Isänpäivänä

Tänään on meillä isälle laulettu ja runo lausuttu, pitkä aamiainen perheen kanssa nautittu. Koira on ollut sankarin lahjapaketista tohkeissaan, ja halunnut sen omilla tassuillaan avata. Vaan kaikkea ei voi saada koira-kultakaan.

Tutut kuviot, vaan yksi asia on toisin. Tänään en voi onnitella omaa isää. On ensimmäinen sellainen isänpäivä.

Tosiasia on, että isästä isänpäivä oli ihan humpuukia. Kauppiaitten keksintö. Kyllä kumminkin aina halusin häntä muistaa.

Nyt on sitten jäljellä omat valikoivat, häilyvät, muuntuvat muistikuvat. Ne ilmaantuvat muistojen näyttämölle lavan takaa oikealta ja vasemmalta, laskeutuvat yläilmoista ja pomppaavat katsomosta.

Rekvisiitta on muistojen näyttämöllä tärkeä. Ei tarvita kovinkaan paljoa. Tänään minulle katsomossa riittää yksi viulu, tsaikkalasi, nahkainen ruskea salkku, vakosamettinen pikkutakki, vihreä rättisitikka.

Näytelmä alkaa.

Kohtaus 1: Opettaja on palannut illansuussa luokkahuoneeseensa. Ottaa viulun kotelosta, hartsaa jousen ja aloittaa musisoinnin. Yhtä pitkää improvisointia.  Ei ole väliä ajalla eikä paikalla. On isän oma hetki. Keltaiset lakatut pulpetit kuuntelevat ääneti.

Kohtaus 2: Isä keittää kattilassa vettä. Kiehuva vesi tsaikkalasiin vihreällä keittiöpöydällä ja teepussi perään. Nurkkakaapissa on toiseksi ylimmällä hyllyllä Rex-keksipaketti. Sieltä pari suolaista makupalaa ja loraus maitoa teehen. Matkaradio päälle, nyt alkavat seitsemän uutiset. Isän oma teehetki.

Kohtaus 3: Isä odottaa tytärtä musiikkiopiston pihalla vihreässä sitikassa. Musta baskeri päässä. Pianotunti on päättynyt ja kahdeksanvuotias istuu etupenkille. Sitikka hyrähtää käyntiin. Isä ja tytär ajavat isoäidin kautta pistäytyen kotiin. Kuusitoista kilometriä, ensin pikatietä Sattulan risteykseen ja sitten mutkaista soratietä. Matkalla ei paljoa puhuta. Vähän ennen kotia on mutka pellon kohdalla ja siinä peurojen tienylityspaikka. Isä hiljentää, mutta eläimiä ei nyt näy. Kun sitikka kaartaa portista kotipihalle on jo hämärää.

Näytelmä päättyy. Kulisseissa kolisevat miesten vanha polkupyörä, soutuveneen airot, mandoliini, sotareppu, retkikeitin, soputeltan kepit, vesuri ja maitotölkillinen rautanauloja. Odottavat omaa vuoroaan.

Isän takki

 

 

Kesämökillä

Kävimme mökillä. Isän kuoltua on nyt päätettävä, mitä jo kauan tyhjillään olleen kesäpaikan kanssa tehdään. Kävimme joukolla katsomassa paikkoja: veli ja veljenpoika, mies ja poika. Kahdella autolla körötimme puskittunutta mökkitietä.

Omat kesämuistot ovat 1960-1970-luvulta. Mökille mentiin rättärillä. Punainen vesilekkeri pakattiin auton takakonttiin, muista tykötarpeista muistan jaffa-limonadipullot.  Asuimme maalla muutenkin, nyt vain maisema vaihtui järvenrannaksi.

Tämän kesämökin kivikkoisessa rannassa opin uimaan. Laituria ei ollut, vaan iso kivi, jonka edessä äkkisyvä. Opin luottamaan siihen, että vesi kannattelee.

Mökissä oli pieni tupa, siellä pöytä ja penkit, laveri ja kerrossänky, puuhella ja kaasukeitin. Hirsiseinät, jotka iltaisin imivät valon.

Juuri valon muistan erityisesti. Sen kuinka aamulla heräsin kerrossängyn yläpetiltä ja kuinka ikkunasta ja avoimesta ovesta väreili ja välkehti. Valo kantoi sisään järven aaltoja ja aurinkoa.

Yläpetille kuuluivat myös järven äänet, hiljainen liplatus, tuuli, vesilintujen kirahdukset. Oven ja verannan narinaa, äidin ja isän askelia. Mökki oli hyvin lähellä rantaa, enää ei voisi näin rakentaa.

Muistan, että monesti lapsena mökillä pitkästyin. Ei ollut seuraa, taisin olla vähän yksinäinen. Isän rakentamassa leikkimökissäkin oli orpo olo. Nyt mieleen nousevat pitkästymisen sijaan luontoon liittyvät vahvat aistimuistot. Niiden väkevyys yllättää.

Keho muistaa miltä tuntui uida järvessä ja tietää, että alla on monta metriä vettä, kellua selällään ja katsella taivasta, uida vastapäiseen saareen ja takaisin.

Entä miltä kuulosti kuikan huuto tyynellä järvellä iltaisin, lepänoksien kahina rannassa, tai kun männystä putosi käpy? Miltä tervattu vene tuoksui, entä maakellari?

Olenhan minä nämä muistanut, mutta käynti paikan päällä kirkastaa kuvat. Hyörimme mökissä ja ympärillä. Lintu on tehnyt pesän saunan tuuletusluukkuun. Matalassa vinttihuoneessa on paljon pieniä ampiaispesän raatoja. Monia järvenselkiä nähnyt matkavene maatuu hiljalleen osaksi luontoa mäntyjen alla.

Uimakivi on rannassa ihan niin kuin ennenkin, mihinkä se nyt olisi kadonnutkaan. Kaksi kuikkaa uiskentelee lähistöllä. Veljenpoika ottaa rannan haltuunsa, pulahtaa uimakiveltä veteen ja toistaa lapsuuden sankaritekoni: ui saareen ja takaisin.

Kesämökin verannalla 1960-luvun puolivälissä.

Syntymäpäivänä

Odotin juuri tätä päivää, jotta saisin viedä vanhat leluni uusille poluille.

Aamupimeällä ei ollut edes vaikea herätä.

Ensin onnittelulaulu ja tanssimaan innostuva koira. Kahvia punaisesta mukista. Kuopuksen ystävällinen toteamus: ”Äiti, olet lähempänä kuolemaa kuin syntymää.”

Perheen lähdettyä töihin ja kouluun pakkasin repun. Toivoin, että sade ei vielä alkaisi.

Kävelimme koiran kanssa ruovikkopolulle. Haistelimme täyteläistä tunnelmaa.  Keskellä kellastuneita korsia nostelin repusta esiin lapsuusmuistot.

 

Muistojen mekko

Kun kaipaat vaihtelua globaalien kauppaketjujen massatuotantovaatteiden penkomiselle, ota metro Vuosaareen. Vuotalon galleriassa on esillä oman elämän muistoista ammentavien tekstiilitaiteilijoiden valmistamia uniikkeja vaatteita.

Gallerian pelkistetty harmaa tila keskellä marraskuun apeutta kaiuttaa muistojen kantamia tunteita, lapsuuden leikkejä, tärkeiden ihmisten läheisyyttä, kesän tuoksuja ja värejä, mehiläisen pörinää, eksoottisia äänimaisemia.

Kuka uskoisi?

Ensi silmäyksellä kauniskuosiset, värikkäät vaatteet seisovat kuin salaperäiset kaunottaret voimakkaasti valaistulla catwalkilla. Eivät puhu, hymyilevät vaan. Mutta näinhän se menee, muistot ovat aina henkilökohtaisia ja ulkopuolisen osana on vain aavistella.

Silmäniloa syvemmälle päästäkseen on näyttelykävijän siis syytä avata vaatimaton mustakantinen kansio sivupöydällä. Kansion esittelyissä tekstiilitaiteilijat kertovat inspiraationsa lähteistä. Kaunottaret saavat äänen, intensiiviset lapsuuden maisemat avautuvat.

Leena Jaatisen tyttömäisissä valkoisissa mekoissa kukkivat voikukka ja apila. ”Kesäiset aurinkoiset päiväkahvihetket kukkakedolla ”Kukkarossa” Maikki-mummon kanssa. Kotipihassa marjapensaiden keskellä. Ojanpientareella äidin kanssa. Apilan tuoksu. Häivähdys onnesta, täydellisestä hetkestä.”

Leena Jaatinen, Voikukka ja Apila.

Tupu Mentu muistaa pukeutumisleikkinsä ja mummun ja ukin tuomien espanjalaisten matkamuistonukkien naisellisuuden. Tavallinen prinsessa – puku on vyötetty äidin vanhalla SPR-kangasvyöllä, joka on ehkä sota-ajan muistoja. Sekin osa pukuleikkejä.

Vas. Tupu Mentu, Tavallinen prinsessa. Oik. Tiina Mikkelä, Mekkotyttö.

Afrikassa työskennellyt Kirsti Soukka kirjoo tropiikin yön tumman siniseen takkiin.  ”Muistot jo himmenneinä, kätkettyinä sisimpään, näkyvinä vain pistoina päällipuolella.”

Kirsti Soukka, Yö saapuu tropiikkiin.

Muistojen Mekko. Leena Jaatinen, Leena Karhu, Tupu Mentu, Tiina Mikkelä, Kirsti Soukka. Vuotalon galleria 5.1.2013 asti.
Galleriassa esillä myös la 10.11. yleisötapahtumassa otettuja kuvia tekstiileistä ja vanhoja valokuvia.
Muistojen Mekko – työpajoissa jaetaan oman elämän ja sukupolvien tekstiilimuistoja.

Lisää inspiraatiota omaan tekstiilityöskentelyyn löydät mm. näyttelyn taiteilijoiden ylläpitämästä käsityönopetuksen blogista.

Lempinimien jäljillä

Suvun nimien taustojen selvittely tuottaa minulle luultavasti samantapaista tyydytystä kuin toiselle vaikkapa ristisanatehtävien ratkaisu. Nimet tarjoavat jännittäviä polun päitä aikakauden ilmiöihin, kuten kirjallisuuteen tai viihteeseen. Tässä pari esimerkkiä lempinimien jäljittämisestä.

Liisakulta alias Kultakutri

Setäni minulle antaman lempinimen Liisakulta tausta löytyi sittenkin lastenkirjojen maailmasta. Ystäväni avusti tutkimalla kansalliskirjaston Fennica-tietokantaa, mutta tuon nimistä kirjaa ei sieltä löytynyt. Olisiko kyseessä lastenkirjan henkilöhahmo, ystävä pohti.

Kyllä vain. Hakukone Google linkitti Liisakullan alta aikayksikön Tammen kultaisiin kirjoihin.  Kuusikymmentä vuotta täyttäneen kuvakirjasarjan 1950-luvulla ilmestynyt kirja numero 44 on nimeltään Kolme karhua. Marjatta Kurenniemen suomentamassa tarinassa esiintyy pieni tyttö nimeltä Liisakulta, joka löytää metsästä karhujen talon. Tätä kuvakirjaa setä on todennäköisesti lukenut lapsilleen. Omille lapsilleni olen lukenut Kultakutrista ja kolmesta karhusta ja ihan samasta klassikkosadusta on tässä kyse.

Lainasin tietysti Kolme karhua heti kirjastosta. Tunnistin hämärästi, mutta juuri tämä Tammen kultainen kirja ei ole ollut lapsena lempikirjojani. Esimerkiksi Maalarikissat ja Loppu hyvin, kaikki hyvin sen sijaan herättävät valtavan lämpimiä muistoja. Kirjasarjan suosikit löytyvät Päivi Heikkilä-Halttusen kokoamasta Tammen kultaisesta juhlakirjasta. 

Rimpsuttelua

Toinenkin suvun nimimuisto herättää kirjallisia assosiaatioita. Nuoret veljekset nikkaroivat 1940-luvulla sukulaistytölleen lempinimisarjan: Riita Marina Melusiina Mieliharmi Kiljukotka Bänks. Rimpsun alkupään merkityksiä on helppo tulkita, mutta Bänks jo vaatii selvittelyä. Eräs vanha sukulainen arvelee sen tulevan sarjakuvahahmosta (kirjoitusasu luultavasti Banks), jolla oli samanlainen polkkatukka kuin lempinimen saajalla. Sarjakuvajäljitys on vielä tekemättä.

Tarina kertoo, että Korkeasaaressa vieraillut nuori neiti Melusiina oli siellä nähnyt oikean Kiljukotkan ja todennut: ”Nyt minä kyllä suutun.” Minäkin olisin suuttunut, mokomatkin niminikkarit, ettäs kehtaatte!

Itselleni tuli nimirimpsusta äkillinen mielleyhtymä Peppi Pitkätossuun. Onhan Pepin koko nimi Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu. Kaikki on mahdollista, sillä Laila Järvinen on kääntänyt ensimmäisen Peppi-kirjan vuonna 1946 ja nimen keksijät ovat olleet varmasti ajan hermolla.

Kallenpäivillä

Riita Marina Melusiinan pikkusisko sai kummisedältään lempinimen Kalle. Tämä tapahtui sen jälkeen kun tytön äiti oli leikkuuttanut tämän tukan melkein kaljuksi (kasvoi siten kuulemma vahvemmaksi) ja heidän parturista tullessaan oli herrasmies kadulla huvittuneena kysynyt, että mitäs Kallelle kuuluu. Kalle sai nimellään postiakin ja perhepiirissä vietettiin useita kallenpäiviä.  Uusi juhlapäivä talvipakkasten lomassa oli varmasti tervetullut, varsinaisen ristimänimen päivä kun on keskellä kesää.

Kevyt kirjallinen kytkentä tähänkin nimeen liittyy. ”Kalle” muistaa ihmetelleensä, että kyseessä oli tietenkin pojan nimi, mutta miten se liittyi siihen Kalle-lehteen, jonka hän saattoi nähdä sedän tavaroissa, kun niissä oli selvästi vain naisia!

Elsa alias Totzi

Lopuksi on pakko ottaa esiin vielä lemmikin näkökulma. En ollenkaan tiedä kuinka yleistä on, että esimerkiksi koiralla on monta nimeä. Meidän Elsamme lempinimi  on Totzi, variaatioilla Totzikki ja Totzikkainen. Kun kysyn nimen keksineeltä tyttäreltä, että mistä se tuollainen nimitys oikein tulee, niin ei siihen kuulemma mitään sen kummempaa liity.

Meille vanhemmille taas on päivänselvää, mistä on kyse: nuoruutemme italialaisesta laulaja Umberto Tozzista tietenkin. Muistini tärykalvoihin on lähtemättömästi piirtynyt jäljet kesästä 1979, kielimatkasta Itävaltaan ja retkestä Venetsiaan. Paluumatkalla Alppien yli soi bussissa silloin taukoamatta Umberto Tozzin Gloria.

Lisää keittiöpyyhkeitä

Ja keittiöpyyhkeitäkin löytyi lisää!  Kuvassa Airin siniruutuinen astiapyyhe 60-70-luvulta on saanut kaverikseen äidin pyyhkeen 1950-luvulta. Äidin nimikoimia pyyhkeitä Airilla on tallella kolme.

Kahden sukupolven keittiöpyyhkeet: oma ja äidin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liisa-kaima omistaa kaksi kodinhoito-ohjeita ja asennekasvatusta tarjoavaa pyyhettä.

Muistan hämärästi niitä käytetyn, kun olin ihan pieni. Käytän pyyhkeitä leipoessani sämpylöitä (nykyisin todella harvoin). Keittiönlaatikko on mukava avata, kun äidin pyyhkeet kurkistavat sieltä 🙂

Silitysohjeita kodinhoitajalle

Kyllä mieskin osaa!

Äiti ompelee lisää

Airi ja Liisa-kaimani lähettivät lisää kuvia äitien käsitöistä. Airin äiti on – todennäköisesti 1940-luvulla – tehnyt pannumyssyn.

Pienet pitsiliinat ovat myös äidin tekemiä.

Kuten joku kirjoitti kangasta oli vähän saatavana, siksi pitsiä laitettiin liinoihin lisäksi. Pienet pitsiliinat ovat yöpöydällä, kunnes vaihdan joululiinat.

Isommasta pöytäliinasta Airi muistaa äidin kertoneen, että sen kangas on saatu sokeripussista.

Äidin pannumyssy

Äidin pitsiliina

Äidin pitsiliina

Pöytäliinan kangas saatiin sokeripussista.

Äiti kirjoi liinaan kukan.

Yöpaitapussukka

Yöpaitapussukassa on oma vaateripustin, joten se laitettiin pinnasängyn kaiteelle roikkumaan. Olen ollut n. 3-4 – vuotias enkä muista, käytimmekö pussukkaa varsinaisesti yöpaidan tai pyjaman säilyttämiseen vai oliko pussukka vain koriste. Ihmeellistä on, että pussukka on yhä tallessa! Minulle pussukan arvo on siinä, että voin kuvitella äitini sitä kirjailemassa, vaikka en tietoisesti muista tätä nähneeni. Ajan hengen mukainen käsityö on rakkaudella esikoistyttärelle tehty.

Näin kertoo Liisa-kaima, jonka yöpaitapussukka on tallessa samassa laatikossa yhdessä marjapuuronpunaisen yksivuotismekon ja ylioppilasmekon kanssa.

Äiti ompelee

Anu ja Paula lähettivät muistoja äitien käsitöistä, lämmin kiitos! Neuvokkaat äidit ompelevat rakkaudella.

Anu kertoo lastenvaatteista:

On totta, että äidin omalle lapselleen tekemät vaatteet koskettavat sydäntä. Minäkin pidän aarteina äitini sota-ajan jälkeen tilkuista tekemiä vaatteita.

Äiti oli tehnyt minulle ensimmäisen myssyn nenäliinasta, kankaasta kun oli puutetta. Pikkuiset flanellipaitani oli kirjottu kukkasilla (ne oli tehty vanhoista pehmeistä yöpaidoista).

Ostin omalle pikkutyttärelleni vaatteita pelastusarmeijan kirpputorilta ja äitini koristeli tahrat kukkasin ja perhosin. Tein paljon vaatteita tyttärelle, joita tyttärentytär on nyt pitänyt jonkun kerran. Mutta nykyiset lastenvaatteet ovat niin helppohoitoisia, että vanhat jäykemmistä kankaista tehdyt vaatteet jäävät käyttämättä ja sopivat parhaiten koristeiksi tai nukenvaatteiksi.

Paula lähetti kolme kuvaa käsitöistä:

Äitini oli tyypillinen vanhan kansan ihminen, joka säästi narunpätkistä alkaen kaiken, mitä voisi joskus ehkä tarvita. Hänellä oli pussillinen koristenauhoja ja pitsejä, joista hän kerran ompeli ”ryijyn”. Se on nyt seinälläni.

Äidin ryijy

Äidin nuorena tyttönä kirjailema mietelause

Oma käsityö: Tähän käsityöhön olen ommellut karjalaisperinteenä saamani elämänohjeen.

Mattomuistoja Pohjanmaalta

”Kun astuu pohjalaiseen tupaan, niin matto sieltä ensin loistaa.” Näin toteaa Anna-Liisa Esala, joka on innostunut tutkimaan pohjalaisen sukunsa naisten itse kutomia mattoja.

Anna-Liisalle juuri matot ovat leimallisin tekstiili pohjalaisessa talossa. Raanuja ei juuri ole ollut seinillä, koska tyypillisesti huoneissa on paljon ikkunoita.  Pöydällä taas oli usein kapoisa kaitaliina.

Anna-Liisa on kuvannut sukunsa mattoja ja haastatellut kutojia. Oman äidin tekemät matot ovat edelleen käytössä siskon pojalla. Kuvattavina ovat olleet myös tädin sekä veljen anopin matot.

”Matot liittyvät naisten töihin. Ne ovat jotakin perin maalaista. Matoilla on myös aina tarina: kuka tehnyt, mitä tarkoitusta varten”, Anna-Liisa pohtii.

”Kaikki suvun naiset kutoivat”, hän kertoo.  Taito meni paljon äidiltä tyttärille tai esimerkiksi tädiltä sukulaistytölle.  Anna-Liisan äiti oppi kutomista, kun meni miniäksi taloon.

Täti-ihminen, jolla oli aikaa, saattoi kutoa läheisille lahjaksi. Mattoja myös kudotettiin.

Punainen raita on tärkeä!

Mattoja kudottiin tarpeeseen, ei huvikseen. ”Naiset näyttivät kuitenkin kutovan mielikseen, se oli rentouttavaa tekemistä”, Anna-Liisa arvelee. Kutominen oli selkeästi aikuisten asia. Kuteen ”lyöminen” vaati voimaa, että matosta tulisi tiivis.

”Kaikki vaatteet leikattiin matonkuteiksi”, Anna-Liisa muistaa.  Puuvilla oli paras materiaali ja myös flanelli  oli suosittua. Krimpleenistä taas tuli liian kevyitä mattoja, ne eivät pysyneet suorassa.   ”Farkuista sai hyvää kudetta. Farkkukankaan pienet värivaihtelut ovat hyvästä, niistä tulee eloa.” Pellavaa sen sijaan ei leikattu matonkuteeksi, se oli liian arvokasta.

Matonkuteiden leikkaaminen oli oma taitonsa ja aikuisten töitä sekin. Piti osata leikata sopivan levyistä, kiertää vaatteissa olevat reiät ja saumat. Raitakangas leikattiin poikkiraitaan, jotta kirjavuus säilyi.

Anna-Liisan äiti kutoi parhaat tuvan mattonsa ostokuteilla. Kudontamalleihin tarvittavia samoja värejä ei mitenkään olisi omista kuteista riittänyt. Eteisen vaatimattomammat räsymatot sen sijaan voitiin kutoa joutokuteista ja niistä tunnisti eri vaatteitakin.

Tuvan matot olivat kapeat ja pitkät. Lattialle levitettiin useampi matto vierekkäin niin, että väliin jäi paljasta ja matot peittivät tasaisesti koko lattian. Oven eteen asetettiin vielä matto poikittain. Väritys oli ryhdikästä punaista, mustaa ja valkoista. ”Punaiset raidat ovat olleet tärkeät suvun matoissa”, Anna-Liisa kuvailee.

Pitkät matot levitettiin tupaan vieri viereen.

Talvimatot ja kesämatot olivat kotona erikseen. Kesämatot olivat näistä huonommat. Talvella, kun lattia oli kylmä, tarvittiin paremmat ja paksummat. Kutomisessakin oli vuodenaikojen vaihtelua. Kesällä kudottiin ullakolla tai ulkorakennuksessa, talvella tuvan nurkassa tai kamarissa.

Anna-Liisa on kerännyt myös kutomiseen liittyviä murresanoja. Pännit, kaide ja suu ovat pohjalainen vastine pingottimelle, pirralle ja viriölle.

Entäpä kuinka pohjalainen kutsuu itse kangaspuita? Aseilla matto kudotaan!

Vohvelikangas on aina IN!

Mikä tekstiilimuisto yhdistää tytöt ja pojat, sukupolvet pikkulapsista ja teineistä isovanhempiin?  Veikkaanpa, että vohvelikankaat ja niistä tehdyt koulukäsityöt ovat vahvoilla tässä arvausleikissä.

Vohveliruudut,  isosilmäiset neulat ja värikkäät koristelulangat. Hauskaa käsillä tekemistä, eikä niin kovin vaikeaa.

Ei siis oikeastaan ole mikään yllätys, että Aikamatkalla – perheen ja suvun tarinat – päiväkotiprojektissa ja sen tilkkutehtävässä nähtiin vohveleita. Eero toi kotoa isän ekaluokkalaisena ompeleman oranssin vohvelikangasliinan. Isä oli innostunut pulpetin suojaksi tekemästään ruokaliinasta  niin, että koristeli kotona vielä pinon uusia.

Koulukäsityö: vohvelikangastyyny

Myös Tuomas koristeli Päivi-opettajan johdolla sinisen tyynyn 2000-luvun alussa. Viittä erilaista pistoa. Keltaista, punaista, vihreää ja valkoista. Vohvelikirjonnan jälkeen luokka tutustui ompelukoneeseen. Kotiin ilmestyi maastopukukankainen kassi, joka oli käytössä pitkään. Tuomas muistaa, että ompelukoneeseen suhtauduttiin hyvin kunnioittavasti, ihan toisin kuin myöhemmin teknisten töiden työkaluihin. ”Yksi pojista ompeli silti sormeensa.”

Itse kirjoin vohveleita Sylvia-opettajan ohjauksella 1970-luvulla. Minulle vohvelikankaat edustavat  lapsuuden kepeyttä ja tekemisen iloa. Myöhempinä kouluvuosina vaatimukset kovenivat. Muistan myös hikisin käsin väkerretyt neulomukset ja opettajanpöydän ääressä itkevän luokkatoverin, jonka villaneuletta opettaja suurieleisesti purkaa.

Liinavaatekaapistamme löytyy myös kaksi vohvelipyyhettä: oma vaaleanpunainen, kummitädin antama ja miehen keltainen, virkatulla pitsillä reunustettu. Niillä on kuivateltu nyt kahta polvea eli kestävää sorttia molemmat.  Eivät ihan froteen veroisia imukyvyssään, mutta kevyitä ja ohuita, käteviä vaikka lapsen uimakassissa. Odottavat vielä uusia käyttäjiä.

Isän lapsuuden oma pyyhe