Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Leivos vai limppu?

Veli soitti tiistaina kymmenen jälkeen ja käski kääntää television äkkiä Jimille. Hetkisen päästä olin keskellä kisailua Suomen parhaasta leipomosta, Hämeen osakilpailussa. Forssan Antti, Hämeenlinnan Laurell ja Tuulosrievä kamppailivat leipomoiden paremmuudesta.

Forssan Antin leipomo esiteltiin nuoren leipurin lapsuuden mummolana. Mummon reseptejä Antti käyttää kertomansa mukaan edelleen, toki vähän nykyaikaan tuunattuina.  Minua kiinnostivat kisassa kuitenkin Anttia enemmän Laurell ja Tuulosrievä. Ja miksi? Koska toinen mummoistani  oli kaupunkilaisrouva Hämeenlinnasta ja toinen mökin muori Tuuloksesta.

Kymmenen pistettä Laurellille

Kaupunkikonditoriaan liittää perheemme jo nimi.  Hämeenlinnan isoäiti nai Laurell-nimisen miehen jo kolmisenkymmentä vuotta ennen tämän leipomon perustamista vuonna 1947. Vaikka samaa sukua ei oltukaan, niin kaupungin suositun leipomon lakkakakkua ostettiin meidänkin perheeseen aina tärkeisiin tapahtumiin: kun miniä esiteltiin isoäidille tai kun pojantytär pääsi ylioppilaaksi. Ja edelleen, isoäidin kuoltua jo kauan sitten, kun pojantyttärenpoika kastettiin ja kun poika täytti 85 -vuotta.  Puhumattakaan lukuisista muista syntymäpäivistä.

Nykyisin torin reunan kahvila-konditoriassa tulee vierailtua harva se kerta Hämeenlinnassa käydessä. Hienostuneen ja tasapainoisen lakkakakun lisäksi tiskiltä löytyy monenlaista muutakin hyvää, kuten raikas Sibelius-leivos.

Ja kymmenen pistettä Tuulosrievälle

Tuulosrievän piimälimpun taas löysin ensin Hakaniemen hallista Helsingistä ja sitten vielä Stockmannin Herkusta. Lapsuuden nostalgia ja muistot kesistä mummolassa heräsivät heti. Vaikka oma tuuloslainen mummuni ei rievää leiponutkaan – enempi pullaa ja pikkuleipiä , niin mummu se väkisin tuli konstailemattomasta rapsakkakuorisesta piimälimppukimpaleesta mieleen.

Tuulosrievässä leipä paistuu puilla lämmitettävässä uunissa ja iso leivinuuni oli mummullakin. Tv-kisan tuomarin mielestä piimälimppu oli ihan paras, mitä hän on koskaan syönyt, leivän aniksella ja fenkolilla maustettu tuoksu huumaava ja uunissa yksilöllisesti paistunut kuori luonteikas.

Oma makuelämykseni on täydellinen, kun levitän piimälimpulle ranskalaista Bonne Maman vadelmahilloa ja päälle vielä siivun juustoa. Tuulos ja Ranskan maaseutu ovat lähempänä toisiaan kuin uskoisikaan. Tämän ymmärsin viimeistään silloin, kun vanha Hämeenlinnan musiikkiopistokaverini ja kesätuuloslainen Seppo kuvasi pyöräretkiensä Normandiaa Hämeeksi potenssiin kymmenen. Vertauksen voi käsittää vain, kun tutustuu tarkemmin Tuuloksen harvinaisen rehevään hämäläiseen lehtovyöhykkeeseen.

Siispä maalaistalon navettarakennukseen perustettua leipomonmyymälää emme Tuuloksessa käydessämme ohita koskaan. Itsepalvelupuoti on auki vuorokauden ja vuoden ympäri ja parempaa lämpimäistä nyt vaan ei saa mistään.  Bonusta Tuulosrievä saa laajasta jakelustaan aina omille kotikulmilleni saakka.

Television leipomokisassa vaativa omenastrudel –tehtävä kaatoi Tuulosrievän (pullataikinaan leivottu ”tuudeli” ei vakuuttanut tuomareita) ja Laurell vei Hämeen parhaan leipomon tittelin. Minulle näiden leipomoiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on täysin mahdoton tehtävä. Makumuistojen nostalgialokeroissa leivoksella ja rievällä on ihan omat paikkansa.

Elämäni leipomot ja kahvilat

Lopuksi vinkki vanhuuteen jälkipolville tai SPR:n ystäväpalvelulle. Lapsuuden jälkeen voin nostaa esiin kaksi kahvilaa yli muiden aikuiselämästäni. Niissä käynti voisi piristää mieltäni vielä vanhanakin. Laurellin ja Tuulosrievän tapaan mieltymysten kaksijakoisuus jatkuu. Ihana Ekberg ja sen hienostuneet leivokset Bulevardilla ja vähintään yhtä ihana Hopia ja sen karjalanpiirakat Pohjoisella Hesperiankadulla. Molempiin paikkoihin on tullut höngittyä niin ilon kuin epätoivon henkäyksiä.  Kiitos teille kahvilat!

Täältä saa hyvää lakkakakkua!

Hämeen paras leipomo -kisan voiton jälkeen Laurellilla oli jonoa. Auto tuo lisää myytävää!

 

En etsi valtaa loistoa

Sillä välin, kun Terho vieraili Hämeen linnassa tonttuystävänsä luona, kävelin entisen Tähtipuiston halki Sibeliuksenkadulle ja sitä pitkin torille. Kulutin aikaani Laurellin kahvilan ikkunapöydässä ja katselin torin valaistua joulukuusta.

Ajattelin isoisääni Väinöä, joka oli maalannut torikuusesta taulun. (Väinö oli maalannut sen kierrätyskankaalle. Toisella puolella oli isoisän nuoruuden komea omakuva.) Mieleeni tulvi kuvia vihreästä sitikastamme torille parkkeerattuna, meistä musiikkiopiston lapsukaisista ja nuorista nousemassa vuoron perään raatihuoneen lavalle kevätkonserteissa.

Siemailtuani teekupposen ja nautittuani palan lakkakakkua jatkoin matkaani kulman taakse Sibeliuksen syntymäkodille.

Vaaleankeltainen puutalo ilmestyi eteeni heti ohitettuani Reskan kattoparkin sisäänajoluiskan. Kansallissäveltäjän lapsuusvuosista muistuttava talo oli kunnioittavasti jätetty purkamatta keskelle keskustaan nousseita liikekiinteistöjä. Yksinäistä puutaloa piirittivät kauppakeskus, Iskelmäbaari, Matka-Vekka ja vaatetusliike Valiomies. Lahjatavaraliike Sirpukka mainosti talon kulmalla iloisia tonttuja ja enkeleitä.

Ympäristön kaupallisesta kohinasta huolimatta sisällä talossa oli harras tunnelma. Sibeliuksen musiikki soi kovaäänisistä taustalla.

Tutkin seinälle ripustettuja säveltäjän lapsuuden lempitauluja. Yhdessä oli kananpoikia, toisessa lehmä maalaismaisemassa, kolmannessa dramaattinen taistelukohtaus.  Soittimia oli esillä useita: pystypiano, taffelipiano, kitara ja sello. Tädin pikkuinen matkaharmoni oli kulkenut mukana kesäisin maalle.

Sibelius itse seurasi meitä lapsuuskotiinsa vaeltavia ihailijoitaan valokuvapotreteista, joita oli lukuisia eri huoneissa.

Makuuhuoneen ovella katselin sängyn viereen sijoitettua kehtoa. Kuvittelin joulukuussa syntyneen talvivauva-Jannen sinne nukkumaan punaisen peiton alle.

Oli hiljaista, levyltä soinut musiikki oli tauonnut. Silloin kuulin soinnikkaan baritoni-äänen salin puolelta.

En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan.

Palasin takaisin saliin. Terho Tonttu istui konserttiflyygelin alla ja lauloi.

Ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo.

Näin kuinka japanilainen turistityttö käveli saliin viereisestä huoneesta. Asettauduin hätäisesti flyygelin eteen tonttua peitelläkseni ja lauloin reippaalla äänellä.

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Peiteoperaationi epäonnistui. Tyttö ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, vaan hymyili iloisesti suoraan olkani yli Terholle. Sitten hän kuvasi kännykkäkamerallaan Sibeliusta tulkitsevasta tontusta useita otoksia ja asetti lopuksi kaksi euron kolikkoa Terhon rukkasten päälle lattialle.

Jatkoimme Terhon kanssa joulutunnelmointia vielä toisen ja kolmannen säkeistön. Sen jälkeen poistuimme syntymäkodista.

Ulkona oli alkanut sataa lunta.

Sibeliuksen syntymäkoti

Kansallissäveltäjän syntymäkodin nurkalla

Syntymäkoti pihan puolelta

Vaatetusliike Valiomies syntymäkotia vastapäätä

Paluumatkalla kävelimme torin halki.

Joulukuusi

Vilin lähdettyä etsimään juuriaan jatkoimme matkaa Terho Tontun kanssa kahdestaan. Olimme päässeet raideliikenteen makuun ja otimme mieluusti vastaan rautatieaseman kivimiesten kutsun. Matkustimme junalla Hämeenlinnaan.

Idea oli minun. Halusin näyttää Terho Tontulle nuoruuteni koulukaupungin. Ja olihan reittikin ainutlaatuinen. Nyt kiidettiin pitkin Suomen ensimmäistä junareittiä Helsinki – Hämeenlinna. Junaliikennettä jo vuodesta 1862!

Pääsimme perille reilussa tunnissa. Kävelimme asemalta keskustaan päin ja ylitimme Vanajaveden sillan. Kerroin Terholle city-karhusta, joka oli talviyönä pelästyttänyt postinkantajan ja jolkotteli sitten pitkin katuja poliisit perässään. Ylitti Vanajaveden ja katosi kaupungin toisella laidalla metsiin.  Tonttu puisteli päätään.

Nousimme mäkeä ylös ja tulimme Palanderin talolle. Kopistelimme lumet jaloistamme ja astuimme sisään.

Talvi-illan hieman kelmeässä valaistuksessa tunsin oloni talossa epätodelliseksi. Terho Tonttu oli puolestaan tässä yli sadan vuoden takaisessa porvariskodissa aivan kuin kotonaan.

Keittiössä se tarkasti ensin ruokakomerosta, missä vaiheessa jouluvalmistelut huushollissa olivat. Valmiita leipiä ja pullapitkoja lepäsi hyllyillä puhtaisiin pyyhkeisiin käärittynä ja tonttu vaikutti tyytyväiseltä.

Kuparipannuja Terho silmäsi ankarin ilmein, mutta vaikutti sitten hyväksyvän kiillotustyön laadun. Lastenhuoneessa tonttu hyppäsi tuolille ja ilahtui kovasti, kun näki pöydällä hyvässä vauhdissa olevat joulukoristeaskartelut.

Itse en tahtonut saada silmiäni irti korkeissa huoneissa (3,75 m) roikkuvista kattokruunuista. Enkä kuviotapeteista, aistikkaista verhoista tai herrainhuoneen jugendsohvasta, joka oli yhdistetty istuin ja kirjahylly ja jonka selkänojassa oravat leikkivät.

Salissa Terho Tonttu tarkasti pöydältä makeisastian ja hymyili leveästi nähdessään Kiss-kiss –karamellit. Hämmästyksekseni huomasin, että karamellien vieressä oli lappunen, missä luki:

Joulutervehdys Terholle! Toivoo Pirkko-tonttu.

Terho otti karamellin ja istahti haaveellisin ilmein joulukuusen juurelle. Tonttu söi karamellinsa ja alkoi laulaa hiljaa jotain haikeaa minulle tuntematonta tonttusävelmää. Tontun laulaessa kuuseen puhkesi ruusu, toinen, kolmas. Pian koko joulukuusi kukki erivärisin tuoksuvin ruusuin.

Olin sanaton.

Terho lopetti laulun yhtä äkkiä kuin oli sen aloittanutkin, nousi ylös ja napsautti sormiaan. Kukat muuttuivat paperiruusuiksi, jotka olivat melkein yhtä ihania kuin oikeatkin, vain tuoksu puuttui.

Tämän joulukuusimetamorfoosin jälkeen poistuimme museosta vähin äänin.

Kadulla Terho Tonttu ilmoitti erkaantuvansa seurastani hetkeksi.

– Käyn linnassa, se sanoi ja nyökkäsi kohti Hämeen linnaa, joka kohosi vallihaudan takana parin sadan metrin päässä.
– Mitä siellä? kysyin.
–Tapaan Turun linnan tonttu-ukon veljenpojan, Terho sanoi.
– Älä viitsi, minä puuskahdin.
– Etkö usko? Terho hämmästyi. – No, ei se mitään. En viivy kauan. Tavataan Sibeliuksilla, tonttu sanoi ja lähti kulkemaan pitkin mukalakivikatua linnaa kohti.

Palanderin talo

Terho Tonttu oli Palanderin talossa kuin kotonaan.

Museossa käynnin jälkeen tiemme erkanivat hetkeksi.

 

Kun Helsinki kohtaa Hämeenlinnan

Helsinkiläinen Q-teatteri toi näyttämölle syksyn ensi-illassaan kirjailija Juha Itkosen näytelmän Hämeenlinna.  Kun Hämeenlinna on koulukaupunkini ja perheen kahden vanhemman sukupolven kotikaupunki, piti toki näytelmää lähteä katsomaan.

Itkonen on syntynyt Hämeenlinnassa ja kaupunki esiintyy tunnistettavasti hänen kirjoissaan. Myöhempien aikojen pyhiä – romaanin mormonipojat pyöräilevät pitkin Hämeenlinnan katuja. Hetken hohtava valo –romaanissa kaupunki asettautuu muualta muuttaneen perheen elämäntragedian näyttämöksi. Uusi elämäkin on mahdollinen, se löytyy Helsingistä.

Näytelmässä snobi juorutoimittaja Paula lähtee tekemään elämänsä juttua, syväluotaavaa reportaasia, Hämeenlinnaan. Arki susirajan takana näyttäytyy ennakko-odotusten mukaisesti ankealta. Muuttumisleikki-jutussa tutuksi tullut alkuasukas, keski-ikäinen Päivi lupaa auttaa toimittajaa tutustumaan paikalliseen elämänmenoon. Hämeenlinnalaisperheen ihmissuhdesotkut, elämänvalheet ja murskaantuvat haaveet lyövät paatuneen toimittajankin ällikällä. Ja viimeistään hanaviinipakkauksen äärellä snobius karisee.

Pinnallista uteliaisuutta ehkä sekin, että oma kiinnostus näytelmää kohtaan lähti juuri paikallisuudesta.

Ja löytyihän niitä tuttuja paikkoja. Varuskunta, jossa perheen nuori lausuu sotilasvalaansa. Suomen ensimmäisen rautatien päätepiste: Hämeenlinnan rautatieasema, kiskot ja silta, jolla uhmataan kohtaloa. Naapurikunta Turenki, jossa rikoksen teille lipsahtanut isä nykyään asuu ja minne jälkeläinen Santtu ei mitenkään halua lähteä videoita katselemaan eikä metrilakua syömään.

Kanta-Hämeen keskussairaala, jossa Hetken hohtava valo – romaanin tapaan työskentelee avioliitossaan rimpuileva puoliso. Samoin kaupunkirakentamista (moottoritien kattaminen kauppakeskuksella) ja kauas keskustasta noussutta markettikeskittymää Itkonen tölväisee romaanin jälkeen uudelleen. Tragikoomisen näytelmän yksi herkullisia kohtia on toimittaja Paulan raportti jättimäisestä Prismasta, vaikeasti hallittavan hyökkäysvaunun kokoisen ostoskärryn ääreltä.

Näytelmän Hämeenlinna voi luonnollisesti olla mikä tahansa pikkukaupunki Suomessa. Ja samat snobi-tavis –jännitteet löytyvät ihan pääkaupunkiseudun sisältäkin. Samoissa marketeissa kierretään ja hunajamarinoituja broilerinleikkeitä grillataan.

Paikalliskiinnostus ja uteliaisuus ei kuitenkaan ollut mitenkään huono kannustin teatteriin lähdölle. Esitys oli hienoja näyttelijäsuorituksia täynnä, kuten esimerkiksi Sanna-Kaisa Palon rohea ja lopulta itseään silmästä silmään katsova pitkän linjan toimittaja. Ihmisten tempoilu elämänsä toiveiden ja pettymysten keskellä kosketti.

Sitten aasinsilta samalla viikolla avautuneeseen näyttelyyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa. Timo Heinon (s. 1962) tilataideteokset törmäyttävät käytettyjä materiaaleja, kuten esimerkiksi turkiksia, huonepölyä, luuta, sateenvarjoja, kumia, lasia, verta, linnunmunia ja paperisia automainoksia. Ne herättelevät isoja kysymyksiä mm. vallasta, ihmisen ja luonnon suhteesta.

Kuluttamiseen liittyy metallinen teos Addiktio, jossa kaksi ruhjoutunutta ostoskärryä on hylätty keskelle juomatölkkien ääretöntä massaa. Mahtoiko Hämeenlinna -näytelmän toimittaja Paulalla mennä lopulta maltti Prisman loputtomilla käytävillä?

Timo Heinon Addiktiossa ostoskärry on kokenut kovia.

Eläinmuisto – Tusse-karhu ja citykarhu

Oletko kuullut kertomuksia villeistä eläimistä lemmikkeinä? Vuoden takaisissa lintumuistoissa kerrotaan Kalle-variksesta, lehtopöllön poikasista Nikosta ja Kikosta sekä Kiiu-maakotkasta.

Hilkka lähetti muiston mumminsa lemmikkikarhusta.

Mummi ja Tusse-karhu

Mummini perhe asui 1800-luvun lopulla Hiitolassa. Mummin isä oli Hiitolan asemapäällikkö ja innokas metsämies. Kevättalvella 1895 metsästysporukka oli ampunut emokarhun, jolla oli neljä poikasta. Ne jaettiin seurueen kesken. Sillä tavoin Tusse-karhu tuli mummin perheeseen. Se oli ainoa noista karhunpennuista, joka jäi eloon. Mummi oli tuolloin noin kuusivuotias.

Tusse oli täysin kesy, ja siitä oli paljon seuraa mummilleni, joka oli ainoa lapsi. Koska Tusse oli luonteeltaan lempeä ja leikkisä, se sai enimmäkseen liikkua vapaana. Se oli myös utelias ja pisti halukkaasti kuononsa joka paikkaan. Mummi kertoi, että se muun muassa putosi kaivoon kurkisteltuaan sinne, ja piti sitten hinata sieltä ylös suurella vaivalla. Se söi puuroa ja muuta tavallista ruokaa, mutta oli myös aikamoinen herkkusuu ja perso makealle. Tusse ehti olla mummini lemmikkinä kolme vuotta. Sinä aikana siitä kasvoi iso uroskarhu. Sen tempauksista liikkui paikkakunnalla monia juttuja ja sitä käytiin myös katsomassa.

Kaikki eivät ikävä kyllä kuitenkaan pitäneet siitä, että Hiitolan aseman seudulla liikuskeli vapaana oleva karhu. Joku oli valittanut Tussesta Valtionrautateille, ja niin perheen ja ystävien suruksi Tusse oli lopetettava. Tussen muisto on pysynyt elävänä jo neljän sukupolven ajan. Mummin perheessä harrastettiin valokuvausta, ja Tussesta on säilynyt muutamia valokuviakin. Mummi muisteli aina mielellään rakasta lapsuutensa lemmikkiä.

Therese, Alice ja Tusse 1895

Hilkan lemmikkikarhu-kertomuksesta tulee mieleen 2000-luvun karhutarina. Sen on kertonut lasteni ukki ja mummu.

Citykarhu yllättää lehdenjakajan

Lehdenjakaja oli marraskuisena aamuna kello viisi tuomassa Hämeen Sanomia ukin ja mummun taloon, kun karhu tuli vastaan Saaristenkadun ja Koulukadun kulmauksessa. Järkyttynyt jakaja teki oitis hälytyksen poliisille. Karhu jolkotteli menojaan ja havaintoja katujen varsilta tuli sieltä ja täältä. Mesikämmenen suunta oli torin ohi ja yli Vanajaveden, kohti Tuulosta. Karhun kulkureitillä lapset päiväkodeissa ja kouluissa pysyttelivät poliisin neuvosta sisällä ja kotiin kaikki päästettiin vain vanhempien kyydissä. Karhu hävisi kaupungin toisella laidalla metsään eikä sitä sen koommin nähty.

Onko sinulla muistoja villeistä tai kesyistä metsän eläimistä?