Isänpäivänä

Tänään on meillä isälle laulettu ja runo lausuttu, pitkä aamiainen perheen kanssa nautittu. Koira on ollut sankarin lahjapaketista tohkeissaan, ja halunnut sen omilla tassuillaan avata. Vaan kaikkea ei voi saada koira-kultakaan.

Tutut kuviot, vaan yksi asia on toisin. Tänään en voi onnitella omaa isää. On ensimmäinen sellainen isänpäivä.

Tosiasia on, että isästä isänpäivä oli ihan humpuukia. Kauppiaitten keksintö. Kyllä kumminkin aina halusin häntä muistaa.

Nyt on sitten jäljellä omat valikoivat, häilyvät, muuntuvat muistikuvat. Ne ilmaantuvat muistojen näyttämölle lavan takaa oikealta ja vasemmalta, laskeutuvat yläilmoista ja pomppaavat katsomosta.

Rekvisiitta on muistojen näyttämöllä tärkeä. Ei tarvita kovinkaan paljoa. Tänään minulle katsomossa riittää yksi viulu, tsaikkalasi, nahkainen ruskea salkku, vakosamettinen pikkutakki, vihreä rättisitikka.

Näytelmä alkaa.

Kohtaus 1: Opettaja on palannut illansuussa luokkahuoneeseensa. Ottaa viulun kotelosta, hartsaa jousen ja aloittaa musisoinnin. Yhtä pitkää improvisointia.  Ei ole väliä ajalla eikä paikalla. On isän oma hetki. Keltaiset lakatut pulpetit kuuntelevat ääneti.

Kohtaus 2: Isä keittää kattilassa vettä. Kiehuva vesi tsaikkalasiin vihreällä keittiöpöydällä ja teepussi perään. Nurkkakaapissa on toiseksi ylimmällä hyllyllä Rex-keksipaketti. Sieltä pari suolaista makupalaa ja loraus maitoa teehen. Matkaradio päälle, nyt alkavat seitsemän uutiset. Isän oma teehetki.

Kohtaus 3: Isä odottaa tytärtä musiikkiopiston pihalla vihreässä sitikassa. Musta baskeri päässä. Pianotunti on päättynyt ja kahdeksanvuotias istuu etupenkille. Sitikka hyrähtää käyntiin. Isä ja tytär ajavat isoäidin kautta pistäytyen kotiin. Kuusitoista kilometriä, ensin pikatietä Sattulan risteykseen ja sitten mutkaista soratietä. Matkalla ei paljoa puhuta. Vähän ennen kotia on mutka pellon kohdalla ja siinä peurojen tienylityspaikka. Isä hiljentää, mutta eläimiä ei nyt näy. Kun sitikka kaartaa portista kotipihalle on jo hämärää.

Näytelmä päättyy. Kulisseissa kolisevat miesten vanha polkupyörä, soutuveneen airot, mandoliini, sotareppu, retkikeitin, soputeltan kepit, vesuri ja maitotölkillinen rautanauloja. Odottavat omaa vuoroaan.

Isän takki

 

 

Perintönimi

Oman nimeni tarinasta ei juurikaan ole ollut puhetta vanhempieni kanssa. Hiljattain juttelin isäni kanssa nimikysymyksestä. Isällä ja äidillä on ollut aiheesta omat näkemyksensä.

Näin kypsällä iällä sain isäni kertomana kuulla, että äitini olisi halunnut Liisan sijaan nimekseni Heini Susanna. Susanna oli äitini tuttava ja töissä Mäkisen kenkäkaupassa. Mihin Heini liittyy, sitä ei isäni osannut sanoa.

Itse muistan äitini joskus maininneen, että hän suunnitteli minulle Helinä-nimeä. Esikuva oli selvä. Äitini synnyinkunnan papin vaimo Hilkka-Helinä Lappalainen (1921-89) julkaisi runoja ja kirjoitti 1950-luvulta alkaen pitkään ”Nyt on aika” – palstaa Kotilieteen.

Entä olisiko äiti-Kyllikki lukenut toisen oman ikäpolvensa Helinän eli Helinä Rautavaaran (1928-98) matkakertomuksia aikakauslehdistä? Rohkea reissunainen ja oman etnografisen museokokoelman perustaja (Helinä Rautavaaran museo Espoon WeeGee –talossa) olisi kyllä hauska esikuva hänkin.

Vaihtoehtoisen, mahdollisen nimen pohdinta on kiinnostavaa. Olisiko minusta Helinänä tai Heininä tullut erilainen ihminen? Mitä nimiehdotukset kertovat vanhempien haaveista tai innoituksen lähteistä?

Isäni toiveesta nimekseni tuli Liisa. Isoäitini matkusti 1920-luvun alussa Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään esikoistaan. Vastasyntynyt lapsi, Liisa, kuoli Mehiläisen sairaalassa Huvilakadulla ja haudattiin isänsä vanhempien perhehautaan Helsingin Hietaniemeen. Toista tytärtä ei perheeseen sen jälkeen siunaantunut, poikia sen sijaan neljä.

Nimipohdinnassa siis isän kanta voitti. Sain nimeni isäni kuolleen isosiskon mukaan.

Huomaavainen setäni lähetti minulle lapsena tervehdyksiä osoittaen ne ”Liisakullalle” ja aina yhteen kirjoitettuna. Koskaan en tullut kysyneeksi, mitä setä tuolla nimityksellä tarkoitti (hänellä oli oma lempinimensä veljellenikin).  Kuvittelin, että paljon lukenut setäni oli napannut sen jostakin vanhasta satukirjasta.  Mutta ehkä setäkin on ajatellut kuollutta isosiskoaan.

Arvelujen, tulkintojen ja ounastelujen perään vielä hippusen kovaa faktaa. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan vuosina 1960- 79 syntyneistä Heini-nimisiä on 914, Helinöitä 2182 ja Liisoja 10 935. Jos äidin toive olisi toteutunut, kaimoja olisi tullut vastaan nykyistäkin harvemmin.

Itsenäisyyspäivänä

Olen elänyt lapsuuttani 1960-luvulla, enkä muista niiltä ajoilta mitään puhetta sodasta. Itsenäisyyspäivänä sammutettiin kotona kuudelta valot ja poltettiin tunnin ajan kynttilöitä. Peltinen joulutähti valaisi ikkunassa. Klaffipiirongin ylälaatikossa olivat äidin korut ja isän sodassa saama mitali. Isä ei koskaan lapsena ollessani halunnut minulle kertoa, mistä hyvästä sen oli saanut.

Isä meni rintamalle 18-vuotiaana ja ehti olla siellä yhden vuoden. Vasta ihan viime vuosina olen saanut häneltä kuulla sotakokemuksista. Ehkä isä arvioi ihan oikein, että vasta tässä iässä jaksan niitä vastaanottaa, mene ja tiedä.

Viime isänpäivänä hän kertoi Rolfista.

Hämeenlinnalainen isä ja helsinkiläinen Rolf olivat yhtä aikaa aliupseerikoulussa Forssassa. Rolf seisoi rivissä isän rinnalla ja nukkui tuvassa viereisessä petissä. Aliupseerikoulun jälkeen tiet erkanivat. Isä näki Rolfin seuraavan kerran noin vuoden päästä Tuulosjoella keskellä maihinnousutaistelua. Oli juhannus. Taistelua käytiin mäenrinteellä.  Tulitukselta suojautuva Rolf makasi poterossaan, kasvot maata vasten. Tuli kranaatti ja vei Rolfilta takaraivon. Isä kertoo, että kaoottisessa tilanteessa Rolfin tunnisti kaatuneiden joukosta, kun kasvot olivat jäljellä. Samassa poterossa olleelta toiselta nuorelta mieheltä meni koko pää.

Löysimme Rolfin tietokannasta http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php.  Sieltä selvisi, että hänet oli siunattu rintamalle jääneenä Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalle. Oikeasti Rolfin luut makaavat joukkohaudassa rajan takana.

Joskus vielä etsin Rolfin muistokiven Hietaniemestä ja vien sinne tervehdykseni.  Tänä itsenäisyyspäivänä kynttilä palaa kotona hänenkin muistokseen. Samalla leivomme pipareita isäni lastenlasten ja kohta yksivuotiaan lapsenlapsenlapsen Oton kanssa. Jotkut selvisivät sodasta kotiinkin.

Isänpäiväretki

Isoisä Väinö kärrää kiviä kesähuvilalla.

Isänpäivänä poimin sukupyrstöni sulista kaikki miehet.

Asetan sulat vieri viereen ja avaan keskustelun. Mitä sinusta tiedän, mistä sinua kiitän? Mitä sinä tiedät minusta, oletko jälkikasvustasi ylpeä? Onko meillä mitään yhteistä?

Juhlapäivän kunniaksi suljen silmät ja annan kuvien kulkea.

Ja kappas, näyttää siltä, että seison omalla bussipysäkillä ja odotan, kun vuoronperään saavutte sivuvaunullisella moottoripyörällä ja nappaatte minut kyytiin.

Isän kanssa mennään työpaikalle kansakoulun luokkahuoneeseen, missä iltaisin opettajan viulu soi. Olen minäkin soittanut pianoa, mutta isän muusikkous on omaa luokkaansa. Viulu vaihtuu mandoliiniin ja kitaraan, kohta kuulen urkuharmoonin pehmeät äänet. Omasta päästä improvisoiden. Minä olen aina ollut nuottien orja.

Jukka-vaarin kanssa hurautamme vaarin tupaan. Itse rakennetun talon tuvassa kuuluu vihellys ja kilkatus. Vaari raudoittaa rekiä. Välillä käy pihan perällä pajassaan ja kohentelee tulta, pyyhkii hikeä ja kilkuttaa kuumaa rautaa. Kätevyytesi ei valitettavasti ole lainkaan periytynyt. Olit aika harvasanainen, mutta pieni punavalkoinen lasten keinutuoli kodissamme puhuu puolestasi. Perheen mielestä se on tosin aina tiellä, mutta keinutuolista en luovu!

Isoisä Väinö kuoli kesken kaiken parhaassa iässään, nuorempana kuin minä nyt. Väinön sivuvaunupyörä kaartaa näyttävästi noutamaan ja huivi heiluen matkaan kyydissä Ateneumiin. Siellä Väinö on kuin kotonaan, kertoo hauskoja juttuja opiskeluajoistaan täällä taiteiden talossa. Jaamme yhdessä kuvien katselun nautinnon.

Isoisovaarit ovat luku sinänsä. Kustaa, Kustaa, Heikki ja Gustaf Adolf.  Yrittäjyyttä, maaltamuuttoa, hevosia, uskonnollisuutta, sotaa.

Jos sivuvaunumoottoripyörällä mentäisiin isien historian yöretkelle, niin kypärä päähän vaan ja huivi piiloon. Joka sukupolvessa on käyty sotaa, ja jutut niistä kuristavat kurkkua. Sekin retki on tehtävä.

Mutta nyt ei sotia ja sairauksia murehdita. Moottoripyörät parkkiin ja lepo. Ja sitten rivitanssiin järjesty, käsikynkkään näin. Kyllä, kyllä opetan teille, tulen tähän keskelle. Musiikkia kiitos, ja sitten antaa mennä!

Kesän kuvia

Kesällä rannassa

Vietin yhden kesän viimeisistä viikonlopuista kesäkuvien parissa ja askartelin tietokoneruudulla Ifolor-kuvakirjan. Posti toi valmiin kirjan tällä viikolla. Kuvakirjan kannessa lukee Nokimäki ja se kertoo isäni lapsuuden kesähuvilasta Hämeessä. Jos nyt eläisimme noita menneitä aikoja, olisi huvila jo aikaa sitten (=ennen koulun alkua) siivottu talvikuntoon, ovet lukittu ja maalla pulskistuneet kotieläimet (=lampaat) kuljetettu linja-auton lavalla kaupunkiin.  Kesän riemut takanapäin, nokka kohti syksyn seikkailuja!

Huvilakuvat löytyivät kevättalvella sedän kaapista vanhasta albumista. Kyllin en voi setää ja hänen vaimoaan tästä löydöstä kiittää! Istuin tuolloin yhden talvisen viikonlopun tietokoneen ääressä ja skannasin noin sata minulle täysin ennen näkemätöntä 1920- ja 1930-luvun kuvaa suuren kiihtymyksen vallassa. Olin aikaisemmin nähnyt vain muutaman valokuvan isäni lapsuudesta: vauvakuva, totinen kuva veljen syntymäpäiviltä, ulkona pihalla otettu naurava potretti.  Nyt tietokoneen ruudulle ilmestyi kuva toisensa jälkeen pikku pojista leikeissään, perheestä ja sukulaisista. Kokemus oli hyvin hämmentävä, varmaan samaan tapaan kuin jos olisin äkkiarvaamatta löytänyt laatikollisen vanhoja kirjeitä.  Pyöritin kuvia tietokoneella, katselimme niitä perheen kanssa televisioruudulta. Isä tutkiskeli kuvia läppäristäni ja kerralla ei montaakaan ehtinyt katsoa, kun muistoja alkoi nousta mieleen niin runsain määrin.

Kuvat ovat isoisän ottamia. Väinöllä on ollut silmää ja tilannetajua. Kuvissa on lämpöä, läheisyyttä, hilpeyttä, vastustamatonta aistillisuutta. Selvästi kameran takana on ollut henkilö, jolla on ollut innostava vaikutus kuvattaviinsa, sen näkee erityisesti hilpeistä ryhmäkuvista. Lapset taas lotraavat keskittyneesti rantavedessä, kapuavat veneeseen, kurkistavat teltasta, kellivät nurmelle levitetyllä peitolla, pissivät komeassa kaaressa heinikkoon. Fanni-äiti hehkuu riippumatossa lapsi sylissään ja ilmavat kuusenoksat kaareutuvat runollisesti heidän ylleen. Väinö itse työntää kottikärryä ylös mäkeä yläruumis atleettisesti paljaana, heiluttelee vesuria huvilan nurkalla hauis piukeana, kumartuu rivakkaan aironvetoon soutuveneessä järvellä.

Isoisä Väinö vietti huvilalla neljä kesää ja kuoli. Kesäkuvia ei taidettu sen jälkeen paljon katsella. Isäni ei kuvia muista enkä minä ole niitä isoäidin kainalossa lapsena tutkinut. Kumpa olisinkin! Kesäkuvahuuman vallassa oli pakko soittaa kevättalven merenjäältä pikkuserkku Ullalle kuvalöydöstä. Hän ymmärsi puolesta sanasta, että jälkipolville tekee niin hyvää, kun näkee onnellisuutta omissa sukujuurissaan.

Hääpäivä

Suvun vuosi, elokuu 1. pvä. Ihan kohta on vanhempieni hääpäivä. Kyllikki ja Jarmo menivät vihille piskuisessa hämäläisessä kivikirkossa Pyhän Birgitan lempeän katseen alla. Kyllikillä oli Amerikan ystävältä saatu huntu ja anopin vanhasta vihkihameesta pienennetty puku. Hääkuvassa pari katselee kameraan muhkean hajuhernekimpun takaa.

Tänä kuninkaallisten häiden vuonna  (Kate ja William ovat minustakin hyvin charmikkaita) kysyn: käsi sydämellä, mitä tiedät vanhempiesi tai isovanhempiesi häistä?

Ainakin muutama perusasia on hyvä tallentaa niin kauan kuin on joku kertomassa. Esimerkiksi näin:

• Hääpäivä ja sen sää?
• Vihkipaikka? (vinkki: tee hääpäiväretki)
• Morsiamen ja sulhasen asu?
• Hääkimpun kukat? (vinkki: juhlista hääpäivää kukilla)
• Mistä sormukset hankittiin?
• Kuka vihki?
• Soitettiinko vihkitilaisuudessa häämarssia? Mikä se oli?
• Pidettiinkö juhlia? Mitä tarjottiin, oliko ohjelmaa?
• Keitä juhliin osallistui? Yleiset tunnelmat juhlaväen keskuudessa?
• Mitä pari sai häälahjaksi? Onko lahjoja vielä tallella?
• Onko parista hääkuvaa?

Hääpäivänä ollaan sukutarinoiden ytimessä. Millainen on kahden suvun kohtaaminen ja miten siitä on jatkossa selvitty? Sopuisasti, neutraalisti, tulikivenkatkuisesti? Loiko pariskunta omat perhetraditionsa vai tanssittiinko toisen suvun pillin mukaan?

Näitä miettiessä voi jo osallisilta pulssi kiihtyä, joten unohdetaan hetkeksi tunteet ja tunnelmat ja mitä kaikkea vuosien varrella myöhemmin tapahtui. Keskitytään itse ainutkertaiseen juhlapäivään: mitä ääniä vihkipaikalla kuului, miltä morsiamen kimppu tuoksui, miltä hääjuhlien leivonnaiset maistuivat?