Kesämökillä

Kävimme mökillä. Isän kuoltua on nyt päätettävä, mitä jo kauan tyhjillään olleen kesäpaikan kanssa tehdään. Kävimme joukolla katsomassa paikkoja: veli ja veljenpoika, mies ja poika. Kahdella autolla körötimme puskittunutta mökkitietä.

Omat kesämuistot ovat 1960-1970-luvulta. Mökille mentiin rättärillä. Punainen vesilekkeri pakattiin auton takakonttiin, muista tykötarpeista muistan jaffa-limonadipullot.  Asuimme maalla muutenkin, nyt vain maisema vaihtui järvenrannaksi.

Tämän kesämökin kivikkoisessa rannassa opin uimaan. Laituria ei ollut, vaan iso kivi, jonka edessä äkkisyvä. Opin luottamaan siihen, että vesi kannattelee.

Mökissä oli pieni tupa, siellä pöytä ja penkit, laveri ja kerrossänky, puuhella ja kaasukeitin. Hirsiseinät, jotka iltaisin imivät valon.

Juuri valon muistan erityisesti. Sen kuinka aamulla heräsin kerrossängyn yläpetiltä ja kuinka ikkunasta ja avoimesta ovesta väreili ja välkehti. Valo kantoi sisään järven aaltoja ja aurinkoa.

Yläpetille kuuluivat myös järven äänet, hiljainen liplatus, tuuli, vesilintujen kirahdukset. Oven ja verannan narinaa, äidin ja isän askelia. Mökki oli hyvin lähellä rantaa, enää ei voisi näin rakentaa.

Muistan, että monesti lapsena mökillä pitkästyin. Ei ollut seuraa, taisin olla vähän yksinäinen. Isän rakentamassa leikkimökissäkin oli orpo olo. Nyt mieleen nousevat pitkästymisen sijaan luontoon liittyvät vahvat aistimuistot. Niiden väkevyys yllättää.

Keho muistaa miltä tuntui uida järvessä ja tietää, että alla on monta metriä vettä, kellua selällään ja katsella taivasta, uida vastapäiseen saareen ja takaisin.

Entä miltä kuulosti kuikan huuto tyynellä järvellä iltaisin, lepänoksien kahina rannassa, tai kun männystä putosi käpy? Miltä tervattu vene tuoksui, entä maakellari?

Olenhan minä nämä muistanut, mutta käynti paikan päällä kirkastaa kuvat. Hyörimme mökissä ja ympärillä. Lintu on tehnyt pesän saunan tuuletusluukkuun. Matalassa vinttihuoneessa on paljon pieniä ampiaispesän raatoja. Monia järvenselkiä nähnyt matkavene maatuu hiljalleen osaksi luontoa mäntyjen alla.

Uimakivi on rannassa ihan niin kuin ennenkin, mihinkä se nyt olisi kadonnutkaan. Kaksi kuikkaa uiskentelee lähistöllä. Veljenpoika ottaa rannan haltuunsa, pulahtaa uimakiveltä veteen ja toistaa lapsuuden sankaritekoni: ui saareen ja takaisin.

Kesämökin verannalla 1960-luvun puolivälissä.

Tärkeät paikat – Ötökkä kesämökillä

Yksivuotias Oona muutti Suomen talven keskeltä päiväntasaajan lämpöön kauas Kaukoitään. Isoveli Oton Stiga ja Oonan ötökkäkeinu jäivät isotädille hoitoon.

Stiga mahtui pyörävarastoon, mutta keltapunakirjava Ötökkä ei suostunut yhteenkään kaappiin. Se asettui taloksi yläkerran tietokonepöydän viereen. Sieltä sen lannistumaton hymy on tervehtinyt meitä huoneistamme kömpiviä vanhempia ja teinejä huonoinakin aamuina.

Heinäkuussa Ötökkä lähti mummun ja vaarin kainalossa kesämökille. Ennen kuin Ötökkä pakataan lentokoneen ruumaan matkalle kohti oikeata emäntäänsä, se ehti seikkailla maalaismaisemissa. Kaupunkilaisötökkä tutki uteliaana kesämökin kaikki tärkeät paikat ja lauleli lempeitä ötökkälauluja (aina kun sitä vähän kutitti vasemmasta tuntosarvesta).

Tässä olen minä – Ötökkä mökillä.

Elsakin on mökillä. Hohhoijaa.

 

Missäpä Ötökkä nyt? Vaarin vanhan auton konepellillä. Ötökkä On The Road!

Tässä on vaarin uudempi auto. Wrummm.

Olen Ötökkäkeinu keinussa.

Oih, täällähän voisi kylpeä!

Nyt menen vanhaan taloon sisälle.

Kaisa-isomummun matot, pidän tästä kuosista.

Hienoja käpyjä.

Hoi viljelijä, tätä en ymmärrä. Missä ovat heinäseipäät?

Enon tekemältä laiturilta pääsisi uimaan…

Vaan Ötökät eivät ui, siis menen takaisin rantaan.

Aah, löysin ahomansikoita!

Tuota hetkinen, mihinkäs se Ötökkä katosikaan?

Tässähän minä ihan vaan verannalla. Mummun rakkaiden koivujen keskellä.

Tärkeitä paikkoja – puutarhassa

Jotain mukavaa on siinä ajatuksessa, että jossain on puu, joka on nähnyt minut jo pienenä lapsena. Mummolan pihassa, koulun portilla, oman kotikerrostalon nurkalla.

Tai että jossakin on vielä piha ja puutarha, jossa olen leikkinyt. Paikka, jossa kasvavat vielä samat perennat ja pensaat, villeinä tai moneen kertaan uudistettuina ja jaettuina, pohjimmiltaan kuitenkin samoina. Eikä hassumpaa ole sekään, kun pieni syreenintaimi, ukonhattu tai särkynyt sydän lähtee maailmalle ja juurtuu kukkapenkkiin uusissa maisemissa, uusien sukupolvien iloksi.

Tällaisia ajatuksia heräsi Tuusulan Halosenniemessä Maijan puutarhassa kierrellessä. Taidemaalari Pekka Halosen perheessä puutarhalla oli suuri merkitys omavaraistalouden ylläpitäjänä sekä kauneuden tuojana. Pekka maalasi uhkeita tomaatteja ja muitakin puutarhakuvia, kuten kirkkaan punaiset lastenrattaat puun varjossa.

Nyt entisöidyssä puutarhassa kasvavat niin kaalit kuin raparperit, omenapuut, ruusut ja villit lupiinit. Kävijän kulku käy pitkin Pekan punatiilistä latomaa polkua.

Osana Halosenniemen kesänäyttelyä ”Puutarhajuhlat” perennojen ja pensaiden keskellä tunkiota tonkivat myös tuusulalaisen Silja Purasen possut.

Olen itse ihan liian kärsimätön puutarhanhoitajaksi, mutta täysin itsekkäästi nautin muiden ahkerien kädenjäljestä. Yksi näistä ahkerista on lapsuudenkotinsa pihalla tuoksuvien sireenien ja omenapuiden alla teetä nautiskeleva Ulla, joka muistaa, ettei porkkanapenkin kylväminen ja kitkentä ollut lapsena yhtään kivaa. Vaan perspektiivi sitten saattaa muuttua.

Ulla kertoo:

”Nyt asuessani eläkeläisenä taas samassa talossa ja hoitaessani samaa puutarhaa ihmettelen, miten hauskaa toukokuinen puutarhatyö onkaan. Vihannespuutarha on vain murto-osa lapsuuteni aikaisesta, mutta samoja lajeja siellä on kuin äidillä.

Äidin purjot olivat paksuja ja tanakoita kuin nuoret hongat, minun vähän hoikempia. Perunavakojakin on vielä neljä varhaista siikliä varten. Omenapuut, karviaispensaat ja vattumaa ovat samat.

Puutarha ja koko pihamaa ovat kuin muistolehto, jossa kuljen yhdessä vanhempieni kanssa muistellen hauskoja ja harmittaviakin sattumuksia kaiholla ja kiitollisena.”

Halosenniemi, Puutarhajuhlat 29.9.2013 asti. 

Sukutapaaminen ranskalaisittain

Ranskalainen viikonloppu on hyvän mielen elokuva lapsuus- ja kesämuistoista, perheestä ja suvusta.  Albertine on 11-vuotias ja matkustaa maalle mummolaan. Siellä isoäidin syntymäpäiville kokoontuu sekalainen seurakunta sisaruksia puolisoineen ja lapsineen. Eletään 1970-luvun loppua.

Maalla Bretagnessa tapahtumat soljuvat pienimuotoisesti ja intensiivisesti. Albertine leikkii barbeilla poikaserkkunsa kanssa, käy tukkanuottasille vihreästä citroenista nousseen nokkavan tyttöserkun kanssa. Hän vierailee isän kanssa nudistirannalla ja ihastuu palavasti vaaleakiharaiseen poikaan.

Syntymäpäivän ateria syödään pitkässä pöydässä ulkona pihalla. Miehet ovat paistaneet porukalla lampaan, ja ottavat ruokailun jälkeen mittaa toisistaan jalkapallossa. Naiset puhuvat seksistä, elokuvista ja lastenkasvatuksesta. Sää ja mielialat muuttuvat nopeatempoisesti, mutta hyväntuulisesti. Yhtäkkiä vettä ryöpsähtää taivaalta (bretagnelainen sää on vaihteleva!) ja meluisa seurue siirtyy sisätiloihin. Sade lakkaa ja siirrytään mutkattomasti takaisin.

Elämä on heitellyt bretagnelaisia sisaruksia eri suuntiin. Osa elää perheineen maalla, kun taas Albertinen isä on pariisilaistunut näyttelijä ja vasemmistointellektuelli. Yksi sedistä on lääkäri, toinen umpimielinen ja viinaan menevä Algerian sotien veteraani. Puolisoiden mukana tulee lisää sävyjä Korsikasta ja Espanjasta.

Politiikka ja naisen asema leimahduttavat juhlaväen tunteet salamannopeasti. Maailmaa nähneellä avarasydämisellä isoäidillä on täysi työ pitää jälkikasvunsa aisoissa. Pyyntö  ”Pas de politique! – ei politiikkaa” saa toistua pöydän päästä useammankin kerran.

Erilaisuudesta ja ristiriitaisuuksista huolimatta sukukokoontumisen henki on suvaitsevainen. Maailmaan mahtuu monenlaista. Kuten omissa maailmoissaan elävä lempeä isoeno, jonka epäonnistunutta hirttäytymisyritystä lapset todistavat ladonraosta, taluttavat takaisin kotiin ja antavat kananpojan isoon kouraan lohdukkeeksi.

Samoista aineksista olisi saanut kasaan todellisen ahdistuselokuvan, mutta Julie Delpyn ohjaus on silottelemattoman lempeä ja humoristinen. Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla liikkuva Albertine päähenkilönä tuo tarinaan uteliaan, luottavaisen ja näkemäänsä vielä arvottamattoman näkökulman.

Ranskalainen viikonloppu, ohjaus Julie Delpy (2011).

Kesäkukkia

Lintumuistojen jälkeen voikin laskeutua maan kamaralle ja nauttia muhevasta mullasta nousevista kesän moninaisista kasveista. Kukat jos mitkä ovat ilon tuojia sukupolvesta toiseen. Mutta mistä kukin pitää aivan erityisesti, sitä voisi kysyä suvun naisilta. Mitä muistuu mieleen?

Maatalon emäntä, isomummu Annikki ihaili pihakukkiakin enemmän luonnonkukkia. Kesäaikaan lauantaisiivouksen jälkeen vaaseihin poimittiin silmäniloa pellonpientareilta ja tienvarsilta. Väinö-isopappa toi vaimolleen aina kalareissultaan myös kukkakimpun. Väinön viimeiset kukkatuliaiset olivat metsätähtiä.

Heli-mummukin pitää luonnonkukista ja lempikukkakimppu syntyy näin: päivänkakkaroita, ruiskukkia, kissan- ja harakankelloja, puna-apiloita.

Kyllikki-mummu vei lapsensa poimimaan vuokkoja ja kieloja. Metsäpolun varrella oli paikka, jossa kasvoi harvinainen huumaavasti tuoksuva lehdokki. Sitä mentiin varta vasten katsomaan. Vielä vanhoilla päivillään Kyllikki raportoi lapsenlapsilleen puhelimitse kevään valkovuokkotilanteesta Tuuloksenmäellä.

Ja sitten voi leikkiä mielessään: jos suvun naiset olisivat kukkia, mikä kukka kukin on?

Fanni-isoäiti olisi tietysti ukonhattu. Lempi-mummu syysleimu eli floksi. Kyllikki olisi jasmiini, Annikki omenankukka. Maija joriini ja Heli sireeni.

Entäpä oma lempikukka vielä. Se on pioni. Pioneilla ja minulla on ollut muutama tärkeä kohtaaminen tässä elämän varrella.

Kukkamuistojen kera, hyvää juhannusta!

Kesän kuvia

Kesällä rannassa

Vietin yhden kesän viimeisistä viikonlopuista kesäkuvien parissa ja askartelin tietokoneruudulla Ifolor-kuvakirjan. Posti toi valmiin kirjan tällä viikolla. Kuvakirjan kannessa lukee Nokimäki ja se kertoo isäni lapsuuden kesähuvilasta Hämeessä. Jos nyt eläisimme noita menneitä aikoja, olisi huvila jo aikaa sitten (=ennen koulun alkua) siivottu talvikuntoon, ovet lukittu ja maalla pulskistuneet kotieläimet (=lampaat) kuljetettu linja-auton lavalla kaupunkiin.  Kesän riemut takanapäin, nokka kohti syksyn seikkailuja!

Huvilakuvat löytyivät kevättalvella sedän kaapista vanhasta albumista. Kyllin en voi setää ja hänen vaimoaan tästä löydöstä kiittää! Istuin tuolloin yhden talvisen viikonlopun tietokoneen ääressä ja skannasin noin sata minulle täysin ennen näkemätöntä 1920- ja 1930-luvun kuvaa suuren kiihtymyksen vallassa. Olin aikaisemmin nähnyt vain muutaman valokuvan isäni lapsuudesta: vauvakuva, totinen kuva veljen syntymäpäiviltä, ulkona pihalla otettu naurava potretti.  Nyt tietokoneen ruudulle ilmestyi kuva toisensa jälkeen pikku pojista leikeissään, perheestä ja sukulaisista. Kokemus oli hyvin hämmentävä, varmaan samaan tapaan kuin jos olisin äkkiarvaamatta löytänyt laatikollisen vanhoja kirjeitä.  Pyöritin kuvia tietokoneella, katselimme niitä perheen kanssa televisioruudulta. Isä tutkiskeli kuvia läppäristäni ja kerralla ei montaakaan ehtinyt katsoa, kun muistoja alkoi nousta mieleen niin runsain määrin.

Kuvat ovat isoisän ottamia. Väinöllä on ollut silmää ja tilannetajua. Kuvissa on lämpöä, läheisyyttä, hilpeyttä, vastustamatonta aistillisuutta. Selvästi kameran takana on ollut henkilö, jolla on ollut innostava vaikutus kuvattaviinsa, sen näkee erityisesti hilpeistä ryhmäkuvista. Lapset taas lotraavat keskittyneesti rantavedessä, kapuavat veneeseen, kurkistavat teltasta, kellivät nurmelle levitetyllä peitolla, pissivät komeassa kaaressa heinikkoon. Fanni-äiti hehkuu riippumatossa lapsi sylissään ja ilmavat kuusenoksat kaareutuvat runollisesti heidän ylleen. Väinö itse työntää kottikärryä ylös mäkeä yläruumis atleettisesti paljaana, heiluttelee vesuria huvilan nurkalla hauis piukeana, kumartuu rivakkaan aironvetoon soutuveneessä järvellä.

Isoisä Väinö vietti huvilalla neljä kesää ja kuoli. Kesäkuvia ei taidettu sen jälkeen paljon katsella. Isäni ei kuvia muista enkä minä ole niitä isoäidin kainalossa lapsena tutkinut. Kumpa olisinkin! Kesäkuvahuuman vallassa oli pakko soittaa kevättalven merenjäältä pikkuserkku Ullalle kuvalöydöstä. Hän ymmärsi puolesta sanasta, että jälkipolville tekee niin hyvää, kun näkee onnellisuutta omissa sukujuurissaan.

Otolle kesäpurkkeja

Kävimme veljeni kesämökillä parin päivän visiitillä. Paikka on varsinainen paratiisi. Kilometrien pituisessa saaressa vesi ympäröi kesänviettäjän, hiekkaisella mäntykankaalla on jalan lämmin astua, valoa ja ilmaa riittää.

Sukusilmälasini huurustuvat innosta, kun katselen

-kolmen sukupolven asuttamia kahta mökkiä: punamullattua mummon mökkiä (päätyi Sukuseikkailuun isomummu Tyynen ja isovaari Heikin taloksi) ja uudempaa koivikon keskelle noussutta

-kälyni vaarin syntymätaloa, joka näkyy uudemman mökin keittiön ikkunasta järven vastakkaisella rannalla

-turkoosia pöytälevyä kahvikuppini alla. Kälyni Alma-mummo leipoi sen kääntöpuolella leipää.

Puolivuotias Otto kellii lattialla ja keittiön kaapissa on rivi tyhjiä vauvanruokapurkkeja. Nyt on aika ja välineet kerätä Otolle kesämuistot mökiltä!

Oton isotädillä (minä) ja mummulla (kälyni) on omat suosikkimme. Minusta pienet ja sirot lepänurvut näyttävät hienoilta lasipurkissa. Kälyni keksii kuusen, jonka juurella on ahkeran oravan jäljiltä kävyn karoja ja kasapäin kävyistä rouhittuja silmuja. Täytyy myöntää, että lasipurkissa ne ovat kauniita. Kuten myös ruskeat neulaset, pikkukivet järven rannasta, näkinkengät

Elsa etsii Otolle näkinkenkiä.

ja hiekka.

Kokoamme pilttipurkit riviin pöydälle. Siinä se on: kesämummolan luonto tallennettuna omaksi mikrokosmoksekseen. Ihailemme lopputulosta. Se on yhtä aikaa muistoja, biologiaa ja ITE-taidetta.

Vintiltä löytyy lasten leikkikäsilaukusta poron kopara (varvas). Sekin on juuri piltti-purkkiin sopiva. Poron kopara saa kuitenkin vielä odottaa. Se kuuluu tulevaan Lappi-purkkien sarjaan.