoon tuomittu rakkaus, itsemurha. Ei sinänsä ihme, että googlettaessani elokuvan arvioita löytyi tuo perinteinen ”Perhe on pahin” – toteama.

Jäin sitten miettimään keskustelua ystäväni kanssa ja ”Perhe on pahin” – arviota ja sitä kuinka voimakkaat tunteet peittävät alleen niin paljon muita mahdollisia havaintoja. Olin harmissani ihan myös itselleni. Olen kirjoittanut Sukuseikkailu – kirjan, jossa tutustutaan omaan historiaan itsessään neutraalien teemojen kautta: tärkeät paikat ja maisemat, arkiset asiat kuten keittiömuistot, leikki ja lelut, työ, eläimet jne. Kyse on lasten tietokirjasta, mutta uskon vahvasti kuitenkin lähestymistavan toimivuuteen myös aikuisten kanssa. Ja tässä sitä taas vellotaan tunteiden keskellä näkemättä mitä kaikkea muuta hieno elokuva tarjoaa!

Tunteita on mahdoton ohittaa. Mahdollista on kuitenkin kokea tunteet ja pitää aistit auki myös muille havainnoille. Tästähän on kyse myös nyt paljon esillä olevassa tietoisuustaitomenetelmässä (mindfullness).

En siis halua ajatella, että perhe ja suku ovat ainoastaan yhtä kuin tunteet.

En halua ajatella, että asiat ovat JOKO TAI, vaan että ne ovat SEKÄ ETTÄ.

Perintöriidan ja hylätyksi tulemisen synnyttämä katkeruus on ihan todellista, ja sen lisäksi lapsen lempilelu oli superpallo ja isän ruskea bonzo-koira.
Vaari oli vankileirillä 1918 ja sen lisäksi mummolan pihan jasmiini tuoksui ihanasti heinäkuussa.
Perheenisä kuoli äkillisesti, kun lapset olivat pieniä ja sen lisäksi isättömässä perheessä pidettiin kesäisin lampaita, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat lasten kanssa uimaan.

Olemme usein tosi hyviä valitsemaan näistä erilaisista muistoista jommankumman. On niin ihanan yksinkertaista olla joko vihainen ja katkera tai sitten kaunistella menneisyys siloiseksi ja siedettävämmäksi. Itse kyllä löydän usein itseni tempoilemasta tässä välissä.

Siispä komensin itseni hetkeksi miettimään, mitä ”sekä että” tarkoittaisi Perhe – August: Osage County – elokuvan kohdalla.

Alkoholismin, itsemurhan, lääkeriippuvuuden, vakavan sairauden, avioeron, syrjähypyn ja tuhoon tuomitun rakkauden lisäksi löysin elokuvasta:

–          silmän kantamattomiin ulottuvan preerialakeuden
–          elokuun hehkuvan kuumuuden
–          vilvoittavan järven ja veneen
–          kirjastohuoneen ja runokirjan omistuskirjoituksella
–          vinyylilevyllisen tanssittavaa musiikkia
–          rakkaalle sävelletyn laulun
–          tragikoomisen tarinan kolmesta papukaijasta
–          monta erilaista autoa, valmiina houkuttelemaan ajoon halki preerian
–          kodikkaan lasikuistin
–          makuuhuoneen ikkunan takana kasvavan puun
–          uskollisen ja selväjärkisen kotiapulaisen.

Elokuvassa nämä olivat kulisseja ja tarinan osatekijöitä. Kulissit kannattelevat suuria tunteita, toiveita ja pettymyksiä. Se ei ole ihan pikku juttu se.

 

 

Tehdäänkö Kaikkoset – taidetta käytetyistä tekstiileistä

Kaarina Kaikkosen (s. 1952) käytetyistä tekstiileistä tehdyt installaatiot ovat ilahduttaneet, riemastuttaneet ja koskettaneet minua. Olen nähnyt Kaikkoselta Helsingin tuomiokirkon portaat peittäneet miesten pikkutakit sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksen yllä liehuneet paidat.  Molemmat olivat yhtä aikaa hyvin esteettisiä, puhuttelevia, hartaita ja jollakin tavoin samalla röyhkeän julkeita.

Että joku malttaa asetella teoksensa sateen, tuulen, auringonpaahteen, pakokaasujen ja lennosta ruikkivien lokkien armoille. Nostaa ihmistä palvelleet, elävää ihoa lämmittäneet vaatekappaleet ensin paljaasti ohikulkijoiden silmien eteen ja sitten antaa niiden kastua, haalistua, pölyyntyä, likaantua, haurastua.

Mutta siinäpä se.  Rohkea käy tuulta päin, ja kaikki on katoavaista.  Ja vielä: vanha ja kulunut arkikin voi olla kaunista.

Haastatteluissa Kaikkonen on kertonut myös henkilökohtaisen muiston. Taiteilija menetti isänsä ollessaan kymmenvuotias. Isän muisto oli läsnä pikkutakeissa, joita nuori Kaarina piti koulussa. Miesten pikkutakit ovat mukana myös monessa myöhemmässä teoksessa.

Galleria Forsblomissa Helsingissä on nyt esillä Kaarina Kaikkosen uusimpia teoksia. Sisätiloissa vaikutelma on erilainen kuin ulkona liikenteen seassa tai torin laidalla. Kasvua ja liikettä teoksissa on. Miesten paidat kohoavat puun runkoina, pikkutakin hihasta kasvaa ja kiemurtaa hihoja toisensa perään, tummasta miesten takista on muovautunut yöperhonen.  Keveä lapsen mekko leijuu keskellä näyttelyhuonetta, nimi kertoo kaipauksesta: ”Älä jätä minua”.  Varsin ahdistava on teos, jossa raskaisiin taulukehyksiin on aseteltu vaaleanpunainen pikku uimapuku (?).  Viehkeän posliinilautasen sirpaleet tunkevat kankaasta läpi.

Selailen Forsblomilla näyttelykirjaa, jossa on kuvia Kaikkosen töistä ympäri maailmaa. Myös netistä Kaikkosen teoksia löytyy runsain määrin: katujen yllä, toreilla, metsässä, meren äärellä, kellotornissa, vanhassa katedraalissa.  Vaikuttavaa, inspiroivaa.

Luovaan sukutyöskentelyyn Kaikkosen töistä saa paljon inspiraatiota. Etkö tiedä, mitä tehdä vanhoille suvun tekstiileille? Kaikkea ei voi säilyttää, mutta poiskaan ei millään raaskisi pistää.

Entä jos veisi vaarin paidat ja mummon palttoot ja vanhat peitot ja keittiöpyyhkeet ulos puuhun tai pyykkinarulle, laiturille, nurmikolle tai metsään? Kietoisi puun ympärille? Asettelisi hangelle? Ottaisi kuvan?

Tekisi kuva-albumin ja jakaisi lähipiirille. Kärräisi sitten kaiken sen, mitä ei voi säilyttää hyväntekeväisyyteen tai leikkaisi matokuteiksi? Polttaisi isossa kokossa ja nauttisi joka tulenlieskan lämmöstä ja kipinästä?

Tehdään Kaikkoset ja installoidaan ikiomista materiaaleista!

Kaarina Kaikkonen
Galleria Forsblomissa 6.4.2014 asti

Tuuletus

Tuuletus

Annaliisan juhlakirja ja Aakenusten aarteet

Blogi-kirjoituksessa Näkymättömät vanhuksemme kirjoitin helposta ja kiehtovasta tavasta koota muistoja vanhoista läheisistämme, omaksi tai läheisen iloksi tai hoitohenkilökunnalle tutustumista varten. Nykyään niin suosituista valokuvakirjoista! 

Äidilleen kirjoja tehnyt Tuovi Pääkkönen kertoo omista kokemuksistaan näin. Lämmin kiitos Tuoville jakamisesta!

Syntymäpäivälahja äidille

Innostuin tekemään kuvakirjaa äitini elämästä Liisa Lauerman vinkin ja esimerkin perusteella. Äitini täytti vuonna 2011 85 vuotta ja tein kuvakirjan hänelle yllätyslahjaksi. Sitä edelsi kuvien keräily ja skannaaminen. Jututin äitiä kuviin liittyvistä muistoista  ja kokosin niistä pääasiat kirjaan. Onneksi äiti ei erityisesti ihmetellyt yhtäkkistä innostustani vanhoihin valokuviin.

Aineksia tauluista, runoista ja esineistä

Äitini isä oli aktiivinen harrastelijamaalari ja häneltä on säilynyt runsaasti tauluja ja piirroksia. Sain niistä kuvamateriaalia. Innostuin myös suvun esineistä, esim. astioista, jotka ovat kulkeutuneet minulle tai ovat  äitini asunnossa.  Oma isäni oli harrastelijarunoilija ja hänen tekstejään – pääasiassa käsin kirjoitettuja -on meillä paljon tallessa. Runot liittyivät äidin juhlakirjaan luontevasti ja kertoivat vanhempieni kohtaamisesta ja heidän rakkaustarinastaan.

Kuvien ääressä yötä myöten

Lopulta kirjan tekemisessä tuli kiire. Oli hyvä, että syntymäpäivä oli selkeä deadline, muuten koko juttu olisi voinut jäädä suunnittelun asteelle. Olin ajatellut kirjan tekoa pitkään, mutta lopulta kokosin materiaalit ja kasasin ne yhteen muutamassa viikossa normaalin työn ohella.

Ja millaista varsinainen kirjoitustyö olikaan! Olin välillä niin valtavan innostuksen vallassa, että en malttanut syödä enkä nukkua. Pahimmillaan kolmelta yöllä oli ”vielä pakko työstää pari sivua”, vaikka aamulla oli aikainen herätys. Mieheni vitsailikin, että kun kerran Liisa innosti vaimon tähän, hän on vastuussa myös siitä, miten homma saadaan loppumaan. Kun kirja tuli sitten valmiiksi, aloin taas nukkua yöni ja äiti sai mieleisen syntymäpäivälahjan.

Muistot talteen – myös äidille

Eräs tausta-ajatus kirjan teossa oli myös, että siitä olisi hyötyä alkavaa muistisairautta sairastavan vanhuksen oman identiteetin ja muistojen säilymiselle. Sitten, kun äiti ei enää muistaisi jotain yksityiskohtaa, voisi aina katsoa kirjasta. Siksi kiinnitin huomiota selkeisiin suvun keskeisten henkilöiden esittelyihin äidin oman elämäkerran ohella.

Aakenusten aarteet – vanhat ja uudet kuvat rinnakkain

Kirjaa tehdessä kehkeytyi ajatus toisesta kirjasta, jossa keskittyisin erityisesti suvun esineisiin, tekstiileihin (äiti on ammatiltaan kudonnanopettaja), jäljellä oleviin huonekaluihin ja tauluihin. Aloin tehdä toista kirjaa seuraavaksi syntymäpäiväksi. Se valmistui huomattavasti sujuvammin ja joutuisammin ensinnäkin siksi, että minulta oli jäänyt materiaalia ensimmäisestä kirjasta yli ja toiseksi siksi, että osasin jo Ifolor-kirjan tekniikan.

Toisen kirjan tekeminen oli nautinnollista. Tein sitä yhdessä äidin kanssa ja kyselin esineiden ja tapahtumien taustoista. Kuvasin sitä varten enemmän itse. Lähdin hakemaan mahdollisimman monia nykyisiä kuvia samoista paikoista, jotka esiintyivät valokuvissa ja vaarini tauluissa. Joitakin kuvia minulla jo olikin, esim. Keuruun kirkko nykyään (vertailukohteena vaarini maalaamat seinälautaset samasta aiheesta), mutta suurimman osan kuvasin Tampereella.   Muualle Suomeen minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä.

Esineet ovat sikäli helppoja kuvattavia, että ne ovat aina saatavilla. Tälle projektille onneksi suvussani säilytetään likipitäen kaikki mahdollinen. Kun katselin vanhoja valokuvia tarkemmin, huomasin niissä tauluja, huonekaluja ja esineitä, jotka ovat yhä tallella. Jopa vaatteita on säilytetty. Näitä sitten linkitin rinnakkain. Esimerkkinä tästä oli äidin punavalkoraitainen 50-luvun mekko ja käsilaukku, joita hän käytti aikanaan ja kuva, jossa mekko on minun ylläni. Myös käärmeennahkainen käsilaukku on tallella.

Liitin kirjaan myös kuvia äidin koruista. Kun katsoin kuvaa, jossa vanhempani leikkaavat hääkakkua, äidillä on ranteessaan sama Kalevala-koru, jonka sain häneltä lahjaksi, kun menin naimisiin. Se oli myös minulla hääpäivänä.

Elämänpuu seuraa sukupolvia

Ehkä minulle merkittävin yksityiskohta oli kuitenkin ryijy, jossa on kuvattuna elämänpuu. Se on nykyään minun kotini seinällä. Ryijyn ompeli äidin täti vuonna 1927. Vanhoissa valokuvissa ryijy näkyy taustalla mm. kun äiti ja isä istuvat vastavihittynä parina äidin kodissa sekä myöhemmin veljeni ristiäiskuvassa. Ryijy on kuvassa, jossa omat lapseni vievät isälleen isänpäiväkahveja sänkyyn ja pienet tyttäreni poseeraavat mummin ompelemissa prinsessavaatteissa. Lopulta ryijy on kuvassa, jossa äiti ja isä istuvat meillä olohuoneen sohvalla isän viimeisenä jouluna. Ryijystä kasvoi ikäänkuin vahingossa kirjaan todellinen elämänpuu, joka sitoo yhteen perheen ja suvun tärkeät hetket ja niiden jatkuvuuden.

Kuvakirjanteko on luovaa työtä

Kirjojen tekemisessä vaikeinta minulle oli sekä päästä liikkeelle että päästää lopulta irti. Jossain vaiheessa ”hierominen” pitää vaan lopettaa ja hyväksyä, että virheitä voi jäädä ja jälkikäteenkin voi tulla loistavia ideoita.

Itse työskentely oli hauskaa ja esteettisestikin inspiroivaa. Ifolor-kirjaa on helppo tehdä. Se on luovaa työtä, johon voi täysin uppoutua. Itse asiassa en muistakaan, milloin olisi yhtä intensiivisesti opetellut ja tehnyt jotain minulle uutta asiaa.

Yksittäisen ihmisen historia on kaunis ja arvokas

Kirjojen tekeminen on ollut minulle jonkinlainen matka suvun, erityisesti äidin ja äidin suvun historiaan. Tulin tiedostaneeksi äidistä asioita, joita en ollut aiemmin ajatellut. Yksittäisen ihmisen historia on kaunis ja arvokas. Kirjat syvensivät suhdettani myös aineelliseen perintöön: Vanhat esineet ovat paitsi kauniita, ne myös kertovat elämästä ennen minua. Ehkä suvussani vallalla oleva vimma keräämiseen ja kaiken säilyttämiseen voi myös hiukan laantua, kun esineistöä on dokumentoitu edes tällä tavalla.

Tuovi Pääkkönen

Annaliisan juhlakirja 2011
Aakenusten aarteet 2012

Tuovi äidin 1950-luvun mekossa.

Tuovi äidin 1950-luvun mekossa. Kuva: Tuovi Pääkkönen

Elämänpuu-ryijy on nähnyt monen sukupolven elämää.

Elämänpuu-ryijy on nähnyt monen sukupolven elämää. Kuva: Tuovi Pääkkönen