Kuolema Lontoossa

Matkustimme vuoden alkaessa Lontooseen.  Matkalukemisena luin kirjoittajaohjaaja, kirjailija Heli Hulmin syksyllä ilmestynyttä kirjaa Kuoleman horisontti ja kirjoitus (Kansanvalistusseura 2012).

Pidin kovasti Hulmin edellisestä kirjasta Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamalla (Kansanvalistusseura 2010). Hulmi pohtii esseemäisissä teksteissään olemassaolon peruskysymyksiä ja sitä kuinka aktiivisella luovalla toiminnalla – tässä tapauksessa kirjoittamalla – voimme niitä käsitellä. Omista muistoista kirjoittaminen ei ole pelkästään asioiden ylöskirjaamista, vaan merkityksien etsimistä, ymmärtämistä. Seuraamuksena voi olla muutos suhteessa itseen ja toisiin. Vaarallista! Hulmi pitääkin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tavoitteena sitä, että kirjoittaja voisi hyväksyä oman ainutkertaisen elämänkulkunsa eikä alistu, uhriudu tai sykkyröidy.

Uudessa kirjassaan Heli Hulmi tutkii miten kuolemasta kirjoittamalla muovaamme suhdettamme poismenneisiin läheisiin, omaan rajallisuuteemme.  Kirjoita kirje poisnukkuneelle äidille, tee retki vakavaan sairauteen menehtyneen ystävän lapsuuden tärkeään paikkaan. Hulmi tarjoilee levollisin ottein esimerkkejä kaunokirjallisuudesta. Hän käsittelee kuoleman symboleita, kristinuskon ja buddhalaisuuden kuolemarituaaleja. Elämä ja kuolema puhuttelevat herkissä ja mahtavissa luontokokemuksissa kuten äärettömän meren aalloissa, tuulessa ja suojaavia oksiaan kannattelevassa puussa, hyasintin tuoksussa. Kuolema on Hulmille henkilökohtaisesti läsnä vanhan äidin hauraudessa ja ystävän poismenossa. Kuolema on läsnä ihan koko ajan, näkymätön näkyväisen maailman keskellä. Aika on kerroksellista, menneet sukupolvet elävät muistoissamme.

Lukukokemuksena Kuoleman horisontti oli vahva ja elämän täyteydestä muistuttava. Parempaa ja kirkastavampaa uuden vuoden aloitusta ei olisi voinut toivoa. Hulmi lopettaa kirjansa Lontoon puistoihin, Virginia Woolfiin ja leikkipuistossa keinuvaan lapsenlapseensa. Mikä yhteensattuma!

Kuoleman läheisyys tulee nyt Lontoon matkalla vastaan monet kerrat. Paluulähtö viivästyy, kun iäkäs matkustaja saa lentokoneeseen mentäessä sairaskohtauksen ja siirretään Lontoon sairaalaan. Kuoleman uhkaa ei uhmata, kukaan matkustajista ei nurise odotusta kentällä.

Beatles-musikaalissa hytkymme 1960-luvun energisen musiikin tahdissa. Samalla luemme  ohjelmalehtisestä, kuinka leski ripotteli murhatun John Lennonin tuhkat New Yorkin Central Parkiin ja että keuhkosyöpään menehtyneen Georg  Harrisonin tuhkat päätyivät pyhään jokeen Intiassa.

Westminster Abbeyssa kierrämme audioguide korvalla valtavaa katedraalia ja sen hautamuistomerkkejä läpi Britannian historian. Museopedagogi Satu Itkoselta olen oppinut, että taidetta katsoessa on lupa kiinnittää huomiota vaikka vaan johonkin pieneen yksityiskohtaan, seurata yhdellä taidemuseokierroksella esimerkiksi punaisen värin eri vivahteita.  Otan Itkosen opit käyttöön ja Westminister Abbeyn ylenpalttisuudessa sallin itseni seurata hautamuistomerkkien eläimiä.

Havaitsen kuinka hautapaasien päällä makaa poismennyt arvokkaasti kädet rukoukseen liittyneenä ja jalkopäässä on järjestään jokin eläinhahmo. Samalla kun enkeli pöyhii nukkuvan tyynyä jalkapohjat nojaavat uskolliseen koiraan. Pariskuntien eläimet katselevat toisiaan toverillisesti. Leijona ja koira ovat suosituimpia lajeja, mutta vastaan tulevat myös peura, fasaani ja piikkisika. Eläimet ovat valppaita, eivät nuku. Mestatun Maria Stuartin verenpunainen leijona heristelee valtikkaansa varsin aggressiivisesti. Westminster Abbeyn hautamuistomerkit eivät ole vain yleviä, vaan lempeitä, humoristisia, jopa sarkastisia. Mietin minkä eläimen haluaisin valvovan omalla haudallani.

Matkalta paluun jälkeen kotona odottaa kaksi muovikassillista äidin kenkiä kierrätykseen viemistä. En ole saanut niistä luovuttua. Pakkaspäivänä vien kengät pihaan ja otan sarjan kuvia. Säästän yhdet ja loput kengät lähtevät samana päivänä äidin lapsenlapsen kyydissä Fidaan.

Joulumuisto 13.12.

Luimme siskojen ja mummun kanssa H.C. Andersenin Lumikuningatarta jouluaattona. Mummu ja isosisko lukivat tavallisesti meille pienemmille, vuorottelivat. Myöhemmin me pienemmätkin saimme lukea osuutemme pitkästä sadusta. Opin tuntemaan Kain ja Kertun, iloitsemaan heidän läheisestä ystävyydestään ja suremaan Kertun kanssa. Satu pääsi sisälleni. Olin kauhuissani sirpaleista, jotka väärensivät Kain lempeän maailman. Siskojen ja mummun kanssa oli turvallista jännittää satua. Luimme myös vanhasta, kannettomasta Suomen kansan satukirjasta hölmöläissatuja. Innostuin lukemaan hölmöläisten lisäksi myös karhusta, ketusta, sudesta ja jättiläisistä. (Silja J.)

Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu on elokuva, joka sai tyttäreni hihkumaan innosta. Kuusivuotiaana hän teki piparkakkutaikinasta pullapellin kokoisen poropiparin, johon oli ottanut mallia elokuvasta. Kun lähdin joulukuun alkupuolella reissuun Lappiin, ostin turistikaupasta ns. noitarummun hänelle joululahjaksi. Jouluaattona pettymys oli suuri, kun hieno rumpu ei soinutkaan itsestään kuten elokuvassa. (Ansu K.)

Joulunajan radio-ohjelmista tärkeimpiä oli ilman muuta Joululahjavalvojaiset. En muista itse ohjelmasta erityisesti mitään, mutta sitä odotimme isosiskon kanssa ja hän jaksoi valvoakin kutoen ja virkaten erilaisia vaativia lahjoja, kuten pannulappuja, uupumatta. Tunnelma oli tärkein: meillä sisaruksilla oli hauskaa yhdessä yläkerrassa. Mukava oli myös Yleisradion tapa aloittaa joululaulujen soittaminen vasta jouluaattoaamuna. (Ulla L.)

Kaipaatko uusia lukuvinkkejä? Jouluisia lastenkirjoja Lastenkirjahyllyn joulukirjakalenterissa.

Joulumuistokalenteri 2011

Joulukysymykset

 

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Kallorumpu kumistelee muistajalle

Toivoin ja sain joululahjaksi Eeva-Kaarina Arosen Kallorummun (Teos 2011). Lukiessa ensin hämmennyin, sitten vallan tyrmäännyin. En muista lukeneeni romaania, joka näin suvereenisti säilyttää salaisuutensa loppulauseeseen asti ja tarjoaa lakonisesti sitten uuden näkökulman ja ymmärryksen kaikelle siihen asti kerrotulle.

Kallorumpu kertoo yhdestä päivästä marsalkka Mannerheimin kotona Helsingissä Kalliolinnantiellä vuonna 1935. Sen kertoja lymyää paasimaisen kulttihahmon ja hänen aristokraattisen arkensa varjoissa epähenkilönä, jonka vain palvelusväki tuntee. Valppaasti kuin arka eläin hän liikkuu ja tarkkailee talon elämää ja ihmisiä.

Palavan ihailun kohde Mannerheim ei päästä lähelleen, mutta kertoja tuntee hänen tapansa ja tottumuksensa. Talo on salaperäinen pienoismaailma, jossa kohtaavat marsalkka ja hänen tyttärensä, keski-ikäinen Sophie, päivällisille saapuva politiikan ja taiteen eliitti, ulkona kadulla kukkakimpun kanssa joka päivä odottava hupsu Ester. Kertojalle Kalliolinnantie on paikka, johon hän haluaisi liittyä, haaveiden ja unelmien kohde, joka lopulta sulkee häneltä tylysti ovensa.

Kuilu alakerran keittiön ja palvelijoiden ja yläkerran asukkaiden välillä on syvä ja ylittämätön. Jonkinlaista molemminpuolisen kunnioituksen siltaa rakentaa isännän vaativa kulinarismi. Se tekee talon keittiöstä komentokeskuksen, jonka päällikkö keittäjä tuntee arvovaltansa.

Kirjassa on nautittavaa aistillisuutta. Aronen kuvaa hykerryttävästi keittäjä rouva Lehtisen työskentelyä  ruuanlaiton taiteen haasteita voittamassa. Huikea sukellus laulamisen syvyyksiin koetaan kun Aulikki Rautavaara esiintyy päivällisvieraiden viihdykkeeksi.

Kertoja on suurin ponnistuksin koonnut muistoistaan elokuvan, jonka ensi-ilta ja ainoa esitys on Kallorummun kehyskertomus. Elokuvallaan hän kerrankin saa äänensä esiin, nousee varjoistaan ja tulee katsojalleen näkyväksi. Maaginen kallorumpu – Mannerheimin Aasian ratsastukseltaan tuoma kulttiesine – tuo rummutuksellaan sopua ja harmoniaa. Sitä kertoja todennäköisesti etsiikin, työstäessään kannoillaan laahaavia toteutumattomien toiveiden raskauttamia muistoja näin taiteen keinoin.

Romaanissa historiallinen henkilö ja hänen museona toimiva kotinsa toimivat sisäänheittäjinä varsinaiseen tarinaan. Se kertoo toiseudesta, yksinäisyydestä, yhteyden kaipuusta, hylätyksi tulemisesta ja muistamisesta.