Miten voi kaivata maahan ja kotiin jossa ei ole koskaan ollutkaan? Etninen kuolema ja kun ei ole mistään kotoisin. Mikä on koti, mitä on perhe? Mitä merkitystä menneisyydellä ja perinteillä edes on tässä kaikessa kun on jo kaikkea ja silti ei mitään? Eikö voisi olla olemassa vaan nyt ja nyt.
Näin esitellään Aalto-yliopiston Mediakeskus Lumen verkkosivuilla Miia Tervon dokumenttielokuvaa Santra ja puhuvat puut sen ensi-illassa 30.10.2013. Elokuva jatkoi sitten matkaansa Amsterdamiin Idfan elokuvatapahtuman opiskelijasarjaan.
Dokumenttielokuva esitettiin tammi-helmikuun vaihteen DocPoint-festivaalilla Helsingissä. Jaan Me Naiset –lehden blogistin, räväkän Vallilan Irman kokemuksen siitä, että elokuva liikutti. Vallilan Irma myöntää vuodattaneensa kyyneliä, minä olin liikutuksen lisäksi riemastunut tuoreesta ja visuaalisesti kekseliäästä toteutuksesta.
Nuori dokumentaristi Miia Tervo pohtii identiteettiään ja matkaa itärajan taakse Karjalaan. Isovanhemmat ovat täältä lähteneet evakkoon ja henkinen juurettomuus ja levottomuus vaivaavat nyt elokuvantekijää. Tervo löytää Karjalasta yhdeksänkymppisen Santran, josta tulee hänelle jonkinlainen mummon korvike. Santra on rehevä ja ronski runonlaulaja, jonka lausuntaa äidinkielen opettajatkin käyvät joukolla kuulemassa.
Dokumentti on ohjaajan kuuden vuoden Santralla käynnin tulosta. Raikas ja kaunis, koskettava, hauska ja vähän maaginenkin. Levoton maailmanmatkaaja kuvaa videonpätkissä niin Indonesiaa kuin Norjaa ja Helsingin katuja, ennen kuin sukeltaa Vienan Karjalan metsiin.
Elokuvaan lomittuvat Ami Lindholmin animaatiot, joissa vilahtelevat puolukat, käspaikkojen punaisella langalla kirjaillut linnut, pitsit ja karjalanpiirakat. Luonto, hyväntuulinen Santra ja animaatioiden taianomaisen etäännyttävästi toteutetut Karjala-symbolit muodostavat vastustamattoman, leikkisän kokonaisuuden.
– Perinne on eräs rakkauden muoto, Miia Tervo sanoo. Se on rohkeasti sanottu nykypäivänä, jolloin peräpeiliin katsomista ei mitenkään itsestään selvästi arvosteta.
Animaatiokuvitusta Tervon dokumenttielokuvaan esitellään Ami Lindholmin nettisivuilla.
Oman mummon patalappu. Ei Karjalasta, vaan Hämeestä.
Café Suku 