Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Joulumuisto 23.12.

Joulukysymykset23Hautausmaalla käytiin niin kauan kuin äitini jaksoi lähteä. Joskus ajoin äitini kanssa Hietaniemen hautausmaalle Kirkkonummelta asti keskellä yötä, kun aatto oli lasten kanssa vietetty. Oli tunnelmallista lähestyä kynttilän valoista välkehtivää hautausmaata yön hiljaisuudessa.
Kävimme isäni haudalla ja sitten Mannerheimin haudalla viemässä kynttilät. Veimme kynttilöitä myös sodassa kaatuneitten haudoille ja lapset sytyttivät sammuneita kynttilöitä. Automatkalla äitini ehti kertoa lapsille sotajouluista, kaatuneista tovereistaan ja Mannerheimista. (Anna-Liisa K.)

Joulurutiineihin kuuluu aattopäivänä aamupäivällä Hietaniemen hautausmaalla mummun haudalla vierailu. Joulukynttilän sytyttäminen on aina yhtä vaikeaa. Jouluaattona on ollut sateinen, tuulinen, luminen ilma. Kynttilä on kuitenkin saatu aina syttymään ja hetki jolloin kynttilä on sytytetty hiljentää hälisevän porukan. (Ia)

Joulumuistokalenteri 2011

Joulukysymykset

Joulumuistokalenteri – 23. joulukuuta

Ajamme auton krematorion taakse ja viemme mieheni isovanhempien haudalle kynttilän, kävelemme Hietaniemen hautausmaan läpi. On tullut uusia hautoja matkan varrella ja lopulta menemme ortodoksihautausmaalle, jossa on isoäitini (en ole koskaan nähnyt) ja hänen lapsiaan, nyt myös äitini ja palaamme kävellen autolle. (Pirjo)

Vietimme 50-luvulla joulut Helsingissä. Aamulla lähdimme bussilla Malmin hautausmaalle viemään kynttilöitä haudoille. Oli tavallaan kiire, että ehdimme takaisin. Julkinen liikenne lopetettiin jo klo 12. Kotona odotti lämmin joulupuuro. Illan hämärtyessä lähdimme Hietaniemen hautausmaalle kynttilöitä viemään. Kävellen mentiin, Taka-Töölööstä oli sellainen puolentunnin kävelymatka. Lauhalla säällä kuljettiin rauhallisesti, mutta jos pakkanen oikein paukkui, niin vauhti parani kummasti. Oli tosi hieno näky. Lähes joka hautaa valaisi kynttilät. Sitten menimme katsomaan sankarihautoja. Siellä oli joka haudalla kynttilä. Kummisetäni oli kunniavartiossa sankarihaudoilla. Kun vartiovuoro päättyi lähdimme yhtä matkaa kotiin. (Juhani)

Aina Oulussa ollessamme kävimme äidin veljen ja isän eli isoäitini pojan ja miehen sankarihaudoilla. Busseja ei aattoiltaisin kulkenut, autoa ei ollut, pakkanen oli Oulun korkeudella kova ja isoäidin polvet kipeät, mutta emme koskaan jättäneet haudalla käymistä väliin. Matka hautausmaalle oli aika pitkä, joten ehdimme usein nähdä monet tiernapoikaryhmät kulkemassa kylmillä ja lumisilla kaduilla. Tiernapoikien näkeminen lämmitti sydäntä ja sai matkan lyhenemään. (Marjut)

Lapsuuden jouluista en muista hautausmaalla käymisiä, mutta nykyisin viedään aattoaamuna kynttilät läheisten haudalle. Myöhään aattoilltana käymme myös kävelyllä lähimmällä hautausmaalla ihailemassa kynttilämerta. (Leena)

Ukkini on haudattu Hietaniemen hautausmaalle. Isä kävi siellä veljensä kanssa. Jossain vaiheessa halusin myös mukaan, kun kaveritkin kävivät perheensä kanssa haudalla. Sen jälkeen mentiin koko perhe. En ole nähnyt isovanhempiani. Kolme heistä on kuollut ennen syntymääni ja viimeinenkin minun ollessani vuoden vanha. Tämä lienee syy siihen, ettei hautausmaalle viety. (Tuija)

Olen vienyt isän haudalle kynttilän aina lasten ja lastenlasten kanssa. Isä kuoli juuri ennen joulua ja silloin tuhkauurna oli aattona kirkossa. Se tuntui kovin lohdulliselta ja silloin olimme kaikki kirkossa aattona. (Ritva)

Meillä ei käyty hautausmaalla, koska perheen haudat olivat jääneet rajan taakse, paitsi isoisän hauta, joka oli Perä-Seinäjoella ja liian kaukana Kuopiosta. ( Maisa)

Isäni kertoo, että lapsuuden jouluaaton ohjelmaan kuului kävely Väinö-isän haudalle. Neljä veljestä, joista nuorin ei ehtinyt isäänsä koskaan nähdäkään vaelsivat äitinsä kanssa kolmen kilometrin matkan hautausmaalle. Ensin kaupungin katuja, sitten oikopolkua Ahveniston metsäisten ja jyrkkien harjujen halki. Lyhty sytytettiin haudalle ja sitten palattiin takaisin kotiin. Siellä odotti Anni-tädin ja Selma-tädin valmistama jouluateria. Tuolloin 1930-luvulla kynttilän vienti haudoille ei vielä ollut niin yleistä kuin nykyään. Kynttilätraditioon kasvanut isäni ajeli sitten aikuisena autolla aattokierroksen kolmellekin suvun hautausmaalle. (LiisaL)

Millainen on sinun muistosi?
Joulukysymykset 

Pyhäinpäivänä

Jos olisin lintu (ks. pyrstöoppia) lentäisin tänään pyhäinpäivän hautuumaakierrokselle. Vuodenaika on ikävä ja kalmainen, mutta ehkäpä valitsisinkin hämäränlaskeutumisen ajan. Kynttilöiden ja lyhtyjen tuikkeessa on tunnelmaa.

Urjalasta löytyvät talonisäntä Väinö ja hänen kuusi veljeään, kaikki vanhempiensa tavoin samalta kirkkomaalta. Fanni-isoäidin sisarusten perässä saakin lentää ympäriinsä: Janakkalaan, Orivedelle, Savonlinnaan, Punkalaitumelle.

Matkalla vilahtelevat eri aikojen hautapaadet, yhteiskuntaluokat ja elämänkohtalot. Viimeiset välistä niin hurjat, että hyvä kun on linnulla ilmaa ja etäisyyttä välissä.

Kartanon torppari Kustaa lepää Ulrika-vaimonsa kanssa vaatimattoman kivensä alla naapurinaan isäntäväen sarkofagit ja mausoleumi. Kuvalaattatehtailija Väinön hauta on yli viisikymmentä vuotta ilman kiveä pelkällä nurmella. Nelikymppisen miehensä kuolemasta järkyttynyt isoäitini on sitä mieltä, että hänelle Väinö ei ole kuollut.

Lempi-mummun ja Jukka-vaarin välissä nukkuu teinityttö Helka, Kalle – isoeno on sankarihautausmaalla. Vihniönmäen teloituspaikalla vuodelta 1918 taas ei nimiä luetella. Sotasurma-arkiston merkinnät saavat korvata hautakiven.

Toivon kovasti, että heillä kaikilla oli ainakin kohtuullisen hyvä elämä. Mutta sitä minä en voi tietää. Kuolema tahtoo jähmettää lentoretkeilijän siipiä kynttilöiden lämmöstä huolimatta. Siksipä palaan kotiin.

Otan mallia meksikolaisten kuolemanpäivän vietosta ja rakennan muistopöydän keittiön lipaston päälle. Vanhat valokuvat esiin, kukkia, esteettisiä esineitä koristeeksi. Ja nyt kynttilät palamaan. Iittalan värikkäät kivituikut ja Notre Damen madonnakynttilä.

Leikkaan vielä Tuulos-rievästä viipaleen, levitän sille ranskalaista vadelmahilloa ja siivun ruotsalaista juustoa. Afrikkalainen Angelique Kidjo soi taustalla.

Suljen silmäni ja vaivun juurineni maailman syliin. Hyvää pyhäinpäivää!

Jenny ja Fanny

Vein Jennylle ja Fannylle pallon.

Elokuun 23. pvä: Jennyn ja Fannyn syntymäpäivä
Olen tehnyt suvun vuosikalenterin Eestin lastenkirjainstituutista ostamaani kalenteriin. Siihen olen koonnut oman perheeni, lasteni isovanhempien ja meidän vanhempien omien isovanhempien ja vielä isoisovanhempienkin syntymäpäiviä, nimipäiviä ja hääpäiviä. Päivämäärien kokoaminen on ollut pienen työn takana, mutta lopputulokseen olen hyvin tyytyväinen. Koko eri sukupolvien mummujen ja pappojen remmi pysyy paremmin koossa ja kun kalenteri roikkuu keittiön seinällä esi-isätkin pääsevät mukaan omaan arkeemme. Suvun vuosikalenteri – ideasta kehkeytyi sitten oma luku Sukuseikkailu – kirjaankin.

Kalenterissa on tällä hetkellä vain vanhempia alenevassa polvessa, ei sisaruksia, setiä tai tätejä. Henkilöitä kertyy näinkin jo aika paljon. Nyt tuntuu tarpeelliselta tehdä kuitenkin poikkeus sääntöön.

Elokuun 15. päivä hääpäiväänsä viettäneille isomummu Albertiinalle ja pika-ajuri Gustaf Adolfille syntyi yhteensä kuusi lasta. Ennen isoisäni syntymää Albertiina synnytti viisi tyttöä, jotka kuolivat nuorin 8 kk ja vanhin kolmen vuoden iässä.  Tytöt haudattiin vuoronperään Hietaniemen vanhalle hautausmaalle. Sinne ei Hietalahdenkadun kodista ollut pitkä matka.

Lapsista ei ole muuta jälkeä kuin merkinnät kirkonkirjoissa. Kuvia ei tuohon aikaan vielä otettu. Hietaniemessä naapurihaudan yksivuotias ”lille Gustaf” on saanut oman kiven vanhempien viereen, isoisäni siskot haudattiin yhteiseen ”Laurellin perhehautaan”. Tytöt ovat minulle kuin Tove Janssonin Näkymättömän lapsen Ninni. Kellivät kapaloissaan ja tepottavat mekoissaan ilman kasvoja. Kun omat lapseni olivat vielä vauvoja, Albertiinan lapsista lukeminen seurakunnan virkatodistuksen karulta paperilta herätti ihan fyysistä pahaa oloa. En tahtonut saada tyttöjä mielestäni.

Mielikuvissani olen saatellut heitä vähän pidemmälle lapsuuteen. Näen kaikki viisi kieppumassa karusellissa hurjaa vauhtia, syöttämässä oravia hautuumaalla ja kävelemässä pyhäpäivänä pitkin Hietalahden rantaa saparot heiluen. Viisi pientä tyttöä, samanlaisissa mekoissa, samanlaiset letit päässä. Minun tomerat isotätini!

Tuntuu tärkeältä muistaa tyttöjen syntymäpäivät. Tänään on kaksosten Jennyn ja Fannyn vuoro. Onnea heille!


Albertiinan ja Gustaf Adolfin lapset

Fanny Adolfina                           s. 15.10.1871 – k. 28.8.1872 (10 kk iässä)

Jenny Maria                               
s. 23.8.1875 – k. 22.4.1876 (8 kk iässä)

Fanny Adolfina                           
s. 23.8.1875 – k. 25.9.1876 (1 vuoden ja 1 kk iässä)

Jenny Elin Albertina
                  s. 11.2.1879 – k. 22.3.1881 (2 vuoden ja 1 kk iässä)

Hulda
Adolfina                            s. 6.9.1881 – k. 24.8.1884 (noin 3 vuoden iässä)

Väinö Adolf (isoisäni)                 
s. 7.12.1887 – k. 15.8.1929(41 vuoden iässä)