Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Hevosmuistoja hevosen vuonna

Kiinalaista uutta vuotta vietettiin äskettäin ja kiinalaisen horoskoopin mukaan elämme nyt hevosen vuotta. Tämän kunniaksi saimme myös perheessämme vierailleelta pekingiläiseltä koulutytöltä tuliaisiksi iloisen hevosen ikkunaan ripustettavaksi.

Hevosen vuosi johdattaa tietysti omasta historiastaan kiinnostuneen oitis hevosmuistoihin.  Itse olen istunut hevosen selässä kerran Hämeenlinnan Aulangolla lasten talutusratsastuksessa ja aikuisena toisen kerran ja ihan omin neuvoin islanninhevosratsastuksella Vierumäen urheiluopistolla. Ensimmäinen kerta oli aika pelottava, toinen kerta ikimuistoisen ihana.

Hevosmuistot ovat omassa perheessä ja suvussa vähissä, vaan yksi on kuitenkin tärkeä ja ylitse muiden. Isoisäni isä oli yksi lukuisista ajureista 1800-luvun lopun Helsingissä. Gustaf Adolf asui perheineen Hietalahdessa. Asuintalon pihapiirissä oli talli ja siellä ajurin hevonen Karhu. Todennäköisesti muitakin hevosia isoisoisällä uransa aikana oli, mutta vain Karhu on tullut nimeltä tutuksi, kiitos serkun isoäidin vintiltä löytämän isoisän päiväkirjan.

Gustaf Adolfin poika – isoisäni Väinö – kuoli kun isäni oli nelivuotias. Hän ei ehtinyt välittää kertomuksia ja muistoja Gustaf Adolfista. Siksi hevosesta on tullut tärkeä kiinnekohta, kun koetan mielessäni rakentaa kuvaa isoisän lapsuudesta ja nuoruudesta.

Hevonen nimeltä Karhu on silta isoisän ja hänen perheensä arkeen yli sadan vuoden taakse. On niin helppo kuvitella pärskähtelevää eläintä vetämässä rattaita pitkin Bulevardia Gustaf Adolf ajurinpuvussaan kuskipukilla. On helppo kuvitella hevosen höyryävää hengitystä pakkasessa, hännän heilahduksia ja isoisoisää syöttämässä kauroja työtoverilleen päivän päätteeksi.  Totta puhuen, Karhu on minulle paljon elävämpi hahmo kuin isoisoisä konsanaan. Enkä näe siinä mitään epäkunnioittavaa, päinvastoin.

Monesti kuvittelen, mitä menneet sukupolvet toisivat minulle lahjana, jos heidät nyt hyvien haltijoiden tapaan kohtaisin. Kuvataiteita opiskellut isoisä Väinö toisi Ateneumin vuosikortin ja lähtisi seurakseni näyttelyihin. Hänen isänsä Gustaf Adolf toisi Karhun, ystäväksi ja toveriksi. Tai ainakin ajelukierroksen Karhun kyydissä meren jäällä, ehkä Suomenlinnaan. Tai jos ei muuta, niin ainakin pari Karhun kakkaraa pihapuutarhan lannoitteeksi, uutta kasvua vauhdittamaan.

Mieheni suvusta löytyy hevosia enemmän, joten omat lapseni eivät jää pelkästään vossikka-hevonen Karhun varaan hevosanekdootteja koottaessa. Olemme saanneet kuulla juttuja niin ravi-, työ- kuin sotahevosistakin. Mitä muistoja sinun perheessäsi on hevosista?

Tässä pari hevosaiheista linkkiä Ylen Elävään arkistoon:

Aho-Soldan –lyhytfilmi  ravihevosten kasvatuksesta Karjalassa (1938)
Varsat kesälaitumelle (1970-luku)

Kiinalaista uuttavuotta juhlittiin Helsingin keskustassa. Näin alkoi hevosen vuosi!

Kiinalaista uuttavuotta juhlittiin Helsingin keskustassa. Näin alkoi hevosen vuosi!

Isoisä Väinön perheen hevosen nimi oli Karhu.

Isoisä Väinön perheen hevosen nimi oli Karhu.

Täällä Karhu asui! Hevostalli isoisän kodin pihapiirissä Hietalahdessa. Kunpa löytyisi Karhustakin kuva.

Täällä Karhu asui! Hevostalli isoisän kodin pihapiirissä Hietalahdessa. Kunpa löytyisi Karhustakin kuva.

Auto

Jatkoimme museomatkaa Ateneumista eteenpäin ja seurasimme joulun tähteä. Se loisti kirkkaana ja kutsuvana kansallismuseon tornissa. Ohitimme portaita vartioivan karhun. Se kävi helposti, sillä mesikämmen oli uppoutunut katselemaan Hakasalmen huvilan takaa nousevaa joulun kuuta.

Ovi oli varsin jyhkeä ja raskas, mutta yhteistuumin ponnistaen pääsimme sisään. Avarassa eteishallissa meitä odotti joulukuusi, joka oli koristeltu omenilla ja lipuilla.

Kuusen sijaan Terho Tontun huomio kiinnittyi eteishallin vanhaan tyylikkääseen autoon. Tonttu kiersi viipyillen autoa ympäri, taputteli sen renkaita ja konttasi tutkimaan lopuksi auton alustaa.

– T-Ford 4 D vuodelta 1926, Terho ilmoitti kömpiessään auton alta. Se puisteli nuttuaan ihastuneen näköisenä.
– Automiehiä? kysyin tunnustellen.  – Onko Ford lempiautomerkkisi?
– Buick, Ford, Chevrolet. Tässä järjestyksessä, tonttu vastasi. –Entä sinun?
– Tuota, minä en aja autoa, sanoin.
– Ei se mitään, tonttu totesi tyynesti.  – No, kerro minkä auton kyydissä olet istunut lapsena?

Muistin isän rättisitikan. Näin joulun aikaan sitikalla ajettiin ostamaan juhlaruuat, vietiin kynttilät haudoille ja noudettiin isoäiti jouluvisiitille.
– Citroenin kyydissä, vastasin. – Pidän erityisesti ranskalaisista autoista.

Kiertelimme veljesten Aho & Soldanin 1920-50-lukujen valokuvasuurennosten keskellä viileän metallin hehkussa.  Kuvissa hevoset väistyivät kaduilla kehräävien moottorien tieltä. Bensa-asemat ja autokoulujen kyltit ilmestyivät katukuvaan. Uusi aika teki tuloaan.

Terho Tonttu löysi lopuksi museon kuplavolkkarisimulaattorin. Hetkeäkään empimättä se hyppäsi kuplan rattiin, avasi minulle toisen etuoven ja vinkkasi sisään. Tonttu painoi kaasua ja eteemme aukeni koivikon halki kulkeva hiekkatie.

Suomen kansallismuseo

Seurasimme joulun tähteä kansallismuseolle.

Seurasimme joulun tähteä kansallismuseolle.

Kansallismuseon karhu ja joulukuusi

Kansallismuseon karhu ja joulukuusi

Karhu ja joulun kuu.

Karhu ja joulun kuu.