Kiinalaista uutta vuotta vietettiin äskettäin ja kiinalaisen horoskoopin mukaan elämme nyt hevosen vuotta. Tämän kunniaksi saimme myös perheessämme vierailleelta pekingiläiseltä koulutytöltä tuliaisiksi iloisen hevosen ikkunaan ripustettavaksi.
Hevosen vuosi johdattaa tietysti omasta historiastaan kiinnostuneen oitis hevosmuistoihin. Itse olen istunut hevosen selässä kerran Hämeenlinnan Aulangolla lasten talutusratsastuksessa ja aikuisena toisen kerran ja ihan omin neuvoin islanninhevosratsastuksella Vierumäen urheiluopistolla. Ensimmäinen kerta oli aika pelottava, toinen kerta ikimuistoisen ihana.
Hevosmuistot ovat omassa perheessä ja suvussa vähissä, vaan yksi on kuitenkin tärkeä ja ylitse muiden. Isoisäni isä oli yksi lukuisista ajureista 1800-luvun lopun Helsingissä. Gustaf Adolf asui perheineen Hietalahdessa. Asuintalon pihapiirissä oli talli ja siellä ajurin hevonen Karhu. Todennäköisesti muitakin hevosia isoisoisällä uransa aikana oli, mutta vain Karhu on tullut nimeltä tutuksi, kiitos serkun isoäidin vintiltä löytämän isoisän päiväkirjan.
Gustaf Adolfin poika – isoisäni Väinö – kuoli kun isäni oli nelivuotias. Hän ei ehtinyt välittää kertomuksia ja muistoja Gustaf Adolfista. Siksi hevosesta on tullut tärkeä kiinnekohta, kun koetan mielessäni rakentaa kuvaa isoisän lapsuudesta ja nuoruudesta.
Hevonen nimeltä Karhu on silta isoisän ja hänen perheensä arkeen yli sadan vuoden taakse. On niin helppo kuvitella pärskähtelevää eläintä vetämässä rattaita pitkin Bulevardia Gustaf Adolf ajurinpuvussaan kuskipukilla. On helppo kuvitella hevosen höyryävää hengitystä pakkasessa, hännän heilahduksia ja isoisoisää syöttämässä kauroja työtoverilleen päivän päätteeksi. Totta puhuen, Karhu on minulle paljon elävämpi hahmo kuin isoisoisä konsanaan. Enkä näe siinä mitään epäkunnioittavaa, päinvastoin.
Monesti kuvittelen, mitä menneet sukupolvet toisivat minulle lahjana, jos heidät nyt hyvien haltijoiden tapaan kohtaisin. Kuvataiteita opiskellut isoisä Väinö toisi Ateneumin vuosikortin ja lähtisi seurakseni näyttelyihin. Hänen isänsä Gustaf Adolf toisi Karhun, ystäväksi ja toveriksi. Tai ainakin ajelukierroksen Karhun kyydissä meren jäällä, ehkä Suomenlinnaan. Tai jos ei muuta, niin ainakin pari Karhun kakkaraa pihapuutarhan lannoitteeksi, uutta kasvua vauhdittamaan.
Mieheni suvusta löytyy hevosia enemmän, joten omat lapseni eivät jää pelkästään vossikka-hevonen Karhun varaan hevosanekdootteja koottaessa. Olemme saanneet kuulla juttuja niin ravi-, työ- kuin sotahevosistakin. Mitä muistoja sinun perheessäsi on hevosista?
Tässä pari hevosaiheista linkkiä Ylen Elävään arkistoon:
Aho-Soldan –lyhytfilmi ravihevosten kasvatuksesta Karjalassa (1938)
Varsat kesälaitumelle (1970-luku)
Kiinalaista uuttavuotta juhlittiin Helsingin keskustassa. Näin alkoi hevosen vuosi!
Isoisä Väinön perheen hevosen nimi oli Karhu.
Täällä Karhu asui! Hevostalli isoisän kodin pihapiirissä Hietalahdessa. Kunpa löytyisi Karhustakin kuva.
Café Suku 